Kirja-arvostelu: Talent is overrated : what really separates world-class performers from everybody else / Geoff Colvin. Nicholas Brealey Publishing, 2008

Vanttaja, Markku

Julkari

568          YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 74 (2009):5niin neuvoloihin, päivähoitoon, varhaiskasvatukseen kuin kou-luihin sekä muualle sosiaali- ja terveydenhuoltoon.Isien osallisuutta ja aktiivisuut-ta perheissä tulee nostaa sitä tuke-malla.Heinäkuussa voimaan tulleen terveysneuvontaa koskevan ase-tuksen mukaan terveysneuvon-nan on muun muassa tuettava vanhemmaksi kasvamista ja pa-risuhdetta sekä edistettävä per-heen sosiaalista tukiverkostoa.Mielenkiinnolla odotan, miten ase-tus tulee vaikuttamaan isien kanssa tehtävään työhön.Menestyksen salaisuusMarkku VanttajaGeoff Colvin talent is Overrated. What  really Separates World-Class Performers from Everybody Else nicholas Brealey Publishing, 2008Mikä erottaa huippuosaajan niin sanotusta tavallisesta ihmisestä? Tätä kysymystä amerikkalainen journalisti Geoff Colvin on pyö-ritellyt yhden kirjan verran. Gee-nien ja biologisen perimän mer-kitystä korostavalle ajallemme tyypillinen ajatus on, että huip-pusuoriutuminen eri elämän-alueilla edellyttää synnynnäis-tä lahjakkuutta. Colvinin aja-tuksia herättävässä kirjassa esi-tetyt lukuisat esimerkit mm. ur-heilun, musiikin, shakinpeluun ja bisnesmaailman huippuosaa-jista asettavat kuitenkin kyseen-alaisiksi näkemykset synnyn-näisen lahjakkuuden keskeises-tä merkityksestä menestymises-sä. Eri tehtävissä huippusuori-tuksiin yltäneiden ihmisten elä-mänkulkua ja toimintaa tutkit-taessa on usein havaittu, että tär-keintä menestymisessä on mää-rätietoinen ja harkittu harjoitte-lu sekä vuosien varrella hankit-tu laaja tietomäärä ja vankka ko-kemus. Ja vaikka uskoisimme-kin monien huippu osaajien ole-van synnynnäi sesti keskivertoa lahjakkaampia, edellyttää huip-putuloksiin pääsy myös heidän kohdallaan jatkuvaa harjaan-tumista. Yksinkertainen totuus on, että kukaan ei synny maail-maan kantaen mukanaan valta-vaa osaamispääomaa, vaan kaik-ki tiedot ja taidot on hankittava vähitellen elämän varrella. Oiko-tietä huipulle ei ole.Hyviin tuloksiin päästäkseen ei ole yhdentekevää, miten ku-luttaa harjoitteluajan ja työtun-nit. Pelkästään kova ahkerointi ei riitä. Colvin viittaa siihen, kuin-ka ihmisellä on taipumus toi-mia kolmella erilaisella suoriu-tumisalueella. Ensimmäinen on ns. mukavuusvyöhyke, toisena oppimisvyöhyke ja kolmantena paniikkivyöhyke. Mukavuusalu-eella toimittaessa tehtävä osataan jo niin hyvin, ettei sen suoritta-minen vaadi juuri minkäänlais-ta ponnistelua. Paniikkivyöhyk-keellä puolestaan tehtävän vaati-mustaso on jo niin korkea, ettei siitä ole mitenkään mahdollista suoriutua moitteettomasti. Ym-märrettävää on, että liian helppo työtehtävä ikävystyttää ja liian vaikea puolestaan lannistaa, ah-distaa ja turhauttaa. Ainoastaan oppimisvyöhykkeellä, kuten ni-mikin kertoo, tapahtuu toimin-nan edistymistä. Silloin ollaan alueella, jossa tehtävän edellyttä-mät tiedot, taidot ja kyvyt eivät ole täysin hallinnassa, mutta kui-tenkin määrätietoisella harjoitte-lulla saavutettavissa. Venäläinen psykologi ja oppimisteoreetik-ko L. S. Vygotski viittasi aikoi-naan jokseenkin samaan asiaan puhumalla lähikehityksen vyö-hykkeestä, jossa yksilö kykenee suoriutumaan