Vuosina 2007-2008 Suomessa uutisoitiin yksityisten hoiva- ja rekrytointiyritysten hankkeista rekrytoida filippiiniläisiä sairaanhoitajia suomalaiseen vanhustyöhön. Toiminta esitettiin ratkaisuna hoito- ja hoiva-alan työvoimapulaan. Vuoteen 2017 mennessä Suomeen on rekrytoitu arviolta 400–500 korkeakoulutettua filippiiniläistä sairaanhoitajaa, pääosin hoiva-avustajiksi tai lähihoitajiksi. Suorarekrytoitujen hoitajien lisäksi pieni ryhmä filippiiniläisiä sairaanhoitajia on muuttanut maahan opiskellakseen suomalaisen lähihoitajan tutkinnon, ja päästäkseen sitä kautta Suomeen töihin. Tässä Rauhan- ja konfliktintutkimuksen tieteenalaan kuuluvassa, neljästä artikkelista ja niiden yhteenvedosta koostuvassa väitöskirjassa kysytään, miten ikääntyvä Suomi kietoutuu yhteen globaalisti hyödynnettävän filippiiniläiseen hoitajareservin kanssa. Ovatko paraikaa syntyvät kietoumat oikeudenmukaisia? Ovatko ne rauhanomaista politiikkaa?
Filippiiniläisten sairaanhoitajien Suomeen suuntautuvat muuttoliikkeet vihjaavat siitä, että suomalainen vanhus on ruumillisesti verrattain vahva toimija globaalitalouden poliittisissa rakenteissa: Vielä silloinkin, kun suomalainen on täysin riippuvainen toisen ihmisen tarjoamasta hoivasta, hänen ruumiilliset tarpeensa voivat laittaa liikkeelle poliittisia ja taloudellisia prosesseja, joiden seurauksena hoiva liikkuu globaalisti, aina Filippiineiltä Suomeen saakka. Tällaista hoivaa tarvitsevien ruumiiden synnyttämää maailmanpolitiikkaa väitöskirja pyrkii ymmärtämään.
Menetelmällisesti väitöskirja on etnografinen tutkimus filippiiniläisten sairaanhoitajien Suomeen suuntautuvista muuttoliikkeistä, ja niiden ylikansallisesta hallinnasta. Suomessa ja Filippiineillä kerättyjä empiirisiä aineistoja luetaan dekonstruktiivisesti, eli “vinosti” ja “vastakarvaan”. Näin syntyvä analyysi osoittaa, kuinka Suomi ei toistaiseksi suhtaudu vakavasti rooliinsa hoitoalan maahanmuuton kohdemaana. Hoitoalan ammattilaisten maahanmuuton hallinnassa valtion vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee. Tieto on sirpaloitunut lukuiselle eri hallinnonalalle ja hallintoelimille siten, ettei valtiotoimijalla ole selkeää kokonaiskuvaa rekrytointikäytännöistä ja niiden seurauksista. Tämä on eettisesti ongelmallista, sillä valtio ei kykene tarttumaan rakenteelliseen väkivaltaan ja epäoikeudenmukaisuuksiin, mikäli se ei tiedä, minkälaisista rakenteista on kyse ja kuinka epäoikeudenmukaisuudet syntyvät. Väitöskirja osoittaa, kuinka Suomen valtio jättää hoitoalan ammattilaisten maahanmuuttoon liittyvää toimintaa osin hallinnoimatta. Samanaikaisesti hoitoalan työmarkkinoita ja maahanmuuttoa säätelevien lakien yhteen kietoutuminen tuottaa rakenteellista syrjintää. Tällaiset hallinnolliset kietoutumat – tai kieroutumat – avaavat vanhushoivan kentälle tilan, jota suuret rekrytointi- ja hoivayritykset voivat hyödyntää toiminnassaan.
Ylikansalliset markkinatoimijat kykenevätkin nyt tekemään voittoa samanaikaisesti kahdesta ruumiillisesta hoivamarkkinatuotteesta: globaalisti liikkuvasta (ja liikuteltavasta) työvoimasta sekä ikääntyvästä väestöstä, joka laittaa hoivan liikkeelle. Filippiiniläisten sairaanhoitajien Suomeen suuntautuva muuttoliike toimii esimerkkinä siitä, kuinka väestöjä, niiden liikettä ja hoivaa hallitaan ylikansallisesti, monien eri toimijoiden taholta ja useimmiten niin, että ylikansallisen pääoman etu ajaa väestöjen hoivatarpeiden edelle. Näin tapahtuu sekä Suomessa että Filippiineillä, joskin hallinnan muodot ovat erilaisia, ja kohdistuvat eri väestöihin. Kun nämä hallinnan prosessit kietoutuvat toisiinsa, kaikenlaiset ruumiit hyödyttävät pääoman kasautumista – eivät enää vain ne, joita voidaan hyödyntää työvoimana vaan myös ne, joiden hoivatarpeet voidaan muuttaa voitoiksi. Tällöin erityisesti ikääntynyt elämä altistuu heitteillejätölle.
