Kirja-arvio teoksesta Risto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo Rahkonen (toim.): Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan . Sosiaalipoliittinen yhdistys 1908–2008. Edita 2009.Kirja-arvio teoksesta Risto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo Rahkonen (toim.): Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan . Sosiaalipoliittinen yhdistys 1908–2008. Edita 2009.Non peer reviewe

Roos, JP

Risto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo Rahkone (toim.): Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan .
Sosiaalipoliittinen yhdistys 1908– 2008. Edita 2009

Journal.fi

76      t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  3 / 2 0 1 0Lihavasta toukasta tieteelliseksi perhoseksi JP RoosRisto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo Rahkonen (toim.): Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan . Sosiaalipoliittinen yhdistys 1908–2008. Edita 2009.Huhtikuussa vuonna 1908 ko-koontui kahdeksan miestä Hotel-li Kämpiin perustamaan Suomen Työväen suojelus- ja Sosiaaliva-kuutusyhdistystä, sittemmin Suo-men Sosiaalireformiyhdistystä ja vihdoin vuodesta 1932 Sosi(a)ali-poliittista yhdistystä. Yhdistyksen perustamispaikka kertoo jo selväs-ti, että kyse ei ollut mistään vallan-kumouksellisesta kuppikunnasta. Virallisesti yhdistys perustettiin vasta vuoden 1909 puolella. Kämpin kokoukseen osallistui melko sekalainen ryhmä toisaal-ta johtavia virkamiehiä, toisaal-ta wrightiläisen työväenliikkeen edustajia, mutta myös Helsingin työväenyhdistyksen puheenjohta-ja ja kansanedustaja.  Seura toimi pitkälle yhdyssiteenä kansainvä-liseen sosiaalivakuutuksen ja työ-väensuojelua edistävään liikkee-seen. Sitä kautta välittyivät Suo-meen ideat sosiaalivakuutukses-ta, joskin käytännön menestys oli aluksi huomattavan vähäistä. Suo-messa ei innostuttu sosiaalipoliit-tisista reformeista ja sisällissotakin pääsi väliin.  1920-luvulla ehdotet-tiin jopa yhdistyksen lakkauttamis-ta. Onneksi näin ei käynyt, ja niin Sosiaalipoliittinen yhdistys saat-taa nyt juhlia satavuotista histori-aansa muun muassa julkaisemalla kirjan, jossa tätä historiaa tarkas-tellaan melkeinpä vuosikymmen kerrallaan. Ottaen huomioon sen, että aluksi yhdistys oli melko puh-taasti virkamiesvetoinen (ja tosiaan lähes sammunut yhdistys) ja välil-lä taas eräänlainen epävirallinen kolmikantasopimusjärjestö, niin sen historia on yllättävän mielen-kiintoinen ja liittyy kiinnostavas-ti Suomen ja sosiaalipolitiikan his-toriaan. Kirjan kirjoittajat ovat alan tun-nettuja nimiä Olavi Riihisestä Jor-ma Sipilään (ainoa ”puhdas” his-torioitsija on Johanna Rainio-Nie-mi), ja kaikki ovat suhtautuneet tehtäväänsä vakavasti. Tällainen-kin sosiaalipolitiikan historian am-mattimainen harrastaja löysi teks-teistä uutta ja mielenkiintoista tie-toa.  Tärkeintä on kuitenkin ehkä se kehityslinja, joka kirjasta hah-mottuu.  Ensin yhdistys oli kituli-aasti elävä virkamiesjärjestö, sitten eräänlainen puolivirallinen selvi-tyselin, jonka taustavoimina oli merkittäviä poliitikkoja, virkamie-hiä ja oppineita huipentuen vai-heeseen, jossa Sosiaalipoliittinen yhdistys oli melkeinpä työmark-kinaneuvottelujen osapuoli. No-pea lässähdys tavalliseksi tieteelli-seksi seuraksi tapahtui lyhyen po-liittisen kuohuntavaiheen jälkeen. Merkittävät yliopistomiehet olivat ennen keskeisiä valtakunnan vai-kuttajia, mutta nyt  he ovat toisen tai kolmannen luokan yhteiskunnalli-sia toimijoita (tai eivät toimi lain-kaan). Sosiaalipolitiikan professo-rille