tehtävästä aluk-si jonkun opastuksella ja vähi-tellen oppii ratkaisemaan saman ongelman itsenäisesti. Onnistu-misen kokemukset ja oppimi-nen saavutetaan silloin, kun ky-seessä on riittävän haasteellinen tehtävä, jossa pääsee käyttämään mahdollisimman hyvin omia ky-kyjään. Mukavuus- tai paniikki-vyöhykkeellä toimittaessa harjoi-tus- ja työtunnit kuluvat tietojen ja taitojen karttumisen kannal-ta hukkaan. Esimerkiksi huip-putaitoluistelijat harjoittelevat erityisesti itselleen vaikeita hyp-pyjä, joita eivät vielä osaa, kun taas keskivertoluistelijat saattavat YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 74 (2009):5          569käyttää enemmän harjoitustun-teja hyppyihin, jotka ovat jo täy-sin hallinnassa.Huippusuoriutumiseen näyt-tää liittyvän se, että keskitytään nimenomaan käsillä olevaan teh-tävään eikä vaikkapa siihen, mitä tehtävän onnistuneesta ratkaise-misesta mahdollisesti itselle seu-raa. Esimerkiksi lupaukset talou-dellisesta menestymisestä eivät ole oleellisia, toisin kuin joskus saatetaan ajatella. Huippumuu-sikot ja -urheilijat, menestyskir-jailijat tai uuden tuotteen keksi-neet yrittäjät eivät suinkaan lo-peta uraansa rikastuttuaan, vaan yleensä jatkavat omaa työtään entiseen tapaan. Luultavasti he tekisivät samaa työtä, vaikka ei-vät taloudellista menestystä saa-vuttaisikaan. Tärkeää on teke-misen kokeminen itselle mie-lekkääksi ja merkitykselliseksi. Huippusuoriutumisessa näyt-tää siis olevan kyse enemmänkin yksilön sisäisestä kuin ulkoisesta motivaatiosta.* * *Colvinin kirjan monet esimerkit ja havainnot saavat pohtimaan myös tutkimustyön arkea ja yli-opistotyölle asetettuja tavoittei-ta. Nykyisen yliopistopolitiikan julkilausuttuna päämääränä on entistä enemmän huippusuori-tusten ja kansainvälisen kärjen tavoittelu tutkimuksessa ja ope-tuksessa. Huipun tavoittelussa keskeiseksi keinoksi on nostettu jatkuva laadun arviointi. Tutki-muksen ja opetuksen ympärille on alkanut kokoontua laadun-arviointiväkeä, joiden tehtävänä on tarkkailla, valvoa ja raportoi-da tutkijoiden ja opettajien teke-misiä. Huippusuoriutumisen ta-voittelun kannalta ikävä uutinen on se, että tämänkaltainen toi-minta ei välttämättä lisää tehok-kuutta ja paranna tuloksia vaan saattaa pikemminkin vähentää luovuutta ja uusien ideoiden ke-hittelyä. Luovuuden tukemisen näkökulmasta kiintoisa esimerk-ki on Harvard Business Schoo-lissa tehty tutkimus, jossa koe-henkilöitä pyydettiin tekemään taiteellinen harjoitustyö. Ensim-mäiselle ryhmälle kerrottiin etu-käteen, että taideopiskelijat tule-vat arvostelemaan heidän työn-sä. Toiselle ryhmälle puolestaan kerrottiin, että tutkijat eivät ol-leet kiinnostuneita itse lopputu-loksesta, vaan työskentelyilma-piiristä ja tunnelmasta. Koe osoitti, että taideopiskelijoiden arvostelun kohteena olevan ryh-män tuotokset olivat selvästi vä-hemmän luovia kuin toisen ryh-män, jossa minkäänlaisia suo-rituspaineita ei ollut. Colvinin mukaan myös monet muut tut-kimukset ovat osoittaneet, että pyrkimys kontrolloida ja valvoa työn tuloksia heikentävät luo-vuutta. Pelkästään tarkkailun kohteena oleminen näyttää ole-van luovuuden kannalta haital-lista. Jopa palkkion tarjoaminen työstä saattaa johtaa luovuuden kannalta heikompaan tulokseen kuin se, että tehtävän suoritta-misesta ei tarjota minkäänlaista palkkiota.Toiset tutkimukset ovat