Muovien aiheuttamat ympäristövaikutukset ja etenkin meriin päätyvä muoviroska ovat globaali ongelma, jota pyritään ratkaisemaan useiden ohjauskeinojen avulla. EU:n kertakäyttömuovidirektiivi eli ns. SUP-direktiivi (2019/904/EU) pyrkii rajoittamaan eräiden kertakäyttömuovituotteiden markkinointia ja kulutusta. SUP-direktiivin 4 artikla edellyttää jäsenmaita ottamaan käyttöön toimia, joilla saadaan aikaan elintarvikkeiden pakkauksissa käytettyjen muovituotteiden kuten juomamukien (ml. korkit ja kannet) ja välittömästi syötäväksi tarkoitettujen elintarvikkeiden pakkausten ”kunnianhimoinen ja pysyvä kulutuksen väheneminen”. Jäsenmaat voivat itse määritellä tarvittavat toimet. Tässä raportissa esitetään tulokset hankkeesta, jossa tunnistettiin ja arvioitiin toimia, jotka voitaisiin toteuttaa Suomessa.
Hanke toteutettiin kolmivaiheisena. Ensimmäisessä vaiheessa tiedusteltiin sähköpostitse eräiden EU-maiden toteuttamista ja suunnitelluista toimista 4 artiklan toimeenpanemiseksi. Tietoa mahdollisista kulutuksen vähentämistoimista etsittiin myös kirjallisuudesta. Vaiheessa 2 selvitettiin Webropol-kyselyllä kotimaisten sidosryhmien näkemyksiä tunnistetuista ohjauskeinoista ja kerättiin kirjallisuudesta ja internetistä tietoa vaihtoehtoisista materiaaleista ja tuotteista. Vaiheessa 3 tehtiin täydentäviä asiantuntijahaastatteluja. Näiden, Webropol-kyselyjen vastausten, tieteellisten artikkelien ja raporttien (etenkin elinkaariarviointien) sekä lainsäädännön vaikutusarviointia varten annettujen ohjeiden perusteella arvioitiin vähentämistoimien vaikuttavuutta SUP-direktiivin tavoitteiden ja mm. ruoan elinkaaren aikaisen hävikin minimoinnin kannalta sekä vaikutuksia (ympäristö, kustannukset, muut) ja toteuttamiskelpoisuutta. Työvaiheessa 3 tarkasteltiin myös mahdollisuutta asettaa kansallisesti määrällinen, Plastics Pact- sitoumuksen mukainen 20 prosentin kulutuksen vähenemistavoite.
Arvioinnin perusteella kielto, myyjään kohdistuva ensisijaisuusvelvoite ja ecodesign osoittautuivat vaikuttavuudeltaan parhaimmiksi keinoiksi vähentää kertakäyttömuovituotteiden kulutusta. Vaikutusten kannalta parhaita vaihtoehtoja olisivat kaksi viime mainittua ja ympäristömerkintä, ja toteuttamiskelpoisimpia julkisten hankintojen kriteeristö, ympäristömerkintä ja ensisijaisuusvelvoite. Ensisijaisuusvelvoite nousi kaikki arviointikriteerit huomioiden parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Tarkastellun 20 prosentin kulutuksen vähenemisen arvioitiin toteutuvan ainakin noutoruokaa myyvissä anniskelupaikoissa, kun rajoitettaisiin kertakäyttöpakkausten käyttö vain mukaan otettaviin aterioihin ja juomiin.
Muovisten kertakäyttöpakkausten kulutusta voidaan käytännössä vähentää korvaamalla ne muista materiaaleista valmistetuilla kertakäyttötuotteilla tai kestotuotteilla. Raaka-aineiden ohella myös tuotteiden valmistusprosessit ovat erilaisia. Tiedossa ei ollut, minkälaisilla tuotteilla kertakäyttöiset muovituotteet käytännössä korvattaisiin. Lisäksi ympäristövaikutusten arvioinnissa aineistona käytettyjen elinkaariarviointien menetelmät, rajaukset ja lähtötiedot vaihtelivat, eivätkä tarkastellut tuotteetkaan olleet täysin samanlaisia. Elinkaariarviointien tulokset eivät siten ole keskenään suoraan vertailukelpoisia. Nämä seikat aiheuttivat epävarmuutta vähentämistoimien arvioinnin tuloksiin. Suurin epävarmuustekijä oli epäselvyys siitä, mitkä tuotteet ylipäätään katsotaan kuuluviksi SUP-direktiivin 4 artiklan piiriin.
Suomessa ei ole tietoa muovia sisältävien kertakäyttötuotteiden tai niiden sisältämän muovin määristä. Nämä tiedot ovat avainasemassa vähentämistoimien vaikutusten ja vaikuttavuuden arvioinnissa. Määrätietoja tarvitaan myös kulutuksen vähenemisen lähtötason määrittelyssä ja sen toteutumisen seurannassa, ja niitä voitaisiin kerätä jätejakeiden tutkimuksista, tukkuliikkeiltä, valmistajilta ja maahantuojilta, kuluttajakyselyillä tai tuottajavastuun mukaisen raportoinnin yhteydessä. Komissio tulee kuitenkin määrittelemään käytettävät seurantamenetelmät
