Research conducted in recent decades has highlighted the significant role of
parental involvement in pupils’ well-being, learning, and future academic success
as well as their cognitive, social, and emotional development. Parental
involvement practices not only improve parental confidence and satisfaction but
also enrich educational programmes, enhance the climate of educational
institutions, and ease teachers’ work burden through responsibility-sharing and
increased information flow. Even though the benefits of parental involvement are
well-supported by various studies, some research reveals that a gap continues to
exist between the recommendations of related research and what is actually
practiced in educational institutions. This gap explains in part the persistence of
insufficient parental involvement practices.
Gaining a better understanding of early childhood educators’ self-reported
reasons for insufficient practices as well as identifying their parental involvement
practices and their views thereof are key to improving parental involvement.
Furthermore, investigating the factors that affect the parental involvement
practices and views of these educators can help to explain the gap between
rhetoric and practice. In order to obtain insight into these areas, this dissertation
aims to get a grasp of early childhood educators’ views and practices of parental
involvement in Turkish and Finnish contexts. Furthermore, self-reported reasons
for potentially insufficient parental involvement practices are also investigated in
order to shed light on the current state of parental involvement in these countries.
Moreover, whether similarities or differences exist among early childhood
educators’ views on parental involvement and their practices regarding parental
involvement are analysed with the aim of drawing conclusions related to cultural and educational policy aspects of parental involvement.
Regarding the selection of the educational contexts examined in this dissertation,
the starting point was to identify countries that incorporate historical similarities
regarding societal- and policy-level differences that, at the same time, most
suitably lend themselves to feasible and objective research. In this regard, the
physical and cultural frame of reference of the present researcher in relation to
different contexts was considered. For this dissertation, the contexts settled on
were Turkey and Finland partly for the straightforward reasons that the
researcher’s home country is Turkey and current residence is in Finland. In
addition to the researcher’s situation in relation to these contexts, the situation of
these countries vis-à-vis each other also creates an interesting research
opportunity. The two were founded around the same time; however, they
followed different paths with regard to their educational administration in areas
such as early childhood education and care governance, budget, and enrolment
rates. Considering these factors, Turkey and Finland were chosen for this
dissertation.
For different parts of this study, different methods were used, namely, mixed
methods and quantitative methods. A representative sample of 287 early
childhood educators from Helsinki and 225 early childhood educators from
Ankara completed a questionnaire which provided quantitative data and
qualitative material. The questionnaire was prepared by the researcher and
translated into Turkish and Finnish. To ensure the reliability of translations and
minimise the risk of losing relevant information, translator triangulation was
carried out. The questionnaire collects background information including the
participants’ educational level, educational background, the age group of their
pupils, and their experience in the field. The questionnaire includes five sections
in addition to the background information section. The first of these five sections
aims to obtain information about the participants’ general views on parental
involvement, while each of the remaining four sections focusses on parental
involvement practices of a certain parental-involvement type. Each of these
sections comprises five-point Likert scale items; in addition, the last four sections
also include multiple-choice items with an open-ended option available.
The findings reveal that both the Turkish and the Finnish early childhood educators surveyed believed in the importance of parental involvement.
However, they also stated that parental involvement practices are not adequate, in
their opinion. The most common reason cited by the participants for this
inadequacy is that the parents are not willing to be involved in their child’s early
childhood education process. On the other hand, as the least cited reason is that
educators think that they are not well-educated enough to involve parents
sufficiently, we can draw the conclusion that early childhood educators from
both countries have high levels of self-confidence regarding their professional training. An in-depth analysis by means of context analysis uncovered deeper
aspects of these reasons in the Finnish context, the most prominent being lack of
time on the part of both parents and educators. The similarity continues with the
most practiced parental-involvement type, which is learning at home. However,
the least used type differs between the two contexts: in the Turkish context, it is
involving parents in decision-making, while in the Finnish context; it is involving
parents as volunteers. Further comparative analysis uncovered that Turkish early
childhood educators implement all types of parental involvement practices with
significantly greater frequency than their Finnish counterparts. Additionally,
early childhood educators from Finland are more critical of the parental
involvement practices than those from Turkey, meaning that more Finnish
participants claimed that their implementation of parental involvement was
insufficient.
The correlations between the background variables such as participants’
education level, educational background, work experience and the age group they
are currently working with, and their view on parental involvement and their
parental involvement practices were also investigated. According to results, Turkish and Finnish contexts present different cases. While Turkish participants’ view on parental involvement and preferences of different parental involvement types are independent from their background information; Finnish participants’ certain background variables affect their views on parental involvement and implementations of parental involvement types.
