Kirja-arvio: Luostarinen, Heikki & Raittila, Pentti (toim.) (2014). Journalistin vapaus. Tampere: Vastapaino.Non peer reviewe

Herkman, Juha

Finnish

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto

150 Media & viestintä 37(2014): 2 Takavuosina journalistista työtä ja toimitta-jien kokemuksia tutkittiin ani harvoin. Suurin osa tutkimuksesta suuntautui journalistisiin sisältöihin. 2010-luvulle tultaessa toimittajan työstä on tullut yksi keskeisimmistä journalis-mintutkimuksen kohteista, mikä johtuu pal-jolti syvälle menevistä ja nopeista muutoksista mediaorganisaatioissa ja sisältöjen tuotanto-tavoissa.Heikki Luostarisen ja Pentti Raittilan toi-mittama kirja Journalistin vapaus perustuu useisiin suomalaisten toimittajien työtä ja kokemuksia selvittäneisiin tutkimuksiin, jotka on tehty muutaman viime vuoden aikana. Tut-kimusten tekemisestä on vastannut Tampe-reen yliopiston Journalismin, median ja vies-tinnän tutkimuskeskus (COMET) ja rahoituk-sesta pääsääntöisesti Helsingin Sanomain Säätiö. Samalla kirja on edesmenneen profes-sori Pertti Hemánuksen vuonna 1983 ilmesty-neen teoksen Journalistinen vapaus (Gaudea-mus) jonkin sortin päivitys.Huolimatta siitä, että Journalistin vapaus perustuu erillisille tutkimushankkeille ja että kirjassa on monia kirjoittajia, muodostaa se yllättävän ehyen kokonaisuuden. Vähiten ehe-yttä ei rakenna Heikki Luostarisen johdanto-artikkeli, joka kokoaa mainiosti kirjassa tois-tuvat näkökulmat yhteen ja rakentaa lukijalle horisontin, jota vasten tutkimusartikkeleita on helppo peilata.Luostarinen paaluttaa kirjan näkökulman aluksi kansalliselle tasolle viittaamalla selvi-tyksiin, joiden mukaan Suomi on sananvapau-den mallimaa. Pian hän siirtyy kuitenkin teo-reettisemmin vapauden kysymyksiin esitte-lemällä Hemánuksenkin käyttämän filosofi Isaiah Berlinin jaottelun negatiiviseen ja posi-tiiviseen vapauteen vuodelta 1958. Ensin mai-nittu on ikään kuin ”vapautta jostakin”, kun taas jälkimmäinen ”vapautta johonkin”. Toi-nen Luostarisen esittelemä käsitejako tulee amerikkalaiselta journalismin tutkijalta Daniel Hallinilta, joka on erotellut journalismin sisäl-töjä yhteiskunnalliselta kannalta konsensuk-sen, legitiimin erimielisyyden ja poikkeavuu-den alueiksi. Konsensuksen alueella olevista asioista ollaan samaa mieltä, legitiimin erimie-lisyyden alueella käydään mielipidekiistoja ja poikkeavuuden alueelle sijoittuvista asioista ei julkisuudessa puhuta. Kiinnostavimpia ovat alueiden välillä tapahtuvat siirtymät.Suomalaisen journalismin kentästä piir-tyy johdannossa kertomus, jossa edellä kuva-tut vapauden ulottuvuudet ovat saaneet his-toriallisesti ja kontekstista riippuen erilaisia painoarvoja. Hemánuksen teoksen ilmesty-miseen asti suomalainen journalismi oli usein varsin poliittisesti värittynyttä ja sen vapauden luonne negatiivisena tai positiivisena vapau-tena määrittyi paljolti sen perusteella, mitä väriä arvioitsija kannatti. 1980-luvun kuluessa Kirja-arvioJuha HerkmanPakko vapauteen: toimittajan työ muutoksessaLuostarinen, Heikki & Raittila, Pentti (toim.) (2014). Journalistin vapaus.  Tampere: Vastapaino, 172 s.151journalismi alkoi irtautua poliittisista sitou-muksista ja liputtaa journalismin liberalistisen profession puolesta. Riippumattomuudesta ja objektiivisuudesta tuli journalismin keskeisiä arvoja. 