Kirja-arvostelu: Sukupolvien ongelma : tutkielmia sukupolven käsitteestä, sukupolvitietoisuudesta ja suurista ikäluokista / Semi Purhonen. Helsinki, 2007

Karisto, Antti

Julkari

344          YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 72 (2007):3Tuore tutkimus suurista ikäluokista ja sukupolvikäsitteen ongelmistaANTTI KARISTOSemi Purhonen Sukupolvien ongelma Tutkielmia sukupolven käsitteestä, sukupolvi­tietoisuudesta ja  suurista ikäluokista Sosiologian laitoksen tutkimuksia nro 251, 2007 Helsinki: Helsingin yli­opisto, 2007Semi Purhonen tutkii sukupol-vitietoisuuden syntyä ja uusiu-tumista. Kunnianhimoisena ta-voitteena on esittää samalla sys-temaattinen arvio sukupolves-ta sosiologisena käsitteenä. Väi-töskirja koostuu kuudesta artik-kelista ja niitä kokoavasta sata-sivuisesta yhteenvedosta. Myös osa artikkeleista on huomatta-van laajoja, ja tekijä kutsuukin niitä tutkielmiksi. Purhonen keskittyy erityisesti sukupolvien muodostuksen dis-kursiiviseen ulottuvuuteen, joka aikaisemmassa sukupolvisosio-logiassa on jäänyt paljolti kat-veeseen. Hänen pointtinsa on seuraava. Sukupolvitietoisuus ei synny itsestään tai sisäsyntyises-ti vaan se on synnytettävä. Tarvi-taan sukupolvikokemusten arti-kulaatio, ”sukupolven diskursii-vinen läpilyönti” julkisuudessa. Sukupolvet ”tehdään eläväksi” esimerkiksi nimeämisen avulla, ja sukupolvitietoisuus kehkey-tyy vasta, kun sukupolvi on saa-nut nimen. Oman tutkimuksensa nimen Purhonen on lainannut Karl Mannheimilta. Sukupolvien on-gelma onkin naseva nimi tutki-mukselle, joka problematisoi su-kupolven käsitettä ja käyttötapo-ja sekä kritisoi yliyksinkertaista-vaa ”generationalismia”, sitä että sukupolvella selitetään liikaa. * * *Artikkeleista ensimmäinen, So-siologia-lehdessä (1/2002) il-mestynyt Sukupolvikäsitteen kol-me ulottuvuutta kehittelee tut-kimuksessa keskeiseen asemaan nousevaa teesiä diskursiivi-sen ulottuvuuden merkitykses-tä. Artikkeli kytkee sukupolvi-käsitteen eri puolet tyylikkäästi yhteen esittäessään, että diskur-siivinen ulottuvuus välittää ob-jektiivista puolta (sukupolvea si-nänsä eli kohortin yhteisiä ko-kemuksia ja elämänkulkua sekä niiden pohjalta aktualisoitunut-ta sukupolvea) ja subjektiivista puolta eli sukupolvitietoisuutta. Purhosen empiirisenä tavoit-teena on tutkia yhden erityisen sukupolven, suomalaisten suur-ten ikäluokkien sukupolvitietoi-suuden voimakkuutta ja laatua. Tutkimuskokonaisuuden toinen artikkeli Suurten ikäluokkien it-setietoisuus sukupolvena (Hyvin-vointikatsaus 1/2002) käynnistää tämän. Pienimuotoisessa artik-kelissa selvitetään, mihin suku-polveen, jos mihinkään, vuonna 1998 kootun Suomalaisten elä-mänkulku -kyselytutkimuksen vastaajat samastuvat. Vuosina 1945–50 syntyneet katsovat selvästi useammin kuu-luvansa johonkin sukupolveen kuin heitä vanhemmat ja heitä nuoremmat. Se, että heistä kui-tenkin vain vajaa kymmenesosa samastuu ”60-luvun sukupol-veen”, yllättää tutkijan. Sittem-min havainto saa tutkimusko-konaisuudessa