toi-saalta osoittaneet sen, että luo-vuutta voidaan myös tukea ul-kopuolisen motivoinnin ja pa-lautteen avulla, kunhan se on ra-kentavaa, kannustavaa ja työhön eikä työtä tekevään persoonaan kohdistuvaa. Esimerkiksi tutki-musten vertaisarviointi on par-haimmillaan juuri sen tyyppistä. Palkitsemistakin voidaan käyt-tää luovuuden edistämisessä, jos palkkiot ovat oikeanlaisia ja yk-silön sisäistä motivaatiota vah-vistavia. Yliopistotyössäkin luo-vuutta voidaan edistää vaikka-pa tarjoamalla aikaa, vapautta ja resursseja toteuttaa kiinnosta-via ideoita. Tällaisista ylellisyyk-sistä yliopistotutkijat saavat enää harvemmin nauttia. Yliopisto-työtä tutkittaessa on havaittu, et-tä etenkin projektitutki joille on tarjolla lähinnä kiirettä ja tiuk-koja aikatauluja, pätkätyötä, ta-loudellista turvattomuutta se-kä heikkoja uranäkymiä. Samal-la kun työn kuormitus on kasva-nut, on autonomia vähentynyt, työprosessin ja ajankäytön itse-kontrolli rajoittunut ja rutiinin-omaisten sekä valmiina saatavien työtehtävien määrä noussut. On selvää, ettei tuon kaltaisissa olo-suhteissa työskentely ole omiaan edistämään uutta luovien ideoi-den syntymistä.Lopuksi Colvin pohtii kirjas-saan, mikä lopulta motivoi ih-misen ahkeroimaan päättäväises-ti jonkun päämäärän eteen. Tä-tä voidaan pitää keskeisenä kysy-myksenä, koska huippuosaami-sen saavuttaminen näyttää joka tapauksessa edellyttävän kovaa työtä. Esimerkiksi lahjakkuus-testissä hyvin pärjänneet hen-kilöt eivät välttämättä menes-ty koulussa. Tämä osoittaa, et-tä ylivertaisesta nokkeluudesta, muistista ja oppimiskyvystä ei ole apua, jos oppilas ei syystä tai toisesta motivoidu opiskelemaan ja tavoittelemaan hyviä arvosa-noja. Vaikka huippuosaajien ah-kera harjoittelu liittyykin yleen-sä sisäiseen motivaatioon, ei ky-symys ole välttämättä sisäsyntyi-sestä, peritystä ja synnynnäises-tä motivaatiosta. Usein huippu-osaajien elämänhistoriasta löy-tyy käännekohta, jolloin heidän asenteensa omaan tekemiseen muuttuu syystä tai toisesta vaka-vammaksi ja ikään kuin ”sisäsyn-tyiseksi”. Joku voi saada sysäyk-sen urheilun, musiikin tai muun toiminnan ahkeraan harjoitte-570          YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 74 (2009):5luun pelkästään sen vuoksi, että joku kehuu ja kannustaa häntä. Huippusuorituksiin yltäneiden ihmisten taustalla onkin yleensä vanhempien tai muiden henki-löiden vankka tuki ja oikeanlai-nen kannustus ja opastus.Kirjaa lukiessa herää kysymys siitä, miksi edes haluamme sel-vittää ja määritellä, onko joku ihmisen toimintamalli tai omi-naisuus opittua vai perittyä. Mi-tä väliä sillä lopultakaan on, on-ko jokin taito synnynnäistä vai harjoittelun seurausta, jos loppu-tuloksena on erinomainen suo-ritus? Monet ominaisuutemme, käyttäytymismallimme ja sisäiset pyrkimyksemme joka tapaukses-sa kehittyvät ja muuttuvat ajan kuluessa kokemusten myötä. Ih-misen ominaisuuksissa on lisäksi aina kysymys yksilön ja toimin-taympäristön välisestä suhteesta. Sen vuoksi lahjakkuuttakaan ei voi pitää pelkästään yksilöllise-nä ominaisuutena, koska lahjak-kuus määrittyy suhteessa muihin ihmisiin ja heidän arvostuksiin-sa. Arvostukset puolestaan ovat historiallisesti muuttuvia ja kult-tuurisidonnaisia. Tosiasiassa ei ole kuitenkaan samantekevää, oletammeko tie-tyn alueen lahjakkuuden ja huippusuoriutumisen johtuvan