The topic of this thesis is the competition between the two leading Finnish newspapers and their predecessors occurring especially during the years 1956-76, which were perhaps decisive in their ”hundred years war”. The war began in 1889, when the liberal Päivälehti – the predecessor of Helsingin Sanomat (HS) – was founded. It ended in 1991 with the fall of the conservative Uusi Suomi (US). The author has published studies about earlier and also later periods of the com-petition previously.
The thesis comments the theory of the distribution circle by Lars Furhoff (1965). According to it, the newspaper, which has the most readers, will collect the main part of the advertisements. Therefore it can publish more pages, recruit more journalists, invest more in the printing technology etc. – and thus get even more readers and advertisements. The smaller papers must, on the contrary, cut their costs. Therefore, they first lose their readers and then even more advertisements – and in the end they usually have no possibility to continue. Most cities today have only one newspaper – or after the internet revolution no printed paper at all.
The distribution circle is, however, not an automatic process. Uusi Suometar, the predecessor of Uusi Suomi and founded back in 1847, was the leading news-paper in the Finnish language until 1911, when Helsingin Sanomat prepassed it in the distribution. In the 1920´s Uusi Suomi succeeded to speed up and shorten the distance, but in the 1930’s Helsingin Sanomat grew again faster. During the WW 2 and the after war period the circulation of Helsingin Sanomat grew three times larger than by Uusi Suomi – largely due to the independent political line and an active news policy of Helsingin Sanomat.
In 1956 Uusi Suomi began a counterattack, when Helsingin Sanomat had a weak period – largely because its main owner, Mr. Eljas Erkko became older, but did not want to give his autocratic power to the younger generation. Uusi Suomi recruited a new editor-in-chief, Mr. Eero Petäjäniemi from the team of its compet-itor, and could achieve some success, too. That was the last period, when Uusi Suomi had some possibilities not to win Helsingin Sanomat, but to stabilize its status as ”the good second”. The situation was similar in Sweden between Da-gens Nyheter and Svenska Dagbladet.
The counterattack of Uusi Suomi did not succeed due to to a stop and go-policy and political disputes and as a result, Mr. Petäjäniemi was kicked off. The new editor-in-chief Mr. Pentti Poukka turned the line to the right, when the Finnish society was turning to the left. The distribution decreased even if the Uusi Suomi company tried to hide it. The result of the company turned red in 1966.
At the same time the new owner of Helsingin Sanomat, Mr. Aatos Erkko re-formed his company with great success. The distribution of Helsingin Sanomat climbed to half a million, when the real distribution of Uusi Suomi was about 60.000. In 1970 the owners of Uusi Suomi tried to turn the trend, but without re-sult. Only in 1976, when Uusi Suomi was near bankruptcy, the leading Finnish companies decided to save the traditional conservative newspaper as a part of the fight against the radical left movement.
Uusi Suomi continued through 1980’s with relative success, but mainly due to the profits of the economic newspaper Kauppalehti. Then a too expensive in-vestment in a printing machine together with a wider economic recession led to the death of Uusi Suomi 1991.
The main reason for this was according to the thesis the differences between the competitors in the ownership and leadership. Helsingin Sanomat was owned by the Erkko family and had strong, systematic managers. The main owners of Uusi Suomi -company were many large Finnish companies and their interest in their newspaper was not vital. The managers had limited knowledge in the media business and a stop and go -policy was common.
Uusi Suomi was also until 1976 the main organ of the National Coalition Party and after that ”independent bourgeoisie”, while Helsingin Sanomat was inde-pendently liberal. The potential of its distribution was therefore much larger. Uu-si Suomi was relatively more over-regional than Helsingin Sanomat, but Helsingin Sanomat had at least ten times larger distribution than its competitor in the Hel-sinki area. With a market share of 7 percent of the households in the capital area Uusi Suomi had small possibilities to get local advertisement.Väitöskirja liittyy tekijän aiempiin tutkimuksiin Uuden Suomen ja sen edeltäjien vaiheista ja välillisesti US:n pääkilpailijan Helsingin Sanomain historiasarjaan. Tavoitteena on selvittää, miten ja miksi US menetti lopullisesti vuosina 1956-76 kilpailun HS:lle ja joutui tuhon partaalle.
Tutkimus on ensi sijassa liiketaloudellinen, joten journalismia on käsitelty vain sen liittyessä olennaisesti lehtien kilpailuun. Keskeisiä alueita ovat tällöin olleet poliittiset ja kulttuurielämän kiistat. Erityisesti on tarkasteltu ulkomaanaineistoa, varsinkin lehtien kirjeenvaihtajia, koska omat kirjeenvaihtajat nähtiin Uudessa Suomessa loppuun saakka Helsingin Sanomain kanssa tasa-arvoisen aseman symbolina
Keskeinen väline on ollut ruotsalainen teoria levikkikierteestä. Se ei ole kuitenkaan automaatti. Niinpä HS ohitti aiemman markkinajohtajan Uuden Suomettaren 1911 eikä koskaan päästänyt sen seuraajaa Uutta Suomea uudelleen ohitse, vaikka US kirikin etumatkaa kiinni 1920-luvulla. US:n lapualaissuuntaus ja lehtiyhtiön sisäiset riidat helpottivat HS:n nousua 1930-luvulla. Silti lehdet olivat 1939 vielä lähellä toisiaan niin levikissä kuin asemaltaan. Sotavuosina HS kasvatti etumatkaansa –myös rikkomalla paperinsäännöstelyä. HS:n nousu kuitenkin jatkui 1950-luvun puoliväliin saakka, jolloin sen levikki oli jo kolme kertaa suurempi kuin US:n.
Uusi Suomi alkoi vastahyökkäyksen 1956 valitsemalla uuden päätoimittajan Eero Petäjäniemen kilpailijan leiristä. Samaan aikaan HS jopa taantui. US saavutti suhteellista menestystä, mutta stop and go-politiikka sekä poliittiset riidat ns. Honka-liiton liepeillä katkaisivat nousun. Petäjäniemen syrjäytettiin 1964 ja uusi päätoimittaja Pentti Poukka ohjasi Uutta Suomea oikealle muun yhteiskunnan liukuessa vasemmalle. US:n levikki aleni ja US-yhtiön tuloskin kääntyi viimeistään 1966 tappiolliseksi. Levikkiä pönkitettiin levikintarkastusten edellä ilmaisjakeluin. Samaan aikaan Aatos Erkko oli aloittanut HS:n voimakkaan uudistamisen, joka johti sen levikin vahvaan nousuun.
Kriisin kärjistyessä US-yhtiön toimitusjohtajaksi vaihdettiin 1970 Pentti Mahlamäki ja uudistuksia aloitettiin. Ne jäivät riittämättömiksi ja 1976 Uusi Suomi oli konkurssin partaalla. US:n pelasti yritysjohtajien "remppajengi" Jaakko Lassilan johdolla. Toiveet sopimusilmoittelusta eivät toteutuneet, mutta Uusi Suomi sinnitteli yhtiön omaisuutta myymällä ja Kauppalehden voitoilla. "Vuosisadan lehtiuudistuksessa" 1980 perustettiin US:n "kolmantena painoksena" Iltalehti, joka kuitenkin erkaantui "runkolehdestä" nopeasti. Kyseenalainen investointi toiseen painokoneeseen käänsi US-yhtiön uudelleen tappiolliseksi ja se fuusioitiin 1988 Aamulehti-yhtymään. US:n nousuun pyrittiin vielä kalliilla SPUS-hankkeella, mutta tappioiden paisuttua 144-vuotiaan lehden viimeinen numero ilmestyi 29.11.1991.
Lopputuloksen keskeisiä syitä olivat Sanoma-yhtiöön verrattuna omistussuhteet ja johtaminen. Kun kilpailija oli yhden valtiaan perheyhtiö, US-yhtiön omistus oli hajautunut. Johtaminen oli tempoilevaa. Suoran HS-kilpailun sijaan Uudessa Suomessa pohdittiin erikoistumista yhteiskuntaa ja kulttuuria seuraavaksi lehdeksi. Vaihtoehtoja ei kokeiltu, vaan Uusi Suomi upposi "liput liehuen". Elpyen kuitenkin 2007 Niklas Herlinin verkkolehtenä, joka on nykyään Alma Median omistuksessa