merkittävän ase-man muistuttaessaan siitä, kuin-ka kapea on suurten ikäluokki-en mannheimilainen eliitti mas-sasukupolveen verrattuna. Ar-tikkelissa vertaillaan samastu-miskohteen perusteella erotel-tuja eliittiä ja massasukupolvea (joka samastuu tavallisesti ”suu-riin ikäluokkiin”) ja havaitaan, että nämä poikkeavat odotetusti esimerkiksi koulutuksen ja asen-teellisen vapaamielisyyden suh-teen. Sukupolvitietoisuuden luon-netta koskeva analyysi jatkuu kolmannessa artikkelissa Suku-polvikokemukset, sukupolvitie-toisuus ja eliitti (ilmestynyt toi-mittamassani kirjassa Suuret ikä-luokat, Vastapaino, 2005). Siinä Purhonen vertailee sukupolven eliitin ja sen tavallisten jäsenten sukupolvitietoisuuden ja -koke-musten artikulaatioita. Aineis-tona on haastattelemalla koottu elämäkerrallinen aineisto, jon-ka puhujat valittiin Kuka kukin on -teoksesta, Helsingin Sanomi-en 50-vuotishaastatteluista ja -il-moituksista sekä Suomen Kuva-lehden 50-vuotisilmoituksista. Mielestäni aineisto kuvaa lähin-nä sukupolven mannheimilaista (paikallis)eliittiä, mutta sen avulla Purhonen tutkii sukupol-YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 72 (2007):3          345ven ”tavallisiakin” jäseniä. Nä-en tässä paradoksin: tutkija, jo-ka moneen otteeseen ja voimal-lisesti varoittaa sekoittamasta su-kupolven mannheimilaista eliit-tiä ja massasukupolvea, ajatte-lee, että sukupolven tavalliset jä-senet ilmoittelisivat syntymäpäi-vistään Suomen Kuvalehdessä.  Ajatusta sukupolven diskur-siivisesta ulottuvuudesta rikas-tetaan artikkelissa puhumal-la kollektiivisesta muistista. Su-kupolvitietoisuus ei ajan myö-tä välttämättä heikenny vaan voi vahvistuakin. Näin siksi, et-tä sukupolvitietoisuus syntyy ja uusiutuu retrospektiivisesti, su-kupolvesta kerrottuja kerto-muksia kuunneltaessa. Sukupol-vien muodostus kiinnittyy ai-kaan kahdessa suunnassa. Nuo-ruuden kokemukset vaikuttavat asioille myöhemmin annettui-hin merkityksiin, eli nykyisyyt-tä luetaan menneisyydestä käsin. Toisaalta nykyiset identifikaatiot vaikuttavat siihen, mitä omasta elämänhistoriasta tuodaan esil-le, eli menneisyydestä kerrotaan nykyisyydestä käsin. Artikkelissa osoitetaan myös, kuinka suhtautuminen 60-lu-vun radikalismiin oli keskeinen vedenjakaja suurten ikäluokki-en nuoruudessa. Vaikka ”60-lu-kulaiset” olivat pieni vähemmis-tö, he esittivät itsensä koko su-kupolven äänenä, mistä seurasi jakoja sukupolven sisälle. Nel-jäs artikkeli (ilmestyy teoksessa Purhonen & Hoikkala & Roos [toim.]: Suuret ikäluokat suku-polvena, Gaudeamus, 2007) koskee näitä jakoja. Suuriin ikä-luokkiin kuuluvat tyypitellään siinä neljään ryhmään: ”60-lu-kulaisiin”, ”anti-60-lukulaisiin”, suurten ikäluokkien ”pelkkään” eliittiin ja ikäluokan ”tavallisiin jäseniin”. Analyysi on kiinnosta-va, mutta nimityksistä voidaan keskustella. Luokittelun taus-talla oleva nelikenttä ei ole ai-to nelikenttä, sillä sen pystyak-selilla on kaksi erillistä luokitus-ta: sosiaalinen asema ja kulttuu-rinen asema. Näin ”pelkkä eliit-ti”, jota voisi kutsua myös so-sioekonomiseksi eliitiksi tai po-litiikasta piittaamattomaksi elii-tiksi, tulee sijoitetuksi massasu-kupolveen.   