This PhD thesis is an ethnographic study on social life in two public housing neighborhoods. It is a story from the inside, describing residents´ experiences of community and belonging as social practices. As such, it aims at challenging the one-dimensional approaches representing public housing neighborhoods as problem neighborhoods in need of correction. The research also shows how outsiders prejudices and preconceptions are not only related to these places and neighbourhoods, but also towards the people living in them.
The research is based on ethnographic fieldwork conducted in two post-WWII housing estates built in the 1960s and 1970s located in two of the biggest cities in Finland. The areas were originally built for working-class families, but have since become neighborhoods of concentrated disadvantage and unemployment. For five years (2012-2016), I collected data on the social networks, residents´ everyday practices and interactions, their relations to local institutions, as well as narratives guiding their understanding of who they are and what their neighbourhood is. In addition, I used media archives for chasing the processes of stigmatization in public narratives that have made the areas “problem neighborhoods” of today. The data describes neighbourhood life in which social class is not an articulated identification, but an everyday experience manifesting in collective memory, place attachment, solidarity and misrecognition.
The empirical contribution of the thesis lies in micro-level description of urban bonds, place-making and practices of community – such as story-telling, neighboring, gossiping, collective nostalgia and boundary making. The analysis of interaction between the residents and outsiders also highlights the processes, where the good and sincere intentions of individuals can end up renewing and strengthening forms of social inequality as an unintended consequence of their actions. Theoretically, the research builds on urban sociological theories and approaches that until now have been less applied to the Finnish context. Traditionally, urban scholars have approached neighborhoods of concentrated disadvantage either as “communal villages” based on strong social ties or “problem neighborhoods” of isolation and social disorganization. However, neither of these descriptions characterized the neighborhoods of this research. Instead, built through the everyday practices of local life, the residents were able to form and maintain patterns of mutual recognition, as well as a sense of belonging – all without the requirement of the close social ties usually related to the traditional idea of village life.
For almost half a century outsiders from politicians to urban planners have tried to fix the neighbourhoods of my research by making their inhabitants more active and communal. The communality resulting from the social practices of the areas has not been recognized due to its´ failures to resemble the middle-class ideals of communal life. This PhD is a micro-level description of the paradox of communality and the power to define what type of communality and solidarity is preferred and welcome in society. Now at the turn of the decade Finland is not faced with problem neighborhoods, but rather a neighborhood problem reflecting first and foremost the middle-class presumptions concerning the types of people living in certain areas of the country.Kaupunkiseutujen alueellisesta eriytymisestä on puhuttu vuosia, mutta niin sanottujen huono-osaisten alueiden paikallisesta elämästä on tiedetty vähän. Lotta Junnilaisen väitöstutkimus Lähiökylä, joka ilmestyy Vastapainon kustantamana tietokirjana, kuvaa alueita, joista pyritään tekemään yhteisöllisempiä, vaikka ne monella tavalla ovat jo sellaisia. Tämä omaehtoinen yhteisöllisyys jää alueiden kehittäjiltä tunnistamatta.
Lotta Junnilaisen Lähiökylä on tutkimus vuokratalovaltaisista lähiöistä, jotka nähdään tavallisesti ainoastaan ongelmana. ”Kaikilla ulkopuolisilla poliitikoista kaupunkisuunnittelijoihin on aina ollut tarve `korjata` nämä alueet ja niillä elävät ihmiset osallistamalla ja yhteisöllisyyttä lisäämällä. Alueiden oma yhteisöllisyys ei ulkopuolisille kelpaa”, kommentoi Junnilainen.
Lähiökylä perustuu viisi vuotta kestäneeseen etnografiseen tutkimukseen kahdessa suomalaisessa lähiössä, joista 1970-luvulta lähtien on rakennettu kuvaa vääränlaisten ihmisten asuinpaikkoina. Väitöskirja on kuvaus eriarvoisuudesta 2010-luvun Suomessa: paikoista, joissa yhteiskunta vaikuttaa muuttuneen huonompaan suuntaan ja joissa tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Alueilla, joilla kaikki asuvat vuokralla, naapurit tietävät, ettei vuokralla asuminen tai pienet tulot tee kenestäkään muita huonompaa ihmistä. ”Monet kokevat elävänsä paikassa, jossa kukaan ei katso ketään alaspäin”, jatkaa Junnilainen.
Tutkimus on tehty alueiden elämää havainnoimalla ja asukkaiden arkeen osallistumalla. Lähiöiden elämää leimaa niukkuus, mutta myös yhteisöllisyys, joka syntyy osana alueiden arkea. Jokapäiväiset kohtaamiset, naapuriapu, juoruilu tai alueista kerrotut tarinat synnyttävät kokemusta alueesta kylänä, joka kuuluu ”meille”, alueen asukkaille. ”Asukkaat tiedostavat, että ulkopuoliset pitävät heidän alueitaan vääränlaisina. Heille itselleen ne kuitenkin ovat merkityksellisiä paikkoja, joissa ympärillä elävien ihmisten voi luottaa ymmärtävän, millaisia asioita niukkuuden oloista käytännössä seuraa, ja että naapureilta saa tarvittaessa apua”, sanoo Junnilainen.
”Yhteisöllisyys ei sulje pois ongelmia tai konflikteja. Ne ovat oleellinen osa paikallista elämää”, Junnilainen jatkaa. Ristiriidat, ennakkoluulot, pelot, etniset vähemmistöt ja arjesta yhdessä selviytymisen pakko kietoutuvat yhteen tavalla, jota voi ymmärtää vain alueista käsin.
Väitöstutkimus kuvaa yhteisöllisyyden paradoksia, eli ulkopuolisten sinnikästä tarvetta tehdä yhteisöllisempiä alueista, jotka asukkaiden mielestä ovat jo sellaisia. Lähiöiden yhteisöllisyys ei ulkopuolisille kelpaa – jos sitä edes tunnistetaan – sillä se ei edusta sellaista keskiluokkaista yhteisöllisyyden ideaalia, jota alueilla toivotaan. Junnilaisen tutkimus osoittaa, miten erilaisin tavoin paikka vaikuttaa ihmisten elämään. Se vaikuttaa alueiden sosiaalisen elämän kautta, mutta myös – ja ennen kaikkea – sen kautta, millaisiksi ulkopuoliset kuvittelevat alueet ja niillä asuvat ihmiset. Väitöskirja osoittaa, että luokkaerot eivät ole historian jäänne, vaan elettyjä eriarvoisuutta tuottavia todellisuuksia
