Tutkielma käsittelee Karkkilassa sijaitsevaa entistä kunnantupaa. Sen ensimmäisessä osassa tutkitaan kunnantuvan historiaa ja toisessa osassa rakennussuojelun toteutumista käytännössä. Kohteesta ei ole aiempaa tutkimusta ja asia ajankohtaistui rakennuksen täyttäessä 120 vuotta samaan aikaan kun sen kaavallinen suojelu kyseenalaistettiin. Tutkielman keskeisenä metodina on arkistotutkimus, jota täydentävät paikallishistoriaa käsittelevät tekstit, paikallislehtikirjoitukset sekä henkilöhaastattelut.
Pyhäjärven kunnantuvan on suunnitellut arkkitehti Usko Nyström 1897, se on paikkakunnan ensimmäinen arkkitehdin suunnittelema rakennus ja tutkielman mukaan myös Suomen vanhin arkkitehdin suunnittelema kunnantupa. Rakennuksen tyylipiirteissä korostuu 1800-luvun lopulla puurakennuksissa suosittu sveitsiläistyyli. Pyhäjärven kunnantupa valmistui 1898 itsenäisen Pyhäjärven ja sittemmin Karkkilan kunnan ensimmäiseksi hallintorakennukseksi ja kuntakokousten pitopaikaksi symboloiden siten paikkakunnan itsenäistymistä. Rakennus on pitkän historiansa aikana toiminut myös seurojen kokoustilana, kouluna, kirjastona, rukoushuoneena sekä kulttuuritilana. Karkkilan kaupunki osti yksityisomistuksessa olleen kunnantuvan kiinteistön vuonna 2012, josta lähtien se on ollut tyhjillään, eikä huoltotoimenpiteitä ole tehty.
Rakennussuojelua ohjaava lainsäädäntö toimii tältä osin empiirisen tutkimuksen pohjatietona. Pyhäjärven entinen kunnantupa suojeltiin maankäyttö- ja rakennuslailla 2003 ja 2013. Suojelu kyseenalaistettiin Karkkilan kaupungin toimesta, mistä alkoi vuosia kestänyt kiista rakennuksen kohtalosta. Tutkimuksessa nostan esiin eri tahojen toimia ja vaikutusmahdollisuuksia asiassa pyrkien avaamaan suojelusta käytävää prosessia käytännön tasolla. Kaupunki haki suojelusta poikkeamista, jonka elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus myönsi, vaikka museotahojen lausunnot eivät sitä puoltaneet vaan määrittivät rakennuksen kulttuurihistoriallisesti, paikallishistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokkaaksi. Paikalliset järjestöt olivat ryhtyneet toimiin kunnantuvan suojelun puolesta ja myös valittivat hallinto-oikeuteen suojelusta poikkeamispäätöksestä. Toisaalta paikkakunnalla ryhtyivät toimiin myös kunnantuvan purkamista ajavat aktiivit. Tämä vastakkainasettelu leimasi myös paikallislehtikirjoittelua. Kiista suojelusta poikkeamisesta ratkesi, kun hallinto-oikeus kumosi myönnetyn poikkeamispäätöksen ja pysytti kunnantuvan suojelun, mutta suunnitelmat lähialueen muutoksista vaaransivat edelleen kunnantuvan tilanteen.
Virkamiesvalmistelulla on ollut keskeinen rooli asiasta kehkeytyneen kiistan muodostumisessa. Toiminta ei ole ollut hyvän hallintotavan mukaista ja monelta osin maankäyttö- ja rakennuslain sekä hallintolain vastaista. Kaupungin viranhaltijoiden vaihtuminen toi muutoksen asioiden valmisteluun, mutta poliittisten päätösten osalta yhteistä näkemystä ei ole vielä saavutettu. Myös kunnantupaa ja sen lähialueita koskeva kaavamuutosprosessi, jonka yhteydessä päätetään kunnantuvan kohtalosta, on tutkielman valmistuessa keskeneräinen.
Tutkimus osoittaa kolmannen sektorin, etenkin paikallisyhdistysten merkittävän ja toisinaan kohtuuttomankin haasteellisen roolin kulttuuriympäristön vaalijana. Edelleen se näyttää, kuinka kunnantuvan tapauksessa ei ole toimittu maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) edellyttämällä tavalla