2010-luvulla internetin ja sosiaalisen median haaste, lisääntynyt kilpailu ja talou-dellinen alamäki ovat lisänneet journalisti-sen työn epävarmuutta. Seurauksena on ollut eräänlainen ”uusi politisoituminen”, mikä ei tarkoita puoluesitoutumista vaan henkilökoh-taisen otteen ja kannanottojen lisääntymistä journalismissa.Muutosta kuvataan kirjassa myös sosio-logi Zygmunt Baumanilta lainatuilla käsitteillä ”korkea” ja ”notkea” moderni, joita Anu Kan-tola on lanseerannut suomalaiseen journalis-mintutkimukseen toimittamassaan teoksessa Hetken hallitsijat (2011, Gaudeamus). Korkean modernin eetos viittaa tiettyyn pysyvyyteen ja arvoselkeyteen, mikä heijastui journalismissa vahvana totuuden vaatimuksena. Modernin ”notkistuessa” totuuden etsimisestä on tul-lut itse totuutta tärkeämpää, kun journalistista työtä leimaavat hektisyys ja jatkuva muutos. Eri ikäpolvien journalisteille notkea toiminta-kulttuuri asettaa erilaisia haasteita: Korkean modernin eetokseen tottuneille vanhemman polven journalisteille voi olla vaikeaa sopeu-tua notkean työelämän vaatimuksiin. Nuorem-mat journalistipolvet ovat luontaisemmin not-keita, mutta notkeuden vaatimukset saattavat aiheuttaa myös heille ristiriitaisia kokemuksia, jotka liittyvät työn epävarmuuteen ja epäsuh-taan korkean journalismin ihanteiden kanssa.Kirjan tutkimushankkeisiin perustuvissa artikkeleissa valotetaan edellä kuvattuja vapauden ulottuvuuksia ja suomalaisen jour-nalistisen työn muutoskertomusta eri näkö-kulmista. Esa Reunanen tutkii toimittajahaas-tatteluihin ja -kyselyyn perustuvassa artikke-lissaan suomalaisten toimittajien poliittisten identiteettien vaikutuksia heidän journalisti-seen vapauteensa ja päätyy siihen, että jour-nalismin valinnat liittyvät ennen muuta uutis-kilpailuun ja skuuppien metsästykseen – toi-mittajien poliittisilla näkemyksillä ei ole suurempaa merkitystä. Kari Koljonen analy-soi niin ikään haastatteluihin perustuvassa artikkelissaan toimittajien itseymmärryk-sessä tapahtunutta muutosta, joka heijastuu erilaisina arvottavina puhetapoina. Koljosen mukaan notkea eetos on omaksuttu suomalai-sissa toimituksissa laajalti ja korkean moder-nin kriittiset näkökulmat jääneet taka-alalle.Pauliina Lehtonen on puolestaan tutkinut erityisesti nuorten toimittajien kokemuksia mediatyön muuttuvassa ympäristössä. Nuo-ret jakautuvat niihin, jotka joutuvat notkistu-maan pätkätöiden paineessa ja niihin, joille vakituinen työ luo jonkinlaisen turvasataman. Molemmat ryhmät kokevat toimittajan työn kuitenkin kutsumukseksi ja kantavat huolta tulevasta osaamisestaan muuttuvassa media-ympäristössä. Eliisa Vainikka keskittyy vastaa-vasti sosiaalisen median toimittajan vapau-delle aiheuttamiin haasteisiin: Yhtäältä toimit-tajat pyrkivät pitämään yksityisimmät asiat itsellään, ja myös mediatalot yrittävät suitsia, mitä toimittaja saa työhönsä liittyen sosiaali-sessa mediassa laukoa. Toisaalta sosiaalisesta mediasta on tullut notkeille toimittajille työvä-line, jonka avulla voi hankkia tietoa ja raken-taa journalismin markkinoilla menestyvää per-soonallista minäbrändiä.Kirjan viimeinen artikkeli eroaa muista siinä, että se on varsin teoreettinen eikä sen taustalla ole empiiristä, toimittajan työhön tai kokemuksiin liittyvää tutkimusprojektia. Artikkelissa Kauko Pietilä tekee käsiteanalyy-sia vapauden ja