tämä on tietysti masentavaa luettavaa. Olisi paljon hauskempaa olla mukana sellaisessa sankaritari-nassa, millainen Sosiaalipoliittisen yhdistyksen historia 1950-luvulta 1970-luvun alkuun epäilemättä oli.Yhdistyksen tunnetuin saavu-tus oli Pekka Kuusen 60-luvun so-siaalipolitiikka (1961), joka nos-tatti valtavan keskustelun. Olavi Riihinen analysoi tätä erittäin an-siokkaasti ja kiinnostavasti. Kuu-sen esitys oli oikeastaan melkoi-sen ei-visionäärinen ja rajoittunut, mutta se yhdisti konservatismin ja modernismin sopivalla tavalla. Analyysin ulkopuolelle jää , miten huonosti Kuusen ”ohjelma” toteu-tui. Mutta tämä ei oikeastaan ollut tärkeää, sillä olennaista oli liike, ei päämäärä. Sosiaalipolitiikan sisäl-löllisen kehityksen ja keskustelun kannalta tämä oli epäilemättä So-siaalipoliittisen yhdistyksen mer-kittävin vaihe.Kirjan kiinnostavin anti liittyy yhdistyksen tuoreimman historian kuvaukseen: miten todellakin liha-vasta ja käytännöllisestä toukasta tuli tieteellinen perhonen. Tämä ta-pahtui 1970-luvulla ja taistelu edis-tyksen ja taantumuksen välillä liit-tyi siihen. Taantumusta edustivat työnantajat ja ministeriö (jossa to-sin samanaikaisesti tapahtui suuri murros), edistystä taas akateemiset sosiaalipoliitikot, joten kysymys oli myös tieteellisen sosiaalipolitiikan ja ”järjestelmäsosiaalipolitiikan” välisestä kamppailusta.  Jorma Si-pilän kirjoitus tästä käännevaihees-ta, jossa hän itse oli monin tavoin mukana, on jännittävä, mutta häm-mentävä. Sipilä jättää tarkastelun-sa jotenkin puolitiehen eikä käytä hyväkseen herkullista aineistoaan. Hän ei viittaa esimerkiksi lainkaan Jarkkko Vesikansan tutkimuksiin työnantajien toiminnasta 1970-lu-vulla, vaikka ne antaisivat ehkä parhaimman tulkintapohjan työn-antajien kiinnostukselle. Taustal-la katkerana hämähäkkinä toimi-nut Annikki Suviranta yhdisti jo sosiaa lisen pääomansa kautta eri-laisia intressejä ja on hyvä esimerk-t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  3 / 2 0 1 0       77ki siitä, miten pieniä piirit Suomes-sa ovat.  Jos taas Klaus Mäkelä oli-si saanut toimia Sosiaalipoliittisen yhdistyksen kautta ja toteuttaa oh-jelmaansa, niin yhdistyksestä olisi saattanut tulla kaikkea sosiaalipo-liittista uudistus- ja kehittämistoi-mintaa koordinoiva järjestö, siis oi-keastaan 1950- ja 1960-luvun jär-jestön perillinen, mutta 60-luku-laisessa hengessä. Nyt se menetti tämän mahdollisuuden,  kun Su-viranta ja työnantajat neutraloivat yhdistyksen ja se kääntyi yksistään akateemisiin pohdintoihin. Toki sellaisena se on 1990- ja 2000-lu-vulla ollut kohtuullisen aktiivinen, mutta sillä ei ole juurikaan ollut vai-kutusta sosiaalipoliittiseen keskus-teluun. Toinen selkeä murroskohta on ollut sosiaalityön irrottautuminen sosiaalipolitiikasta, jota käsitellään useammissa kirjoituksissa. Sosiaali-työ ei ole ollut sosiaalipoliittisen yh-distyksen kannalta koskaan kovin keskeinen kysymys, eikä yhdistys ole ollut kiinnostunut vaikkapa las-tensuojelun ylilyönneistä niin hol-housvaiheen kuin nykyisen lapsen etua yksipuolisesti korostavan vai-heen aikana. Kun sosiaalityön kou-lutus siirtyi yliopistoihin (mikä oli ainakin sikäli virhe, että ammatilli-nen koulutus olisi ilman muuta pi-tänyt jättää  kokonaan ammattikor-keakoulujen huoleksi) niin oli sel-vää, että se halusi kehittää itselleen oman tieteenalan (vrt.  hoitotiede). Oli vain hyvä, että tämä tieteenala ir-rottautui myös omaksi yhdistyksek-seen, ja olisi tietenkin toivottavaa, että sillä olisi myös oma julkaisu-foorumi. Janus