ympäristötekijöistä vai biologi-sesti määräytyneistä ja perinnöl-lisistä ominaisuuksista. Jos omi-naisuuksien katsotaan olevan lä-hinnä ympäristön määräämiä, merkitsee se sitä, että yksilön ke-hitykseen ja suoriutumiseen us-kotaan voitavan oleellisesti vai-kuttaa esimerkiksi kasvatuksen, ohjauksen ja opastuksen avulla. Huippusuoriutumisessa onkin Colvinin mukaan käytännös-sä kysymys myös siitä, uskooko yksilö pohjimmiltaan pystyvänsä saavuttamaan menestystä tietyllä elämänalueella kovan harjoitte-lun avulla vai olettaako hän, että hyvät tulokset edellyttävät syn-nynnäisiä lahjoja, joita ilman ei voi pärjätä. Jos uskoo kovan har-joittelun merkitykseen, on to-dennäköisempää, että myös saa-vuttaa hyviä tuloksia. Jos taas us-koo synnynnäisten lahjojen ole-van tärkeämpää ja olettaa, et-tei itsellä sellaisia ole, on kovaan harjoitteluun ryhtyminen varsin epätodennäköistä.* * *Me tavalliset kaduntallaajat saamme nauttia päivittäin huip-puosaajien työn hedelmistä. Monet arkisessa käytössä olevat esineet ja laitteet ovat osaavien ammattilaisten määrätietoisen ja uupumattoman työn tulokse-na syntyneitä keksintöjä. Muu-sikot, kirjailijat, elokuvaohjaajat ja monien muiden taiteenlajien taitajat sekä huippu-urheilijat ovat kuluttaneet tuhansia har-joitustunteja hankkiessaan osaa-mista, jonka seurauksena voim-me saada virikkeitä elämäämme ja kokea unohtumattomia elä-myksiä. Lääketieteellisen tutki-muksen läpimurtojen ja huip-pusaavutusten myötä lukuisiin vakaviin sairauksiin on löyty-nyt parannuskeino ja elämän-laatumme on kiistatta kohentu-nut. Esimerkkejä huippuosaa-jien työn tuottamista eduista löytyy loputtomasti. Silti on todettava, että nyky-päivänä yleistyneeseen menes-tysmaniaan ja huippusuoritusten ihannointiin on syytä suhtautua myös kriittisesti. Erinomaisuu-den ja huippusuoritusten tavoit-telu saattaa olla yksilön kannal-ta hyvä asia, jos se tuo elämään iloa, mielekkyyttä ja onnistumi-sen kokemuksia. Huipulle pyrki-misestä voi kuitenkin tulla myös epäinhimillistä ponnistelua vaa-tiva ja ahdistusta luova neuroot-tinen pakkomielle, joka uuvut-taa ihmisen jo nuorella iällä. Jos taas erinomaisuuden ihannoin-ti yleistyy yhteiskunnassa laa-jemminkin, se voi pahimmillaan johtaa siihen, että kaikilta ihmi-siltä aletaan työelämässä edel-lyttää jatkuvaa huippusuoriutu-mista ja vuorokauden kaikki tunnit kattavaa työlle omistautu-mista. Ainakin yliopistojen tut-kimus- ja opetustyötä koskevas-sa koulutuspoliittisessa keskus-telussa tuon kaltainen ajattelu-tapa näyttää yleistyneen. Alitui-nen arviointi ja tulosten seuranta muuttaa helposti kohteena olevi-en henkilöiden ajattelutapaa si-ten, että he ryhtyvät vaatimaan itseltään yhä kovempia suorituk-sia. Tällöin mikään saavu tettu tulos ei tunnu tarpeeksi hyvältä ja mieltä jäytää jatkuva riittämät-tömyyden tunne. Myös erinomaisuutta koros-tavassa koulutuksen maailmassa on syytä olla tarkkana, millaisel-le tielle tulevia sukupolvia ohja-taan. Haluammeko todellakin ra-kentaa maailmaa, jossa epäonnis-tumista ei sallita, keskivertosuo-riutuminenkaan ei enää kelpaa ja vain paras on riittävän hyvää?

Menestyksen salaisuus

http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/101456/vanttaja.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Menestyksen salaisuus

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Julkari