Politiikan keskittyessä taloudelliseen tuottavuuteen, hoivasta täysin riippuvaisilla ruumiilla – joilta dementia on voinut viedä muistin ja minuuden – ei ole ääntä. Jotta olisi mahdollista kuulla myös heitä, joiden hoivatarpeet jäävät politiikan jalkoihin, väitöskirja kehittää uuden tavan tarkastella maailmaa hoivatarpeen globaalina biopoliittisena taloutena. Näkökulma pyrkii lukemaan niitä hoivan ja heitteillejätön ylikansallisia suhteita, joita hoivasta riippuvaiset ruumiit kirjoittavat maailmaan, vaiettuina ja vaiennettuinakin. Samalla avautuu mahdollisuus rauhanomaiselle ylikansalliselle biopolitiikalle, jonka keskiössä ei ole elämä sinänsä, vaan hoivatarpeiden elämä.Over the last ten years, some 400-500 Filipino Registered Nurses (RNs) have been recruited to work in Finland, mostly as nursing assistants and practical nurses (PNs) for transnationally owned private care companies, which sell services to the public sector. In addition, a smaller group of university educated Filipino RNs have relocated to pursue a degree in Finnish practical nursing, so as to be able to work in Finland. Drawing on multi-sited and non-local ethnography on Filipino nurse migration to Finland, this thesis asks how the ageing of the Finnish welfare state entangles with the transnational care economy in general, and the Philippine nurse reserve in particular, as Filipino nurses migrate for Finnish elderly care. Are the entanglements that are presently in the making just and peaceful?
When an ageing population demands care in a welfare state, and when the responses to these demands cross national boundaries, various processes of transnational biopolitics are elicited. Addressing the discipline of Peace and Conflict Research, this article-based thesis examines such transnational politics of life, through the entanglements of ageing Finland and the global nurse reserve of the Philippines. Drawing on ethnographic research and deconstructive methods of analysis, the thesis shows that Finland has not yet taken seriously its international responsibilities as a receiving state of professional nurse migration. Metaphorically put, the left hand of the state does not know what the right hand is doing. Instead, knowledge is scattered across various regimes of governance, without a single state body possessing a holistic view of the recruitment practices and their consequences. This is ethically problematic, since the state cannot tackle structural violence and injustices, if it does not know what those structures are, and how they emerge.
The case of Filipino nurse migration to ageing Finland shows how populations, their mobility, and care are transnationally governmentalized, by various actors and often with the priority placed on the needs of transnational capital rather than on the needs of the populations in question. This occurs at both ends of the migrant trajectories, in Finland as well as in the Philippines, albeit through the governance of different bodies and populations. As the governmentalities entangle in the transnational care markets, all kinds of bodies now benefit the accumulation of capital – this time not only the bodies that operate as living labour, but also those whose care needs can be turned into profits. The risk here is that only needs that elicit profitable relations of care matter, whereas the bodies that cannot be capitalised are reduced into ‘bare life’: life that can be killed (or left to die) without sacrifice. In such an order, aged life is particularly vulnerable to abandonment, and neglect.
The thesis shows, for instance, how the Finnish state leaves the immigration routes of skilled health care professionals partly unmanaged, while the law simultaneously reproduces institutional discrimination of non-EU nurses in the national labour markets. When such processes take place in the context of an increasingly marketized welfare state, it becomes possible for transnational market actors to make profit simultaneously from two embodied commodities of care: the globally mobile care labour and the needs of the ageing bodies that demand care to move.
In the era of neoliberal capitalism, the body in need of care is the subaltern that cannot speak. Nevertheless, even without a voice, bodies in need of care constantly write the world through the relations they enact. To understand such silent and silenced body writing, the thesis develops a new perspective for Peace and Conflict Research, entitled the global biopolitical economy of needs. The suggested perspective demands a recurrent deconstruction of the prevailing material-discursive episteme(s), with a focus on the bodies whose needs cannot speak. This reading operates on another level than the traditionally written and spoken language of speaking subjects. Here, the body in need of care is différance: a bundle of relatedness that (re)writes the world, and its political economies, with the corporeal relations of care and neglect that the needs enact. The suggested perspective also paves way for a more peaceful transnational biopolitics. Namely, the biopolitics of needs is not just about the politics of life. It is the politics of life of needs, which has the capacity to engage ethically with not only the care needs of the living and the productive, but also with those of the dying and the non-profitable