on nykyään sosiaa-lipoliitikolle kohtuullisen epäkiin-nostava lehti, kun sitä vertaa vaik-kapa Yhteiskuntapolitiikkaan. Sosi-aalityön tiedeidentiteettiin liittyvät pohdinnot  Januksessa eivät ole ko-vin kiinnostavia ja sen jälkeenjää-neisyys, kun ajatellaan vaikkapa konstruktio nismin keskeistä ase-maa sosiaalityön teoriapohdinnois-sa, on kovin valitettavaa.Kirjaan on jäänyt pari hupaisaa virhettä: Jorma Sipilä puhuu Sosi-alistisen Opiskelijaliiton vaikutuk-sen aliarvioinnista, kun pitäisi pu-hua yliarvioinnista (Klaus Mäke-län oletus sen vaikutuksesta Sosi-aalipoliittisen yhdistyksen  sisäisiin taisteluihin), ja Kajanoja ja Simpu-ra taas väittävät ICSW:n  tarkoitta-van International Council of Social Workia kun kyse on Welfaresta: tot-ta tietysti on, että ICSW oli niin vah-vasti sosiaali työorientoitunut, ettei se esimerkiksi meikäläistä koskaan kiinnostanut. Tällä hetkellä rele-vantti sosiaalipolitiikan kansainvä-linen tieteellinen keskustelu tapah-tuu ISA:n (International Sociological Association)  ja ESA:n (European So-ciological Association) puitteissa.Tätä kirjoitettaessa on yliopis-toissa taas tapahtunut suuria muu-toksia. Entisistä oppiainelaitoksis-ta on muodostettu isompia koko-naisuuksia ja yliopistoja on pyritty ohjaamaan enemmän yhteiskun-nan tarpeita vastaavaan, markki-nasuuntautuneeseen kuosiin.  Kes-kustelu tieteen käytännöllisestä merkityksestä on edelleen avoin, mutta sen luonne on muuttunut jännittävästi. Toisaalla meillä ovat ne, lähinnä yliopistojen ulkopuo-liset, jotka puhuvat yliopistoista jonkinlaisina tulosvastuullisina in-novaatiojärjestelmän osina (kuten Antti Hautamäki tässä lehdessä jo-kin aika sitten), toisaalla taas ne joi-den mielestä yliopistollisen tieteel-lisen perustutkimuksen säilyttämi-nen on kaiken a ja o. Väliin jäävät ne, joiden mielestä yhtä vähän tie-teellisyys kuin innovatiivisuus on tärkeää. Ne, jotka haluavat sekoit-taa tieteen, epämääräisen pohdis-kelun ja taiteen yhdeksi mössöksi ja uskovat, että kaikki tieteellinen toi-minta on vähän kuin fiktiota, jos-sa kirjailija luo oman maailmansa. He siis torjuvat toisaalta tieteen au-tonomian, toisaalta yhteiskunnan vaatimukset tieteen relevanssista. Sosiaalipolitiikka on tässä pro-sessissa temppelin harjalla. Vanha relevanssin vaatimus on noussut uudelleen vahvasti esiin, tyhjä teo-retisointi sinnittelee vielä, puhdas tieteellisyys ei sekään istu kovin hy-vin sosiaalipolitiikkatieteen sisäl-le. Kuitenkin sosiaalipolitiikka on edelleen erittäin tärkeä ja keskei-nen teema: pohjoismainen hyvin-vointivaltiomalli näyttää olevan se, joka parhaiten takaa tasapainoisen, sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävän, kehityksen. Kuten aina, itse järjestelmän sisällä toimivat päättäjät ovat tälle sokeita. Samal-la tavoin kuin Suomen hienot kau-punkikeskustat tuhoutu(i)vat juu-ri niiden omien päättäjien toimes-ta (ja Lappia hävittävät innokkaim-min nyt juuri paikalliset asukkaat) niin pohjoismaista hyvinvointival-tiota hävittävät sen omat miehet ja naiset. Raimo Sailas on ehkä tästä näkyvin esimerkki, mutta poliit-tisesti keskeisimmässä asemassa ovat keskustalaiset ja sosiaalidemo-kraattiset poliitikot. Itse ajattelisin, että sosiaalipoliittisen yhdistyk-sen keskeinen missio 2000-luvulla on juuri pohjoismaisen hyvinvoin-tivaltion suojelu, entistäminen ja varovainen uudelleenkehittämi-nen.  Tähän sitä velvoittaa yhdis-tyksen satavuotinen historia.Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan profes-sori Helsigin yliopistossa.

