Pasternack, Amos

Saha, Heikki

Trepo - Institutional Repository of Tampere University

2446TEEMA: KOLUMNIKaksi vanhaa nefrologia – mestari ja kisäl-li – tapasivat kantapaikassaan Tuulensuussa. Nuorempi kertoi saaneensa kirurgikaimaltaan Mäkisalolta 45 vuoden takaa Duodecimin pää-kirjoituksen, jossa nefrologeista vanhempi oli pohtinut dialyysihoidon ja munuaissiirron jär-jestämistä Suomessa. Tämä oli ollut aikoinaan mukana aloittamassa sekä dialyysihoitoa että elinsiirtoja Suomessa. Nuorempi oli tuolloin vielä keskinkertainen rokkibändin rumpali.Tiedätkös – 1970-luvun alussa dialyysihoi-don ja munuaissiirron läheinen kytkeminen toisiinsa oli valtakunnallisen suunnittelun perus ajatus, sanoo mestari. Silloin ajateltiin, että ainoastaan oikein mitoitettu munuaissiirto-toiminta voi tehdä dialyysihoidosta mielekkään ja sosioekonomisesti puolustettavan hoitomuo-don, koska onnistunut munuaissiirto merkit-see potilaan lopullista paranemista. Jokainen uusi dialyysipotilas oli vain eräin poikkeuksin mahdollinen elinsiirtopotilas. Nythän on toi-sin. Dialyysihoitoon tulee paljon monisairaita potilaita, joilla dialyysihoito perustellusti on lopullinen hoitomuoto. Vain noin joka neljäs dialyysipotilaista päätyy munuaissiirtolistalle. Alkuaikoina katsottiin, että dialyysihoito ei ole riittävän hyvää ja tehokasta lopulliseksi hoi-doksi. Monia dialyysihoitoon liittyviä ongelmia on nyttemmin pystytty ratkaisemaan ainakin osittain (veritieongelmat, dialyysikalvojen bio-inkompatibiliteetti, etyleenioksidin aiheutt ama allergia, alumiinin kertyminen, ulko nesteen pus kurointiin liittyvät haitat). Mutta edel-leenkin kaikista edistysaskelista huolimatta dialyysi potilaan riski sairastua ja kuolla veri-suoni sairauksiin on moninkertainen muuhun väestöön verrattuna. Dialyysiin verrattuna elinsiirto parantaa potilaan ennustetta, mutta ei sekään sananmukaisesti kuitenkaan paranna potilasta – varsinkin jos kysymyksessä on niin sanottu sekundaarinen eli johonkin yleistautiin liittyvä munuaissairaus. Elinsiirtopotilaankin ennuste valitettavasti on huonompi kuin vertai-luväestön. Tehtävää riittää.Jo vuonna 1972 kirjoituksessa mainittiin, että iäkkäät potilaat soveltuvat paremmin dia-lyysihoitoon kuin munuaissiirtoon. Kirjoituk-sessa ei tarkkaan määritelty, kuka on iäkäs. Sii-hen aikaan hoitovalinnoissa jo 50–60-vuo tias alkoi olla iäkäs ja viimeistään 65-vuotias sul-keutui pois aktiivihoidosta. Tässä suhteessa nyt on toisin. Nykyisin ikä sinänsä ei ole mikään ehdoton kriteeri ja hyvä niin. Uusista dialyysi-potilaista joka neljäs on nykyisin jo 75 vuotta täyttänyt ja useita yli 70-vuotiaitakin on munu-aissiirtolistalla. Hoitoon ohjautumisen tuleekin perustua enemmän toimintakykyyn kuin kalen-Duodecim 2017;133:2446–7Amos Pasternack ja Heikki SahaPuoli vuosisataa dialyysia ja elinsiirtoja”  Jokainen uusi dialyysipotilas oli vain eräin poikkeuksin mahdollinen elinsiirtopotilas. Nythän on toisin.  ”teri-ikään. Olipa sitten kysymyksessä dialyysin aloittaminen tai munuaissiirto.Kun dialyysi- ja siirtotoimintaa aloitettiin, kohdattiin sairaanhoidon alalla ennen tun-temattomia eettisiä, potilasvalintaa koskevia ongelmia. Hoidon tarve ylitti hoitomahdol-lisuuksien tarjonnan. Eettiset ongelmat on osittain ratkaistu, mutta kyllä tämä puoli pitää edelleenkin muistaa. Dialyysihoitoa ja mahdol-lisuutta munuaissiirtoon voidaan varsin katta-vasti tarjota kaikille, joiden katsotaan hoidoista hyötyvän. Elinsiirron saamista kuitenkin sel-keimmin rajoittaa luovutettavien elinten vähäi-syys. Vuonna 1972 arvio oli, että kymmenesosa munuaissiirroista tehdään elävältä luovuttajal-ta. Viime vuosina tämä toiminta Suomessakin on vilkastunut, mutta vieläkään ei ole tuohon osuuteen päästy. Hyvä niin, tuumii nefrologeis-ta vanhempi, ja korostaa eettisiä ongelmia, joita liittyy siirtoon elävältä luovuttajalta. Eetikko Podcast-tiedosto ladattavissa2447ja kliinikko voivat olla tässä asiassa hyvinkin erimielisiä. Vanhemman ja lapsen välisen mu-nuais siirron suhteen eettistä ongelmaa tai eri-mielisyyttä ei ole. Vanhan pääkirjoituksen arvio tarvittavien elinsiirtojen määrästä oli 350 siirtoa vuodessa. Meni muuten hyvin lähelle nykyistäkin arvio-ta tai tarvetta, tunnustaa nuorempi. Vielä 45 vuotta myöhemminkin ollaan aika kaukana tavoitteesta, vaikka viime vuosina toiminta on vilkastunut. Elinsiirtotoiminnan alkaessa arvio tarvittavien siirtoyksiköiden määrästä oli kuusi. Tämä toive kuudesta elinsiirtoyksiköstä ei kos-kaan toteutunut. Ehkä se olisikin ollut liikaa, mutta onko yksi liian vähän? Voisiko yhden yksikön monopoliasema vaikuttaa hoidon ai-heisiin? Onko tällainen tilanne oikein nyt, kun valinnanvapaus on päivän sana. Mutta näin pit-kään jatkunutta ja hyvin toimivaa systeemiä on kuitenkin vaikea muuttaa. Ehkä ei ole tarvetta-kaan. Toisaalta elinsiirtotoiminta on paljon mo-nipuolisempaa, enää ei siirretä pelkästään mu-nuaisia vaan myös maksoja, sydämiä, keuhkoja ja jopa suolia ja kasvoja. Päivänselvästi ainakin osa siirtotoiminnasta pitää keskittää. Eipä saatu tätäkään asiaa ihan kerralla kun-toon. Vanhat nefrologit poistuvat tummentu-vaan iltaan ja ylittävät Hämeenpuiston. Mestari nousee taksiin Metson kulmalta. Nuorempi oikaisee kirkkopuiston halki. Olipa taas antoisa ilta – ja punaviinikin oikein kelvollista. ■AMOS PASTERNACK, sisätautiopin emeritusprofessoriTampereen yliopistoHEIKKI SAHA, professori, osastonylilääkäriTays, Munuaiskeskus

Puoli vuosisataa dialyysia ja elinsiirtoja

https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/118025/Puoli_vuosisataa_dialyysia_2017.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Puoli vuosisataa dialyysia ja elinsiirtoja

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Trepo - Institutional Repository of Tampere University