journalismin kytkennöistä ja päätyy siihen, että journalismin notkistuminen on tarkoittanut vapauden kaventumista siinä mielessä, että ulkojournalistinen välineellinen ajattelu ohjaa yhä enemmän toimittajan työtä. Viestintäyritysten talous, yleisöjen miellyttä-minen ja toimittajan henkilökohtaisen työuran edistäminen ovat korvanneet yleiset tarkoi-tukset journalismin taustalla. Pietilän mukaan aidon kontaktin ja vertaisten vuorovaiku-tuksen nostaminen journalismin perimmäi-seksi ohjenuoraksi tekisi toimittajista oikeasti vapaan journalismin edustajia.Pietilän filosofis-sosiologinen teoriatuulah-dus tulee myös tuottaneeksi suppean analyy-sin suomalaisen journalismiteorian historiasta, kun hän etsii vastausta peruskysymykseen, mitä journalismi on. Johtopäätös vertaisten vuorovaikutuksesta journalistisen vapauden 152 Media & viestintä 37(2014): 2periaatteena on kuitenkin niin yleisen tason ajatus, että kysymyksen voisi kääntää myös toisin päin: jos vuorovaikutus selittää journa-lismin, mikä ei ole journalismia? Pietilä tar-kentaa, että journalismin vapaus liittyy ennen muuta vuorovaikutukseen lähteiden, journa-listien ja yleisöjen välillä – mikä sekin on aika yleisen tason toteamus. Kenties kirjan mui-den artikkelien kannalta olennaisemman kom-mentin Pietilä esittää alaviitteessä, jossa hän vertailee Hemánuksen ja käsillä olevan niteen nimiä. Pietilän mukaan siirtymä journalisti-sesta vapaudesta journalistin vapauteen ker-too oireellisesti muutoksesta, jossa järjestelmä ja instituutio on saanut antaa tilaa henkilölle ja yksilölle.Kirjan nimen valinta on monisyinen pro-sessi, ja valittu muoto on todennäköisesti pit-källisen harkinnan tulos: se kertoo osaltaan journalismin notkistumisesta. Kirjalle ei tieten-kään saa edes antaa samaa nimeä, jota joku toinen kirjoittaja on aiemmin käyttänyt. Jour-nalistin vapauden esipuheessa kirjan kirjoitta-jat kuitenkin viittaavat Pietilän kritiikin kautta lopuksi siihen, että haastatteluaineistot ote-taan nykytutkimuksessa melko sellaisenaan ja haastatteluja tulkitaan pikemminkin yksilöpu-heena kuin heijastuksina yhteiskunnallisista tekijöistä. Tätä samaa taipumusta on nähtä-vissä myös kirjan tutkimusartikkeleissa.Esimerkiksi Reunasen aineistojen perus-teella journalistit haluavat edustaa yleistä etua, demokratiaa ja arvostavat dialogisuuden periaatetta. Useimmat journalististen sisältö-jen analyysit päätyvät kuitenkin kritisoimaan journalismin yksiäänisyyttä tai ainakin dialo-gin puutetta. Toimittajien halut ja arvot eivät siis välttämättä näy lopputuloksessa, itse jour-nalismissa. Koljonen muistuttaa artikkelinsa lopussa, että tutkijoiden ja journalistien ei kannata istua samassa veneessä yksituumai-sina, mutta hän ei kuitenkaan esitä syvälle menevää miksi-kysymystä, kun valtaosa haas-tateltavista toimittajista kannattaa notkean modernin ammattieetosta ja organisointita-paa. Mitä yhteiskunnallisia tai peräti raken-teellisia tekijöitä löytyy haastateltavien puhe-tapojen taustalta? Ovatko Lehtosen haastatte-lemat nuoret toimittajat todella perimmiltään ”notkeita nomadeja”, vai tuleeko heistä yhtä helposti korkean modernin jäykkiksiä, jos he saavat vakituisen työn, perustavat perheen ja hankkivat omistusasunnon?Kyse on laajemmasta muutoksesta, joka on tapahtunut journalismin ja kenties koko yhteiskunta- ja