Finnish

Lihavasta toukasta tieteelliseksi perhoseksi

Kirja-arvio teoksesta Risto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo Rahkonen (toim.): Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan . Sosiaalipoliittinen yhdistys 1908–2008. Edita 2009.Non peer reviewe

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto

76      t i e t e e s s ä  ta pah tuu  3 / 2 0 1 0Lihavasta toukasta tieteelliseksi perhoseksi JP RoosRisto Jaakkola, Sakari Kainulainen & Keijo Rahkonen (toim.): Työväensuojelusta sosiaalipolitiikkaan . Sosiaalipoliittinen yhdistys 1908–2008. Edita 2009.Huhtikuussa vuonna 1908 ko-koontui kahdeksan miestä Hotel-li Kämpiin perustamaan Suomen Työväen suojelus- ja Sosiaaliva-kuutusyhdistystä, sittemmin Suo-men Sosiaalireformiyhdistystä ja vihdoin vuodesta 1932 Sosi(a)ali-poliittista yhdistystä. Yhdistyksen perustamispaikka kertoo jo selväs-ti, että kyse ei ollut mistään vallan-kumouksellisesta kuppikunnasta. Virallisesti yhdistys perustettiin vasta vuoden 1909 puolella. Kämpin kokoukseen osallistui melko sekalainen ryhmä toisaal-ta johtavia virkamiehiä, toisaal-ta wrightiläisen työväenliikkeen edustajia, mutta myös Helsingin työväenyhdistyksen puheenjohta-ja ja kansanedustaja.  Seura toimi pitkälle yhdyssiteenä kansainvä-liseen sosiaalivakuutuksen ja työ-väensuojelua edistävään liikkee-seen. Sitä kautta välittyivät Suo-meen ideat sosiaalivakuutukses-ta, joskin käytännön menestys oli aluksi huomattavan vähäistä. Suo-messa ei innostuttu sosiaalipoliit-tisista reformeista ja sisällissotakin pääsi väliin.  1920-luvulla ehdotet-tiin jopa yhdistyksen lakkauttamis-ta. Onneksi näin ei käynyt, ja niin Sosiaalipoliittinen yhdistys saat-taa nyt juhlia satavuotista histori-aansa muun muassa julkaisemalla kirjan, jossa tätä historiaa tarkas-tellaan melkeinpä vuosikymmen kerrallaan. Ottaen huomioon sen, että aluksi yhdistys oli melko puh-taasti virkamiesvetoinen (ja tosiaan lähes sammunut yhdistys) ja välil-lä taas eräänlainen epävirallinen kolmikantasopimusjärjestö, niin sen historia on yllättävän mielen-kiintoinen ja liittyy kiinnostavas-ti Suomen ja sosiaalipolitiikan his-toriaan. Kirjan kirjoittajat ovat alan tun-nettuja nimiä Olavi Riihisestä Jor-ma Sipilään (ainoa ”puhdas” his-torioitsija on Johanna Rainio-Nie-mi), ja kaikki ovat suhtautuneet tehtäväänsä vakavasti. Tällainen-kin sosiaalipolitiikan historian am-mattimainen harrastaja löysi teks-teistä uutta ja mielenkiintoista tie-toa.  Tärkeintä on kuitenkin ehkä se kehityslinja, joka kirjasta hah-mottuu.  Ensin yhdistys oli kituli-aasti elävä virkamiesjärjestö, sitten eräänlainen puolivirallinen selvi-tyselin, jonka taustavoimina oli merkittäviä poliitikkoja, virkamie-hiä ja oppineita huipentuen vai-heeseen, jossa Sosiaalipoliittinen yhdistys oli melkeinpä työmark-kinaneuvottelujen osapuoli. No-pea lässähdys tavalliseksi tieteelli-seksi seuraksi tapahtui lyhyen po-liittisen kuohuntavaiheen jälkeen. Merkittävät yliopistomiehet olivat ennen keskeisiä valtakunnan vai-kuttajia, mutta nyt  he ovat toisen tai kolmannen luokan yhteiskunnalli-sia toimijoita (tai eivät toimi lain-kaan). Sosiaalipolitiikan professo-rille tämä on tietysti masentavaa luettavaa. Olisi paljon hauskempaa olla mukana sellaisessa sankaritari-nassa, millainen Sosiaalipoliittisen yhdistyksen historia 1950-luvulta 1970-luvun alkuun epäilemättä oli.Yhdistyksen tunnetuin saavu-tus oli Pekka Kuusen 60-luvun so-siaalipolitiikka (1961), joka nos-tatti valtavan keskustelun. Olavi Riihinen analysoi tätä erittäin an-siokkaasti ja kiinnostavasti. Kuu-sen esitys oli oikeastaan melkoi-sen ei-visionäärinen ja rajoittunut, mutta se yhdisti konservatismin ja modernismin sopivalla tavalla. Analyysin ulkopuolelle jää , miten huonosti Kuusen ”ohjelma” toteu-tui. Mutta tämä ei oikeastaan ollut tärkeää, sillä olennaista oli liike, ei päämäärä. Sosiaalipolitiikan sisäl-löllisen kehityksen ja keskustelun kannalta tämä oli epäilemättä So-siaalipoliittisen yhdistyksen mer-kittävin vaihe.Kirjan kiinnostavin anti liittyy yhdistyksen tuoreimman historian kuvaukseen: miten todellakin liha-vasta ja käytännöllisestä toukasta tuli tieteellinen perhonen. Tämä ta-pahtui 1970-luvulla ja taistelu edis-tyksen ja taantumuksen välillä liit-tyi siihen. Taantumusta edustivat työnantajat ja ministeriö (jossa to-sin samanaikaisesti tapahtui suuri murros), edistystä taas akateemiset sosiaalipoliitikot, joten kysymys oli myös tieteellisen sosiaalipolitiikan ja ”järjestelmäsosiaalipolitiikan” välisestä kamppailusta.  Jorma Si-pilän kirjoitus tästä käännevaihees-ta, jossa hän itse oli monin tavoin mukana, on jännittävä, mutta häm-mentävä. Sipilä jättää tarkastelun-sa jotenkin puolitiehen eikä käytä hyväkseen herkullista aineistoaan. Hän ei viittaa esimerkiksi lainkaan Jarkkko Vesikansan tutkimuksiin työnantajien toiminnasta 1970-lu-vulla, vaikka ne antaisivat ehkä parhaimman tulkintapohjan työn-antajien kiinnostukselle. Taustal-la katkerana hämähäkkinä toimi-nut Annikki Suviranta yhdisti jo sosiaa lisen pääomansa kautta eri-laisia intressejä ja on hyvä esimerk-t i e t e e s s ä  ta pah tuu  3 / 2 0 1 0       77ki siitä, miten pieniä piirit Suomes-sa ovat.  Jos taas Klaus Mäkelä oli-si saanut toimia Sosiaalipoliittisen yhdistyksen kautta ja toteuttaa oh-jelmaansa, niin yhdistyksestä olisi saattanut tulla kaikkea sosiaalipo-liittista uudistus- ja kehittämistoi-mintaa koordinoiva järjestö, siis oi-keastaan 1950- ja 1960-luvun jär-jestön perillinen, mutta 60-luku-laisessa hengessä. Nyt se menetti tämän mahdollisuuden,  kun Su-viranta ja työnantajat neutraloivat yhdistyksen ja se kääntyi yksistään akateemisiin pohdintoihin. Toki sellaisena se on 1990- ja 2000-lu-vulla ollut kohtuullisen aktiivinen, mutta sillä ei ole juurikaan ollut vai-kutusta sosiaalipoliittiseen keskus-teluun. Toinen selkeä murroskohta on ollut sosiaalityön irrottautuminen sosiaalipolitiikasta, jota käsitellään useammissa kirjoituksissa. Sosiaali-työ ei ole ollut sosiaalipoliittisen yh-distyksen kannalta koskaan kovin keskeinen kysymys, eikä yhdistys ole ollut kiinnostunut vaikkapa las-tensuojelun ylilyönneistä niin hol-housvaiheen kuin nykyisen lapsen etua yksipuolisesti korostavan vai-heen aikana. Kun sosiaalityön kou-lutus siirtyi yliopistoihin (mikä oli ainakin sikäli virhe, että ammatilli-nen koulutus olisi ilman muuta pi-tänyt jättää  kokonaan ammattikor-keakoulujen huoleksi) niin oli sel-vää, että se halusi kehittää itselleen oman tieteenalan (vrt.  hoitotiede). Oli vain hyvä, että tämä tieteenala ir-rottautui myös omaksi yhdistyksek-seen, ja olisi tietenkin toivottavaa, että sillä olisi myös oma julkaisu-foorumi. Janus on nykyään sosiaa-lipoliitikolle kohtuullisen epäkiin-nostava lehti, kun sitä vertaa vaik-kapa Yhteiskuntapolitiikkaan. Sosi-aalityön tiedeidentiteettiin liittyvät pohdinnot  Januksessa eivät ole ko-vin kiinnostavia ja sen