Myös sukupolvikokemuksen pelkistetty luokittelu (positiivi-nen/negatiivinen) herättää kysy-myksiä. Voidaanko suurten ikä-luokkien tavallisten jäsenten su-kupolvikokemusta, jossa koros-tuvat lapsuuden olosuhteiden kovuus ja pärjäämisen eetos, pi-tää ”negatiivisena” esimerkiksi Matti Kortteisen analyyseja aja-tellen?  Viides artikkeli kysyy, onko Attac sukupolviliike. Vastaus on ennalta arvattavissa, sillä suku-polviliikkeitä ei Purhosen mu-kaan (enää) ole. Mielestäni tä-mä artikkeli (ilmestynyt teok-sessa Hoikkala & Laine & Laine [toim.]: Mitä on tehtävä? Nuo-rison kapinan teoriaa ja käytän-töä, Loki-kirjat & Nuorisotutki-musverkosto, 2005) ei täysin is-tu suuria ikäluokkia koskevaan tutkimuskokonaisuuteen, vaik-ka kysymys sukupolvien ja yh-teiskunnallisten liikkeiden suh-teesta on sinänsä mielenkiintoi-nen. Viisi tuhtia ja tasokasta ar-tikkelia olisi hyvin riittänyt väi-töskirjan rungoksi.  Kuudes artikkeli Sukupolvet paperilla (teoksessa Purhonen & Roos [toim.]: Bourdieu ja minä: Näkökulmia Pierre Bourdieun sosiologiaan, Vastapaino, 2006) on ensimmäisen artikkelin ta-voin puhtaasti teoreettinen. Sii-nä Purhonen kritisoi Ortega y Gassetista alkanutta, sukupolvia koskevaan populaarikirjoitte-luun kulkeutunutta ”generatio-nalismia”: sukupolvien näkemis-tä maailmassa jo valmiiksi olevi-na entiteetteinä, yhteiskunnalli-sen todellisuuden ja muutoksen ensisijaisina selittäjinä. Genera-tionalistit unohtavat sukupolvi-en diskursiivisen synnyn ja liioit-televat eri sukupolvien eroja, sa-moin niiden sisäistä yhtenäisyyt-tä ja sukupolven selittävää voi-maa. Esimerkiksi June Edmund-sin ja Bryan S. Turnerin kirjan Generation, Culture and Society (2002) Purhonen sanoo syyllis-tyvän generationalismin syntiin. Aikamme globalisoituva kult-tuuri esitetään siinä hänen mu-kaansa yhden sukupolven, 60-lukulaisten, aikaansaannoksena tekemättä edes eroa kuusikym-menlukulaisten intellektuellien ja kulttuurivaikuttajien sekä ta-vallisten baby boomereiden kes-ken. Purhonen väittää Edmund-sin ja Turnerin myös sekoittavan kohortit ja sukupolvet käsitteel-lisesti, vaikka he ovat vaatineet niiden pitämistä analyyttisesti erillään. Myös Edmundsin ja Turne-rin yritystä integroida Bour-dieu mannheimilaiseen suku-polvikeskusteluun Purhonen pi-tää epäonnistuneena. Bourdi-eun sukupolviluonnehdinnoilla ei ole paljon annettavaa, sillä Bourdieu puhuu sukupolvista vain perhesukupolvien ketjuna, kohortteina ja kulttuurin kent-tien sukupolvina, ja silloinkin on kyse lähinnä peräkkäisistä taiteilijakohorteista. Elegantisti rakentuvassa artikkelissa on kui-tenkin jännittävä koukku. Osoi-tettuaan Bourdieun sukupolvi-mainintojen vähäisyyden ja vä-häisen relevanssin Purhonen esittää, että Bourdieulla on silti annettavaa sukupolvitutkimuk-selle, paljonkin. Tärkeitä eivät ole hänen sukupolviluonneh-dintansa vaan hänen yleiset ana-346          YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 72 (2007):3lyysinsa luokittelukamppailus-ta ja representaatiosta. Voidaan päätyä Bourdieun omia esityk-siä bourdieulaisempaan kuvaan sukupolvista, Purhonen lupaa – ja lunastaa lupauksensa. Bourdi-eun ajatus siitä, kuinka luokitte-lukamppailu edeltää luokkia ja luokituksia, sopii näet erinomai-sesti siihen, mitä Purhonen esit-tää sukupolvien diskursiivises-ta rakentumisesta. Sekä suku-polvien välistä että niiden sisäis-tä kamppailua käydään diskur-siivisella tasolla. ”Sukupolvi on kamppailukäsite”, Purhonen tii-vistää ytimekkäästi.   * * *Koska sukupolvea ei yhdistä ”vain jokin yhteinen tekijä vaan myös yhteinen tunne siitä, että heitä yhdistää jokin yhteinen te-kijä”, on loogista suunnata em-piirinen tutkimus tuohon tun-teeseen, sukupolvisamastumi-seen. Purhonen on taitava myös empiirisen tutkimuksen tekijä-nä, mutta hänen käytössään ol-leet samastumista mittaavat lo-makekysymykset ovat hieman karkeita ja ehkä liiaksikin nimi-tyksiin kiinnittyviä. Sukupol-visamastumisen kohteet (esim. suuret ikäluokat, 60-lukulaiset) esitetään toisensa poissulkevina, vaikka voisi hyvin kuvitella, et-tä jotkut pitävät itseään suuriin ikäluokkiin kuuluvina ajatel-lessaan asiaa elämäkerrallisesti, mutta 60-lukulaisina (tai 60-lu-kulaisten vastustajina) tilittäes-sään suhdettaan 60-luvun kult-tuurimurroksiin. Tämän Purho-nen tavallaan toteaakin keskus-tellessaan sukupolvikokemusten kerrostuneisuudesta.Kun nimistä puhutaan, vivah-teetkin on tärkeitä. Timo Toivo-sen juhlakirjan (Erola & Wils-ka [toim.]: Yhteiskunnan mootto-ri vai kivireki?, SoPhi, 2004) ala-otsikossa puhutaan ”1960-luku-laisuudesta”. Mielestäni ”60-lu-kulaisuus” tavoittaa terävämmin sen, mikä on tarkoitus tavoittaa. Purhonen puhuu 60-lukulai-suudesta ja -lukulaisista, mutta hänen aineistossaan käytetään myös käsitettä ”60-luvun suku-polvi”. Siihen ovat voineet sa-mastua myös 1960-luvulla syn-tyneet – siksi, että he ovat aja-telleet vuosikymmentä yksinker-taisesti syntymävuosikymmene-nään. Jos olisi puhuttu ”60-lu-kulaisten sukupolvesta”, tämä ei olisi ollut yhtä todennäköistä. Hiuksia halottaessa on kuiten-kin muistettava, että Purhonen ei ole ollut itse muotoilemassa käyttämiään kysymyksiä.Purhosen väitöskirjan yhteen-veto-osa tiivistää tavanomaiseen tapaan artikkelien asetelman ja tulokset. Mutta yhteenveto on paljon enemmän kuin tekni-nen yhteenveto. Se kuvaa oppi-neesti koko sen tutkimustradi-tion, johon väitöskirja kiinnit-tyy. Hyödyllinen katsaus suku-polvista sosiologiassa sisältää kä-sitteen etymologiaa, käsitehisto-riaa ja käyttöhistoriaa. Siinä kir-joitetaan Auguste Comtesta ja Wilhelm Diltheystä alkavasta sukupolvikäsitteen synnystä, sii-tä miksi sosiologian klassikot ei-vät juuri kirjoittaneet sukupol-ven käsitteestä, sukupolvikäsit-teen kulta-ajasta, Karl Mann-heimista sekä toisen maailman-sodan jälkeisestä sosiologias-ta, jossa sukupolvi esiintyy pi-kemmin