In conclusion, this dissertation presents the current state of parental involvement
practices in early childhood education and care institutions in Turkish and
Finnish contexts. Moreover, it explains the factors affecting these practices along
with self-reported reasons for their inadequacy. All the findings are categorically
discussed for each context, thus allowing for the highlighting of practical
implications. In addition to country-centred interpretations, the comparative
aspect of this study contributes to existing research into world culture vs. local
culture discussions.Viime vuosikymmenten tutkimustulokset viittaavat siihen, että vanhempien osallistuminen
lastensa kodin ulkopuoliseen varhaiskasvatukseen vaikuttaa merkittävästi
lasten hyvinvointiin, oppimiseen ja myöhempään opintomenestykseen sekä
kognitiiviseen, sosiaaliseen ja emotionaaliseen kehitykseen. Kansainvälisessä
tutkimuksessa englanninkieliseen käsitteeseen parental involvement (=PI) sisältyy
ajatus siitä, että vanhempia rohkaistaan tulemaan mukaan ja osallistumaan
päiväkodin tarjoamaan varhaiskasvatukseen. Parental involvement -käsitteelle ei
ole vakiintunut sopivaa suomenkielistä vastinetta. Siihen viitataan tässä yhteydessä
suomenkielisillä käsitteillä ”mukana oleminen”, ”osallistuminen” tai ”yhteistyö”.
Vanhempien osallistuminen varhaiskasvatukseen vaikuttaa lasten lisäksi myös
vanhempiin itseensä. Osallistuminen kohentaa vanhempien itseluottamusta, lisää
tyytyväisyyden tunnetta ja tuo uusia hyödyllisiä näkökulmia varhaiskasvatukseen.
Lisäksi vanhempien osallistuminen parantaa varhaiskasvatusyksiköiden
ilmapiiriä ja keventää opettajien työmäärää jakamalla vastuuta ja parantamalla
tiedonkulkua. Vanhempien mukana olemisen edut on tutkimuksissa selkeästi todettu.
Tutkimustuloksiin perustuvien suositusten ja varhaiskasvatuksen käytäntöjen
välinen yhteys on kuitenkin monin tavoin puutteellinen. Tutkimusperustaisilla
kehittämisehdotuksilla ei ole ollut toivottua vaikutusta käytännön kehittämiseen,
ja käytännöt vanhempien osallistumiseksi ovat jääneet riittämättömiksi.
Vanhempien osallistumisen laadun parantamiseksi on asianmukaista kysyä varhaiskasvattajilta, mitkä syyt käytännön työssä vaikeuttavat tai estävät vanhempien
osallistumista ja saamista mukaan varhaiskasvatusyhteistyöhön. Tutkittaessa
tekijöitä, jotka vaikuttavat varhaiskasvattajien näkemyksiin ja käytäntöihin vanhempien
osallistumiseen liittyen, saadaan tietoa siitä ristiriidasta mitä tavoitellaan
ja miten käytännössä toimitaan.
Tämän väitöskirjan tavoitteena on tuoda esiin varhaiskasvattajien näkemyksiä
vanhempien osallistumisesta lastensa varhaiskasvatukseen sekä kartoittaa vallitsevia
osallistumiskäytäntöjä kahdessa erilaisessa kulttuurissa, Turkissa ja Suomessa.
Tutkimuksessa haetaan myös syitä erilaisille järjestelyille, osallistumiskäytännöille
ja asenteille kulttuurisista ja koulutuspoliittisista tekijöistä.
Tutkimuksen kahden erilaisen kontekstin valinnan taustalla ovat maiden tietyt
historialliset yhtäläisyydet sekä yhteiskunnalliset ja poliittiset eroavaisuudet. Ne
antavat tälle tutkimukselle mielenkiintoisen näkökulman, joka auttaa havaitsemaan
sellaisia kansallisia ja kulttuurisia itsestäänselvyyksiä, joita ei useinkaan
tulla otetuksi huomioon vain yhden maan järjestelmään kohdistuvassa tutkimuksessa.
Tätä taustaa vasten oli luontevaa hyödyntää tutkimuksen tekijän asema
kummankin maan asukkaana ja niiden kulttuurit tuntevana. Turkki on tutkijan
kotimaa ja Suomi asuinmaa. Tutkijan suhde kahteen kohdemaahan sekä käytännön
kokemukset maiden varhaiskasvatuksesta luovat tutkimukselle harvinaislaatuisen
tilaisuuden. Maat itsenäistyivät samoihin aikoihin, mutta koulutusjärjestelmät
poikkeavat toisistaan opetustoimen hallinnon ja erityisesti varhaiskasvatuksen
johtamisen, rahoituksen ja varhaiskasvatukseen osallistumisen aktiivisuuden
suhteen.