jälkeenjää-neisyys, kun ajatellaan vaikkapa konstruktio nismin keskeistä ase-maa sosiaalityön teoriapohdinnois-sa, on kovin valitettavaa.Kirjaan on jäänyt pari hupaisaa virhettä: Jorma Sipilä puhuu Sosi-alistisen Opiskelijaliiton vaikutuk-sen aliarvioinnista, kun pitäisi pu-hua yliarvioinnista (Klaus Mäke-län oletus sen vaikutuksesta Sosi-aalipoliittisen yhdistyksen  sisäisiin taisteluihin), ja Kajanoja ja Simpu-ra taas väittävät ICSW:n  tarkoitta-van International Council of Social Workia kun kyse on Welfaresta: tot-ta tietysti on, että ICSW oli niin vah-vasti sosiaali työorientoitunut, ettei se esimerkiksi meikäläistä koskaan kiinnostanut. Tällä hetkellä rele-vantti sosiaalipolitiikan kansainvä-linen tieteellinen keskustelu tapah-tuu ISA:n (International Sociological Association)  ja ESA:n (European So-ciological Association) puitteissa.Tätä kirjoitettaessa on yliopis-toissa taas tapahtunut suuria muu-toksia. Entisistä oppiainelaitoksis-ta on muodostettu isompia koko-naisuuksia ja yliopistoja on pyritty ohjaamaan enemmän yhteiskun-nan tarpeita vastaavaan, markki-nasuuntautuneeseen kuosiin.  Kes-kustelu tieteen käytännöllisestä merkityksestä on edelleen avoin, mutta sen luonne on muuttunut jännittävästi. Toisaalla meillä ovat ne, lähinnä yliopistojen ulkopuo-liset, jotka puhuvat yliopistoista jonkinlaisina tulosvastuullisina in-novaatiojärjestelmän osina (kuten Antti Hautamäki tässä lehdessä jo-kin aika sitten), toisaalla taas ne joi-den mielestä yliopistollisen tieteel-lisen perustutkimuksen säilyttämi-nen on kaiken a ja o. Väliin jäävät ne, joiden mielestä yhtä vähän tie-teellisyys kuin innovatiivisuus on tärkeää. Ne, jotka haluavat sekoit-taa tieteen, epämääräisen pohdis-kelun ja taiteen yhdeksi mössöksi ja uskovat, että kaikki tieteellinen toi-minta on vähän kuin fiktiota, jos-sa kirjailija luo oman maailmansa. He siis torjuvat toisaalta tieteen au-tonomian, toisaalta yhteiskunnan vaatimukset tieteen relevanssista. Sosiaalipolitiikka on tässä pro-sessissa temppelin harjalla. Vanha relevanssin vaatimus on noussut uudelleen vahvasti esiin, tyhjä teo-retisointi sinnittelee vielä, puhdas tieteellisyys ei sekään istu kovin hy-vin sosiaalipolitiikkatieteen sisäl-le. Kuitenkin sosiaalipolitiikka on edelleen erittäin tärkeä ja keskei-nen teema: pohjoismainen hyvin-vointivaltiomalli näyttää olevan se, joka parhaiten takaa tasapainoisen, sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestävän, kehityksen. Kuten aina, itse järjestelmän sisällä toimivat päättäjät ovat tälle sokeita. Samal-la tavoin kuin Suomen hienot kau-punkikeskustat tuhoutu(i)vat juu-ri niiden omien päättäjien toimes-ta (ja Lappia hävittävät innokkaim-min nyt juuri paikalliset asukkaat) niin pohjoismaista hyvinvointival-tiota hävittävät sen omat miehet ja naiset. Raimo Sailas on ehkä tästä näkyvin esimerkki, mutta poliit-tisesti keskeisimmässä asemassa ovat keskustalaiset ja sosiaalidemo-kraattiset poliitikot. Itse ajattelisin, että sosiaalipoliittisen yhdistyk-sen keskeinen missio 2000-luvulla on juuri pohjoismaisen hyvinvoin-tivaltion suojelu, entistäminen ja varovainen uudelleenkehittämi-nen.  Tähän sitä velvoittaa yhdis-tyksen satavuotinen historia.Kirjoittaja on sosiaalipolitiikan profes-sori Helsigin yliopistossa.

http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/2761/2533

Lihavasta toukasta tieteelliseksi perhoseksi

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto