Tutkielmassa tarkastellaan puoluedemokratian vaikutusta eduskunnan valiokuntien deliberointiin ja valiokuntatyöskentelyyn. Puoluedemokratia ymmärretään tutkielmassa edustuksellisena traditiona, joka tuottaa parlamentissa erilaista puhetta ja muuttaa tämän puheen tarkoitusta. Tutkimusongelmaa taustoittavat väitteet, jotka koskevat keskustelevan parlamentin loppua . Poliittisten puolueiden on ajateltu olevan yksi syy siihen, että keskustelut ovat siirtyneet pois parlamentin julkiselta puheen areenalta. Toisaalta valiokuntien on ajateltu olevan parlamenttien todellisen deliberaation ja todellisen työn paikkoja. Tutkielma tarkastelee tätä jännitettä ja selvittää, millaisia rajoitteita ja mahdollisuuksia keskustelulle voidaan puoluedemokratiassa nähdä. Tutkimusongelmaa lähestytään vastaamalla seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Missä määrin väitteet ennalta muodostetuista kannoista ja mielipiteistä pätevät valiokuntatyöskentelyssä? Millä tavoin kannanmuutokset ovat mahdollisia ja millaisia rajoitteita niille kenties on olemassa? Millaisia puoluedemokratialle olennaiset kompromissit ovat?
Tutkielmassa puoluedemokratian käsitettä avataan tarkastelemalla sitä vaaleja, edustajan suhteellista autonomiaa, mielipiteen muodostamista ja keskustelulla koettelua koskevien edustuksellisten periaatteiden kautta. Periaatteita käsitteellistetään tutkielmassa pääasiallisesti deliberatiivisen demokratiateorian uusimpia keskusteluavauksia hyödyntäen. Avaukset liittyvät myös laajempaan keskusteluun edustuksellisuuden uudelleenarvioimisesta. Keskeisiä teoreetikkoja tutkielmassa ovat mm. Bernard Manin, Simone Chambers, Jane Mansbridge sekä F.R. Ankersmit. Tutkielmassa sovellettua tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty myös kritisoitaessa demokratiateorioiden kapeaa näkemystä puolueista monoliittisina ja aksiomaattisina toimijoina.
Tutkimuksen aineisto koostuu 18 tutkimushaastattelusta, jotka toteutettiin talvella 2008 2009. Haastateltavina oli eduskunnan kansanedustajia ja virkamiehiä. Tutkimusmetodina on käytetty teoriasidonnaista sisällönanalyysiä, koska se mahdollistaa tutkielmassa käytettyjen teorioiden täydentämisen aineistosta kumpuavilla huomioilla. Haastatellut ovat samalla informantteja, koska tutkimuksen tarkoituksena on tuottaa tietoa melko niukalti tutkituista valiokunnista ja samalla kartoittaa kansanedustajien näkemyksiä valiokuntatyöskentelystä sekä valiokunnasta deliberatiivisena areenana.
Valiokunnan kontekstissa deliberaatio ymmärrettynä vastavuoroisena argumentointina, uusien näkökulmien avaamisena ja mielipiteiden muuttamisena näyttäytyy haastatteluiden perusteella osin alisteisena puoluedemokratian logiikalle. Tutkielma osoittaa, että valiokunnan deliberoinnin taustalla vaikuttavat puoluedemokratian mukaiset yhteistoiminnan järjestelyt. Puoluedemokratian toiminta ei kuitenkaan ole täysin hallitseva periaate valiokunnassa. Sen näyttäytymisen voidaan katsoa häilyvän suhteessa kansanedustajien arviointeihin heidän omasta roolistaan toisaalta puoluedelegaatteina ja toisaalta valiokunnan jäseninä. Kaikki valiokunnan keskustelut ja neuvottelut eivät seuraa puoluedemokratian painottamaa hallitus oppositio -asetelmaa, vaan valiokunta toimii myös vahvana yhteistyön ja kompromissien tekemisen areenana. Tämä jännite avaa deliberaatiolle erilaisia mahdollisuuksia ja painotuksia, mikä nivoutuu myös deliberatiivisen demokratian tutkimuskentässä käytävään keskusteluun edustuksellisuuden uudelleenarvioimisesta