Tämän tutkimuksen eri osissa käytettiin pääasiassa kvantitatiivisia menetelmiä ja
yhdessä osatutkimuksessa yhdistettiin kvantitatiivista ja kvalitatiivista menetelmää
(ns. mixed-metodi). Kyselyyn vastasi yhteensä 287 varhaiskasvattajaa Helsingistä
ja 225 varhaiskasvattajaa Ankarasta. Väitöskirjan tekijä laati englanniksi
kyselylomakkeen, joka sitten käännettiin turkin ja suomen kielille. Kolmikantakäännöksen
avulla varmistettiin käännösten reliabiliteetti sekä se, että käännösprosessissa
ei kadonnut mitään relevanttia informaatiota. Kyselyssä kerättiin
taustatietoja, muun muassa vastaajien koulutustasosta ja -taustasta sekä kokemuksesta
eri-ikäisten lasten kanssa työskentelemisestä. Taustatieto-osion lisäksi
kyselyssä oli viisi varsinaisiin tutkimusteemoihin liittyvää osiota. Ensimmäisessä
osiossa tiedusteltiin varhaiskasvattajien yleisiä näkemyksiä vanhempien osallistumisesta
(parental involvement) varhaiskasvatukseen. Seuraavissa neljässä osiossa
selvitettiin vanhempien osallistumisen ja yhteistyön käytäntöjä. Kussakin
viidessä osiossa käytetiin 5-portaista Likert-asteikkoa. Lisäksi oli monivalintakysymyksiä,
joiden lopussa oli avoin tila vapaamuotoiselle tekstille.
Tuloksista ilmenee, että sekä Turkin että Suomen varhaiskasvattajat pitävät tärkeänä
vanhempien osallistumista lastensa varhaiskasvatukseen. He ovat kuitenkin
myös sitä mieltä, että vanhempien mukana olemisen ja osallistumisen lukuisia
mahdollisuuksia ei käytetä riittävässä määrin, mikä vastaajien mielestä johtuu
yleensä siitä, että vanhemmat ovat haluttomia olemaan mukana lapsensa varhaiskasvatusprosessissa. Kummankin maan varhaiskasvattajilla näyttää olevan vahva luottamus saamansa koulutukseen ja siihen, että oma koulutus antaa hyvät eväät
tehdä yhteistyötä vanhempien kanssa. Syvempi analyysi paljasti, että Suomessa
vanhempien mukanaolon ja osallisuuden puutteiden takana on erityisesti ajan
puute - sekä vanhemmilla että varhaiskasvattajilla itsellään.
Toinen yhtäläisyys maiden kesken on kotona oppiminen, joka oli molemmissa
maissa eniten käytetty tapa, jolla vanhemmat osallistuivat varhaiskasvatukseen.
Turkkilaisessa kontekstissa vanhempien osallistuminen päätöksentekoon oli vähiten
käytetty osallistumisen muoto. Sen sijaan suomalaisessa kontekstissa vähiten
käytetty osallistumisen tapa oli vanhempien vapaaehtoinen kasvatustyö päiväkodissa.
Turkissa varhaiskasvattajat hyödyntävät kaikkia vanhempien osallistumisen
tapoja merkitsevästi useammin kuin heidän suomalaiset kollegansa.
Suomalaiset varhaiskasvattajat olivat turkkilaisia varhaiskasvattajia kriittisempiä
omaa toimintaansa kohtaan ja turkkilaisia useammin suomalaiset vastaajat toivat
esiin, että heidän toteuttamansa osallistumiskäytännöt ovat riittämättömiä.
Tutkimuksessa selvitettiin myös taustatekijöiden, kuten vastaajan koulutustason,
koulutustaustan, työkokemuksen ja lasten iän, yhteyksiä vastaajan näkemyksiin
vanhempien osallistumisesta ja osallistumisen tavoista. Tutkimus todentaa lukuisia
eroja Turkin ja Suomen välillä. Turkin varhaiskasvattajien näkemykset vanhempien
osallistumisesta ja osallistumispreferensseistä eivät korreloineet vastaajien
taustatietojen kanssa. Sen sijaan Suomessa useat taustatekijät olivat yhteydessä
varhaiskasvattajien näkemyksiin vanhempien osallistumisesta ja siihen,
millä tavoin osallistumisen toivottiin tapahtuvan.
Tutkimus tuo esiin vanhempien osallistumisen ja yhteistyön käytäntöjä lastensa
varhaiskasvatuksessa Turkissa ja Suomessa ja valottaa, mitkä tekijät vaikuttavat
näihin käytäntöihin. Tuloksia tarkastellaan konteksteittain, ja tehdään ehdotuksia
varhaiskasvatuksen käytäntöjen kehittämiseksi. Maakohtaisten vertailun ohella
tutkimus osallistuu laajempaan keskusteluun ylikansallisen ja kansallisten kulttuurien
välisistä eroista ja vuorovaikutuksesta
