Kirja-arvostelu: Iisakin kirkko / Kari Hotakainen. Helsinki, 2004

Jylhä, Marja

Julkari

Autokoulunopettaja Paavo Kui-tunen, eläkkeellä oleva leskimies,makaa sairaalassa toipumassa ai-voverenvuodosta. Ruumis ei tot-tele. Tajunnasta on kadonnutpäiväkausia. Oleminen palaa vä-hitellen. Muistikuvat elämän erivaiheista ajelehtivat mielessä. Ra-kas vaimo on kuollut. Poika ontöissä Pietarissa, valmistelemas-sa kaupungin 300-vuotisjuhlia.Elävien kirjoihin palaaminen onvaikeaa.Kuitunen on itsenäinen suo-malainen perusmies, mutta sai-raalassa sillä ei ole merkitystä, sil-lä siellä hän on potilas. Kari Ho-takaisen kuvaus siitä, mitä poti-laana oleminen on ja kuinka am-mattitaitoiset hyvää tarkoittavatlääkärit ja hoitajat sellaista koh-televat, on riittävä syy lukea tä-mä kirja. Monessa kohdin se oli-si hykerryttävän hauskaa, ellei sesamalla olisi niin todellista. Lää-kärit ovat spesialisteja, asiallisiaja kaikentietäviä. Hoitajat ovattomeria ja huolehtivia, taputte-levat ja kääntelevät, pitävät huol-ta siitä, että potilaiden korvat jasuukku on pesty ja antavat rau-hoittavia, jos sairastuminen mu-rehduttaa. Aikuista miestä koh-dellaan vajaavaltaisena lapsena,ja hänet alistetaan siihen nöy-ryytykseen, että toiset kysele-mättä kajoavat hänen ruumii-seensa ja tietävät ylivertaisentäydellisesti hänen hyvänsä. Tä-hän potilaana olemiseen toisetsuostuvat kiltimmin kuin toiset;Kuitunen ei suostu. Hän hauk-kuu potilaan rooliin perusteelli-sesti asettuneen huonetoverinsaja tämä lyö häneltä hampaatsuusta. Todella tarkasti Hotakainenonnistuu näyttämään, miten lää-kärin ammattimainen myötä-mieli ja asiantuntijuus näyttäy-tyvätkin ylenkatseena ja rikkivii-sautena silloin, kun suhtautumi-sesta loistaa potilaan ja lääkärinmaailmojen täydellinen erotta-minen toisistaan; rutiinia ja vir-kasympatiaa saattaa olla, todel-lista empatiaa ei. Jokaisella lää-kärihoitajalla on paljon mietti-mistä Kuitusen ja neurologi Sep-päsen keskustelussa.Mutta potilaskokemukset si-nänsä eivät ole tärkeintä kirjassa.Siinä on kyse vanhenemisesta,luopumisesta, isän ja pojan suh-teesta, uskosta ja elämänhalusta.Kuitunen on käytännön mies,sellainen joka uskoo omaan työ-hön ja tekemiseen ja näkyväänmaailmaan. En muista, sano-taanko kirjassa suoraan, että hänon sosialidemokraatti. ”Ihminenelää aikansa viiden aistin varassaja maatuu pois.” Liikoja ei kan-nata itsestään luulla eikä taivaitatavoitella. Tällaista kohtuullistaja kestävää elämää hän on pojal-leenkin toivonut. Suomalaisestaelämänmuodosta vaimo ja hänovat mielestään poimineet par-haat antimet ja kantaneet ne po-jan eteen poimittaviksi. Siksi hänhermostuu ja hätääntyy pojankerrottua alkaneensa kuunnellahengellistä musiikkia ja ajatellaperimmäisiä kysymyksiä. Sairaa-lassa ei poikaa näy. Isä miettii,onko poika hänet hylännyt, pel-kääkö, että joutuu nyt häntäkantamaan, niin kuin hän kantoipoikaa, kun tämä oli lapsi. Sai-raalasta päästyään hän matkustaaPietariin poikaansa etsimään.Vaikka kysymys uskonnolli-sesta uskosta on kirjan vahvapohjavirta, Hotakainen kirjoit-taa siitä suoraan vain vähän javähäeleisesti. Ei Kuitusen poikapuhu Jeesuksesta mitään, ei sanotulleensa uskoon, ei kääntyneen-sä eikä pelastuneensa. Hän onvain alkanut miettiä, olisiko si-sällämme muutakin kuin päivit-täiset tarpeet. Voisiko nähdäasiat toisessa valossa, suhtautuajotenkin sellaisiin käsitteisiinkuin mysteeri, armo, omatunto?Jumala?Hotakainen ei ole ainoa, jokatällaisia teemoja on viime aikoi-na herätellyt. Uskosta puhumi-sessa tuntuu olevan uusia ääniäja uusia sävyjä. Ihan oma lukun-sa tietenkin on, että Aasianluonnonkatastrofin seurauksenateologian ikuinen teodikea-on-gelma, kysymys siitä, miten pahaon mahdollista täydellisen hyvänJumalan maailmassa, on siirty-nyt eksegeettien pohdinnoistaaamu-uutisiin ja iltasanomiin, jatelevision ajankohtaistoimittajakyselee ihan luontevasti piispaltatämän uskon kestävyyttä. Muttamuutenkin tuntuu, ettei usko-mista ja Jumalasta puhumistaenää pidetä yhtä juhlallisenakuin ennen. Niistä uskaltaa sa-noa jotakin, vaikka ei olisikaanpappi eikä edes ottaisi todestasellaisia uskomattomia asioitakuin neitseestäsyntymistä tai vii-nin vereksi muuttumista. Terho104 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 70 (2005) :1Isä, poika ja uskon mahdollisuusMARJA JYLHÄKari HotakainenIisakin kirkkoWSOY, 2004Pursiaisen ja Antti Eskolan kal-taiset kirjoittajat, ja nyt KariHotakainen, ovat raivaamassakenttää, jossa uskomisesta voipuhua ilman suunnatonta opil-lista painolastia ja tiukkoja en-nakkositoumuksia. (Näinhän onNeuvostoliiton romahtamisenjälkeen käynyt myös Marxinteorioille.)On pakko saada paljastaa, et-tä Hotakaisen kirjalla on onnel-linen loppu. Poika onnistuu vä-littämään ajatuksensa ja tunte-muksensa sellaisessa muodossa,että ne kykenevät läpäisemäänisän puolustuksen ja kukatiestulkitsemaan jotain pitkään pii-lossa ollutta isän omassakin mie-lessä. Vaiennetut tunteet herää-vät elämään, niiden joukossamyös ilo.   Saattaa tietenkin olla,ettei isän elämässä mikään muu-tu, että äkillinen herkistyminenjohtui sairaudesta tai hurjista ko-kemuksista Pietarin hulinassa.Hyvä mieli loppuluvusta kui-tenkin tulee. Lukija jää mietti-mään, millainen olisi se yksin-kertainen usko, jonka autokou-lunopettaja Kuitunenkin voisituntea omakseen.YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 70 (2005) :1 105Antti Eskola on pienviljelijä-suvusta lähtöisin ja tuo ihmis-ryhmä on pitkään jaksanut aher-taa ikään tuijottamatta. Nyt Es-kola saa vastattavakseen ystävän-sä Leena Kurjen kuusi perustel-tua kysymystä. Jo asetelmastaseuraa, että Eskolan osuus domi-noi koko kirjaa.Kurki tiedustelee ensimmäi-seksi, mitä elämänkutsumus Es-kolalle merkitsee. Avainsana elä-mänkutsumus kalskahtaa aluksioudolta, mutta pian lukija oival-taa, että se toimii ja eroaa kiis-tatta elämänkatsomuksesta. Kur-ki myös hieman yllättää kirjoit-tamalla Fidel Castron uskonnol-lisuudesta, jota en aiemmin oletullut vähääkään ajatelleeksi.Luen noita rivejä hieman ou-doksuen, ja jatkossa Kurki palaaasiaan uudella tavalla: kertoo,miten Castro tuomitsee kuole-maan kaksi huumerikollista, joi-den syyllisyyskin on epäselvä.Ajattelen, että Castron yhteis-kunta ei kehuttava ole, muttaosasyyllinen asiaan on tietenkinYhdysvallat.Eskola kertoo olevansa eräällätavalla sirpaleinen Peer Gynt. Li-säksi hän on hankala potilas,koska häneltä puuttuu sairaudentunne. ”Minusta ja aikaansaan-noksistani ei synny suurmiestätekemälläkään”, hän kirjoittaa.Totta kai otan hänen sanansa va-kavasti, mutta muistan ja tie-dänkin, että hän on ollut vuosi-kymmenien ajan erittäin arvos-tettu, enkä oikein usko, että hänei itse arvostaisi itseään. Mitä onsuurmies? Vain sana.Näin keskustelu jatkuu. Esko-la ottaa esiin Martin LutherKingin ja Malcom X:n, joista en-simmäinen oli mustien asiaa aja-va rauhan mies ja jälkimmäinenkelpuutti käyttöön myös väki-vallan, kunnes tuli toisiin aja-tuksiin. Tiedän Eskolan harras-taneen sotilaspsykologiaa, mut-ta muistan myös hänen nuoruu-dessaan ärsyttäneen suuresti re-servin upseereita – omaa viite-ryhmäänsä – katsomalla, ettäaseistakieltäytyjäkin voi ollaisänmaallinen. Miksi muuten eivoisi?Eskola pohtii myös omaa va-semmistolaisuuttaan, vai onko seyhä osa hänen maailmankatso-mustaan? Kas näin: ”Kyllä, onkai se jo tullut selväksi. Muttayhteiskunnan muuttuessa onkäynyt yhä selvemmäksi, etteivasemmistolaisuus ole jonkin ni-menomaisen puolueen kannat-tamista, vaan heikomman rin-nalle asettumista erilaisissa tilan-teissa.” No, esimerkiksi viimesyksyn kunnallisvaaleja edeltänytkampanja auttoi näkemään, ket-kä asettuvat heikomman puolel-le. Ei esimerkiksi Jyrki Katainen,vaikka hän onkin järkevä ja sym-paattinen kokoomuksen pu-heenjohtajaksi.Karl Marx on Eskolalle tärkeähenkilö, mies, jonka huikea ana-Mitähän Antti Eskola nyt ajattelee?PERTTI HEMÁNUSLeena Kurki & Antti EskolaMiehestä mittaaKeskustelukirjeitäKirjapaja, 2004240 s.

Isä, poika ja uskon mahdollisuus

http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/100482/051jylha.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Isä, poika ja uskon mahdollisuus

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Julkari