aikalaisdiagnostiikassa – tai Michael Burawoyn käsit-teitä käyttäen julkisessa sosiolo-giassa – kuin professionaalises-sa sosiologiassa. Purhonen tuo esille, kuinka sukupolven abst-rahoituminen yhteiskunnalli-seksi kategoriaksi ja siihen liitty-vä nuoruuden erityisaseman ko-rostus – ajatus tulevaisuutta jo nykyisyydessä edustavista nuori-sosukupolvista – ovat liittyneet modernille tyypilliseen edistys-uskoon.Semi Purhonen on huomat-tavan kunnianhimoisesti kir-joittava tutkija, joka ei etenkään ensimmäisissä kirjoituksissaan peittele kritiikkiään. Arvostelun kohteena ovat esimerkiksi mai-nitsemani Edmunds ja Turner sekä mannheimilaista tematiik-kaa omassa väitöskirjassaan esille nostanut ja kehitellyt Matti Vir-tanen, joka saa toki tunnustusta-kin. Joidenkin kirjoittajien tul-kinnat Purhonen saattaa kuitata ”suorastaan katastrofaalisina”. Parhaimmillaan nuoren tut-kijan kunnianhimoinen ja itse-tuntoinen tutkijanote tuottaa komeaa jälkeä, mutta joskus kri-tiikki uhkaa muuttua saivarte-luksi. Käsittävätkö Mannheim ja Virtanen poliittisen mobilisoitu-misen todellakin ainoaksi suku-polvikokemuksen artikuloitumi-sen muodoksi, puhuuhan Virta-nen (siis väitöskirjassaan Fen-nomanian perilliset, SKS, 2001) myös elämäntapojen edistämi-sestä mobilisoitumisena. Jos-kus Purhonen turvautuu erään-laiseen cul-de-sac-argumentoin-tiin, ajaa toisia kirjoittajia väen väkisin umpikujaan. Hän pahek-suu esimerkiksi sitä, että puhu-taan sukupolvesta ja sukupolvi-vaikutuksesta, vaikka sukupol-viyksiköt (tai sukupolvifraktiot, jota käsitettä Virtanen käyttää) reagoivat samoihin asioihin eri tavoin.  Tämä on ”loppuun as-ti vietynä” ongelmallista, sanoo Purhonen ja kysyy: ”miksi suku-polviyksiköt olisivat enää yhden ja saman sukupolven osia, jos ne käyttäytyvät eri tavoilla”. Miksi ne eivät voisi olla? Miksi suku-polvivaikutus olisi yhdenmukai-nen, korostaahan Purhonen itse-YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 72 (2007):3          347kin sitä, että käyttäytymisellä on sukupolven lisäksi monia muita selittäjiä.  Kaiken kaikkiaan Semi Pur-hosen väitöskirja on erittäin kor-keatasoinen kontribuutio suku-polvitutkimukseen. Siinä mars-sitetaan suomalaiseen sukupol-vikeskusteluun monia siellä vä-hemmän tunnettuja nimiä. Suo-malaiselle tutkijayhteisölle tut-tuja kirjoittajia luetaan huolel-lisesti. Esimerkiksi kuudennes-sa artikkelissaan Purhonen tu-lee ikään kuin sivutuotteena lu-keneeksi läpi Pierre Bourdieun tuotannon etsiessään niitä tapo-ja, joilla tämä käyttää sukupol-ven käsitettä. On virkistävää lukea väitös-kirjaa, jossa todella väitetään jo-takin. Purhosen kehitelmissä on kosolti teoreettista eleganssia, ja hän osaa antaa suppeillekin em-piirisille tarkasteluille ja yksin-kertaisille taulukkovertailuille kiehtovia tulkintoja. Purhonen sanoo pohjaavansa argumen-tointinsa empiirisiin aineistoi-hinsa, mutta vielä enemmän se pohjautuu hänen kriittiseen lu-keneisuuteensa ja teoreettiseen mielikuvitukseensa. Semi Purhonen on kirjoitta-nut vaikuttavan tutkimuksen, johon tullaan viittaamaan suku-polvista puhuttaessa ja niitä käy-tännössä tutkittaessa. Loppukevennys: Väitöskaron-kassaan Purhonen meni kannen suunnittelijan kuullen töräyttä-mään, että minä olen ainoa, jo-ka ei ole pitänyt hänen väitöskir-jansa kansiasusta.  Aivan noin en usko asian olevan, mutta myön-nän olevani kansiasioissa poik-keuksellisen herkkä. Ehkä sik-si, etten vieläkään ole toipunut 23 vuotta sitten kapakassa kuu-lemastani kriitikon sivalluksesta, jonka mukaan ainoa asia, josta hän piti minun väitöskirjassani, oli sen kansiväri. Selvää on, et-tä kirjani kananpojankeltainen kansi oli pahan näköinen. Kun nyt sanon, että Purhosen väitös-kirjan kansi on vielä keltaisem-pi, en tarkoita sillä mitään muu-ta kuin kantta.  Paradoksien luomuviljelijäSEPPO HELMINENTuomas Nevanlinna Nurin oikein Helsinki: Teos, 2006 314 s Tuomas Nevanlinnan kirjan ni-mi tuo minulle mieleen kansa-koulun, jossa en oppinut kos-kaan kutomaan, vaikka kuinka kädestä pitäen näytettiin, mitä se ”nurin oikein” tarkoittaa. Sain aikaiseksi toisten käsien avustuk-sella neliskulmaisen pallon: villa-kudelmaa ja korkkia sisään.Mutta eipä kudo filosofi Ne-vanlinnakaan. Hän purkaa. Nu-rin oikein on metodin kuvaus. Hänen maailmansa tuntuu ole-van perustavanlaatuisesti nurin-kurinen. Hänen käsittelemän-sä asiat tahtovat paljastua vas-takohdikseen. Kirjoittajana hän luomuviljelee paradokseja. Hän etsii ilmiöiden takaa niiden ”oi-keita” meikkaamattomia kasvo-ja. Hän ei välttämättä ole kiin-nostunut asioista sinänsä, vaan tavasta, jolla niitä katsotaan.Tulokulman muuttaminen vääntää huutomerkit kysymys-merkeiksi. Hengenviljelyn luo-mua se on myös siksi, ettei luki-jan välttämättä ole tarvinnut ol-la missään tekemisissä filosofian klassikoiksi puhallettujen ”pun-pattavien barbaroiden tai pat-rickien” kanssa. Teksti on osu-vaa, hauskaa ja kepeää, mikä ei tarkoita sanottavan painoarvoa.Totta kai teos on myös sir-paleinen, sillä sen pohjana ovat Helsingin Sanomien NYT-liit-teessä ja Kauppalehti Pressos-sa 2002–06 ilmestyneet kirjoi-tukset. Toisinkysyjältämme löy-tyy tästä kolmannestakin jo en-simmäisestä kokoelmasta (Hy-väkuntoisena taivaaseen) tuttuja asettamuksia ja asetelmia. Hän on omalla tavallaan traditioiden mies, joka kaipaa aterioimista pikasyömisen tilalle tai klassisia kieliä peruskoulun latistamaan kouluopetukseen.Hänen kasvatusfilosofiansa tuntuu viittaavan ainakin sor-mituntumalta 1930-luvun eliit-tikouluun – ilman nationalismia ja ruumiillista kuria. Elitismin huono kaiku on vain sen luulo-tellusta/todellisesta kytköksestä valtaan. Sivistys on jotain muu-ta kuin koulutus:

Tuore tutkimus suurista ikäluokista ja sukupolvikäsitteen ongelmista

http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/100161/073karisto.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Tuore tutkimus suurista ikäluokista ja sukupolvikäsitteen ongelmista

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Julkari