kulttuurintutkimuksen meto-dologiassa. Kun marxilais-teoreettisista raken-neselityksistä alettiin 1980-luvulla siirtyä empiirisesti painottuneeseen tutkimukseen, välivaiheeksi muodostuivat kriittisen teks-tintutkimuksen käytännöt. Laadullisten ana-lyysien valtamenetelmä oli diskurssianalyysi, jonka tavoitteena oli löytää puhetapojen taus-talla piilevät rakenteet, ideologiset intressit ja valta-asemat. Toimittajat eivät mielellään antaneet haastatteluja, kun tiedossa oli tul-kintoja siitä, kuinka ”valta puhui toimittajaa” – sen sijaan että olisi kuunneltu haastatelta-vaa. 2000-luvulla on menty toiseen äärilai-taan: annetaan ”aineiston puhua puolestaan”, eikä puheen taustalla olevia vaikuttimia saati yhteiskunnallisia selityksiä haluta miettiä. Kuten eräs kollega totesi, samalla kun media-ala on taloudellisissa vaikeuksissa ja toimit-tajia ruoskivat niin pomot kuin poliitikot, toi-mittajan paras kaveri on journalismintutkija. Kenties taustalla on pelko siitä, että jos jour-nalismi näivettyy, katoaa tutkijalta tutkimus-kohde?Samassa veneessä istumisesta kielii sekin, että Journalistin vapaus -kirjan julkistamis-tilaisuus järjestettiin hankkeiden rahoitta-jan Päivälehden museossa, jossa monilukui-set tutkijat, toimittajat ja poliitikot istuivat rinta rinnan. Yksituumaisuus ei onneksi kos-kenut kaikkia puheenvuoroja. Kuin kaikuna menneestä Yle Uutisten politiikan toimituksen päällikkö Pekka Ervasti aloitti oman paneeli-puheensa haukkumalla akateemisen journalis-mintutkimuksen käytännöstä vieraantuneena. Ervastin mukaan hän tapaa ”poikien kanssa Pressiklubilla” naureskella, että tutkimus-ten tekijät tuskin selviäisivät puolen palstan onnettomuusuutisen laatimisesta.Maailmassa, jossa bulkkiuutisia tekevät koulutetut apinat tai uutisrobotit ja ihmiset 153hakevat tietonsa enenevässä määrin ilmai-seksi internetistä, Ervastin lausuma tuntuu vähintäänkin oudolta. Ilmaisen verkkotarjon-nan kanssa kilpailevat journalistit puolusta-vat asemaansa toistuvasti esiintymällä tiedon valikoijina, taustoittajina ja syventäjinä. Tässä valossa Ervastin ja ”poikien Pressiklubilla” kan-nattaisi nimenomaan lukea tutkimuksia, joi-den avulla he kenties voisivat sanoa maail-masta jotain, mitä ihmiset eivät muuten tiedä tai tule ajatelleeksi. Jos ei muuten, niin toimit-tajien omien näkemysten luulisi ainakin kiin-nostavan näinä muutosten aikoina.Journalistin vapaus ei myöskään ole – Pie-tilän käsiteanalyysia lukuun ottamatta – kovin teoreettinen tai akateeminen tutkimuskirja. Lukijaa ei esimerkiksi raskauteta perusteelli-sesti aineistoihin ja metodeihin liittyvillä sei-koilla. Tutkijalukija saa paljolti arvuutella, miten aineistoja on analysoitu ja miten ne on valikoitu. Tämä tekee kuitenkin lukukokemuk-sesta sujuvan. Mikäli taustalla olevista tutki-muksista kaipaa tarkempaa tietoa, voi hakeu-tua niihin keskittyvien julkaisujen pariin. Tässä mielessä Journalistin vapauden soisi kuluvan tutkijoiden lisäksi myös journalistien käsissä. Viime kädessä se kertoo journalistien omista näkemyksistä ja kokemuksista muuttuvan toi-mittajantyön parissa.

Pakko vapauteen: toimittajan työ muutoksessa

https://helda.helsinki.fi/bitstream/10138/300696/1/62862_Artikkelin_teksti_69757_1_10_20170322.pdf

Pakko vapauteen: toimittajan työ muutoksessa

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto