Tutkimukseni kohteena on suomalaisten evakkolasten elämä talvi- ja jatkosodan vuosina 1939–1944. Sodissa Suomi menetti 13 prosenttia maa-alastaan Neuvostoliitolle, jonka seurauksena 11,6 prosenttia Suomen väestöstä joutui jättämään kotiseutunsa ja asettumaan asumaan muualle maahan. Kaikkiaan sota lähetti evakkotielle yli 400 000 ihmistä, joista suuri osa oli lapsia tai nuoria. Tästä huolimatta Suomen talvi- ja jatkosodan virallista historiaa on kirjoitettu aivan kuin lapsia ei olisi ollut olemassakaan. Tutkimukseni tarkoituksena on haastaa virallinen historiankirjoitus tuomalla esiin evakkolasten omakohtainen kokemustieto.
Järjestin tutkimustani varten aineistonkeruun, jonka tuloksena sain 20 omaelämäkerrallista tarinaa. Tämä aineisto avasi minulle toisenlaisen kuvan sodan seurauksista. Se toi esiin sen, mitä evakkolapset ovat sota-aikana henkilökohtaisesti nähneet, kuulleet, kokeneet ja tunteneet. Aineistoni elämäntarinoista hain kodin pakkomenetykseen liittyviä tunteita, syitä syrjinnälle ja vaikenemiselle sekä keinoja näistä kokemuksista selviytymiseen.
Tutkimukseni teoreettis-metodologinen lähtökohta ankkuroitui fenomenologisen filosofian periaatteeseen. Sitouduin elämäkertojen kirjoittajien näkökulmaan ja niihin merkityksiin, joita he tapahtumille ja teoille ovat antaneet. Lähestyin aineistoani maltillisen konstruktionismin kautta: sanat rakensivat minulle todellisuutta. Tutkimukseni eettinen tavoite on antaa ääni tutkimukseen osallistuville ihmiselle tuomalla esiin heidän tapansa antaa asioille merkityksiä. Siksi valitsin aineistoni metodologiseksi lähestymistavaksi tarinallisen otteen. Tutkimustulokset avautuivat koodauksen ja tematisoinnin keinoin.
Kodin menetystä ja selviytymistä tarkastelin kahdessa eri kontekstissa: lapsuudessa ja aikuisuudessa. Koska lapsen elinpiiri oli huomattavasti rajatumpi kuin aikuisen, liitti lapsi kodin menetykseen erityisesti hänelle merkityksellisiä asioita: lelujen, lemmikkien, kodin pihapiirin ja siihen liittyvien leikkien jättämisen. Äkillinen lähtö kotoa synnytti ennen kaikkea pelon ja järkytyksen tunteita. Vasta myöhemmässä elämänkaaren vaiheessa kodin käsite laajeni koskemaan koko menetettyä kotiseutua ja myös tälle seudulle jäänyttä toimeentuloa. Tällöin kodin menetystä kuvaa parhaiten kodittomuuden ja juurettomuuden tunne, johon kytkeytyy vahva emotionaalinen lataus.
Sota-aikaan liittyvä vaikeneminen osoittautui sekä tietoiseksi että pakotetuksi. Puhumattomuuden malli opittiin aikuisilta, joille vaikeneminen oli paitsi raskaiden kokemusten torjuntaa, myös tapa suojella lapsia. Lisäksi sodan jälkeisten arkirealiteettien järjestäminen vei aikaa puheelta. Vahvimmin vaikenemista tuki kuitenkin vallitseva historiallinen aika: sodasta ja sen aiheuttamista menetyksistä ei ollut sopivaa puhua.
Evakoiden ja kantaväestön kohtaaminen ei aina sujunut ongelmitta. Aineistostani tulivat esiin erot kulttuurissa, luonteessa ja tavoissa. Paikallisen väestön evakoihin kohdistamat kielteiset tunteet kuvasivat vaikeutta tulla toimeen vierauden ja erilaisuuden kanssa. Vallinnut historiallinen tilanne selitti myös syrjintää: tahtomattaan ja aiheetta kodittomat evakkomatkalaiset leimautuivat Suomen historian vaikean vaiheen symboliksi.
Jokaisella kertojalla on ollut omat keinonsa selvitä ja jaksaa. Lapsilla läheisten läsnäolo helpotti menetyksen aiheuttamaa tuskaa evakkomatkalla. Uutta kotiseutuaan lapset kesyttivät omakseen toiminnan kautta, leikkien, harrastusten, koulun ja työn muodossa. Aikuisuuden tärkeimmät selviytymistä tukevat tekijät ovat olleet yhteisöllisyys, perhe ja vahva luonne.
Tutkimuksen tulokset olen tiivistänyt ja koonnut yhteen tyyppitarinan avulla. Tämän tarinan olen nimennyt evakkolapsen selviytymistarinaksi. Tutkimuksen tuloksista toivon olevan apua tänä päivänä Suomeen saapuvien pakolaislasten kanssa työskenneltäessä. Vaikka aineistoni evakkolasten ja tämän päivän maahanmuuttajien kokemukset sijoittuvat ajallisesti eri kontekstiin, ovat kokemukset yhteisiä.
Keskeisimpinä lähteinä tutkimuksessa ovat olleet: - Furman, Ben (1997) Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. - Granfelt, Riitta (1998) Kertomuksia naisten kodittomuudesta. - Heikkinen, Kaija ja Simola, Raisa (2003) Monenkirjava rasismi. - Levine, Peter A. (2008) Kun tiikeri herää. Trauma ja toipuminen. - Roos, J.P. (1987) Suomalainen elämä
