Empire is central to U.S. history. When we see the U.S. projecting its influence on a global scale in today s world it is important to understand that U.S. empire has a long history. This dissertation offers a case study of colonialism and U.S. empire by discussing the social worlds, labor regimes, and culture of the U.S. Army during the conquest of southern Arizona and New Mexico (1866-1886). It highlights some of the defining principles, mentalities, and characteristics of U.S. imperialism and shows how U.S. forces have in years past constructed their power and represented themselves, their missions, and the places and peoples that faced U.S. imperialism/colonialism. Using insights from postcolonial studies and whiteness studies, this work balances its attention between discursive representations (army stories) and social experience (army actions), pays attention to silences in the process of historical production, and focuses on collective group mentalities and identities. In the end the army experience reveals an empire in denial constructed on the rule of difference and marked by frustration.
White officers, their wives, and the white enlisted men not only wanted the monopoly of violence for the U.S. regime but also colonial (mental/cultural) authority and power, and constructed their identity, authority, and power in discourse and in the social contexts of the everyday through difference. Engaged in warfare against the Apaches, they did not recognize their actions as harmful or acknowledge the U.S. invasion as the bloody colonial conquest it was. White army personnel painted themselves and the army as liberators, represented colonial peoples as racial inferiors, approached colonial terrain in terms of struggle, and claimed that the region was a terrible periphery with little value before the arrival of white civilization. Officers and wives also wanted to place themselves at the top of colonial hierarchies as the refined and respectable class who led the regeneration of the colony by example: they tried to turn army villages into islands of civilization and made journeys, leisure, and domestic life to showcase their class sensibilities and level of sophistication. Often, however, their efforts failed, resulting in frustration and bitterness. Many blamed the colony and its peoples for their failures.
The army itself was divided by race and class. All soldiers were treated as laborers unfit for self-government. White enlisted men, frustrated by their failures in colonial warfare and by constant manual labor, constructed worlds of resistance, whereas indigenous soldiers sought to negotiate the effects of colonialism by working in the army. As colonized labor their position was defined by tension between integration and exclusion and between freedom and colonial control.Imperiumi on keskeinen tekijä Yhdysvaltain historiassa. Tämä väitöskirja tarjoaa tapaustutkimuksen kolonialismistä ja Yhdysvaltain imperiumista analysoimalla Yhdysvaltain armeijan sosiaalisia maailmoja, työjärjestelmiä ja kulttuuria Arizonan ja Uuden Meksikon valloituksen yhteydessä vuosina 1866-1886. Tutkimus tuo esille Yhdysvaltain imperiumin keskeisiä piirteitä ja periaatteita ja paljastaa kuinka Yhdysvaltain imperiumin edustajat ovat oikeuttaneet tekonsa ja esittäneet itsensä sekä alueet ja ihmiset jotka joutuivat Yhdysvaltain imperialismin kohteiksi. Tutkimus paljastaa imperiumin joka kielsi oman luonteensa, oli rakennettu erilaisuudelle ja jota leimasi turhautuminen.
Valkoiset upseerit, heidän vaimonsa sekä valkoiset sotilaat eivät ainoastaan halunneet väkivallan monopolia Yhdysvalloille vaan kolonialististä (henkistä/kulttuurillista) valtaa ja he rakensivat identiteettiään ja valtaansa diskursseissa sekä jokapäiväisessä arjessa erilaisuuden kautta. Sotiessaan Apache-intiaaneja vastaan armeijan miehet ja naiset eivät nähneet omia toimiaan vahingollisina tai moraalisesti väärinä, eivätkä he tunnustaneet että Yhdysvallat oli ryhtynyt veriseen kolonialistiseen valloitukseen. Sen sijaan upseerit, vaimot ja sotilaat esittivät itsensä ja armeijan vapauttajina. He esittivät alueen ihmiset alempiarvoisina ja väittivät että alue oli vihamielinen ja takapajuinen peripheria ennenkuin valkoinen keskiluokka ja sivistys muuttaisivat sen paremmaksi. Upseerit ja vaimot halusivat nähdä itsensä kolonialistisen sosiaalisen hierarkian huipulla valkoisen keskiluokan kermana joka johti alueen sivistämistä myös oman esimerkkinsä kautta. He yrittivät muokata armeijan kylät (linnakkeet) sivistyksen saarekkeiksi ja näyttämään hienostuneisuutensa ja luokkatietoisuutensa kodeissaan, vapaa-aikanaan, sekä matkustaessaan. Usein heidän yrityksensä epäonnistuivat. Monet tuskastuivat ja näkivät syyn epäonnistumisiinsa valloitetussa alueessa, sen luonnossa, sijainnissa ja ihmisissä.
Armeijassa vallitsi voimakas rotu- ja luokkajako. Kaikkia sotilaita kohdeltiinkin ensisijaisesti työläisinä kykenemättöminä itsehallintaan. Valkoiset sotilaat, tuskastuneina huonoon sotamenestykseensä ja jatkuvaan fyysiseen raadantaan armeijan kylissä ala-arvoisella palkalla, kehittivät vastarintaa. Heidän työnsä jälki oli usein surkeaa ja he karkasivat armeijasta massoittain, sekä hakivat lohtua rajusta vapaa-ajan elämästä, joka pyöri juomisen ja uhkapelien ympärillä. Apache-sotilaita kohdeltiin marginaalisena työvoimana. Heitä tarvittiin sodan nopeampaan voittamiseen, mutta samalla he joutuivat rasistisen syrjinnän kohteiksi ja armeija ei tarjonnut heille pysyvää työtä
