Opiskelijavalintojen suunnittelu on herättänyt Suomessa paljon keskustelua, kun viimeaikaiset poliittiset päätökset ovat muuttaneet valintajärjestelmää keskitetympään suuntaan. Jotkut antaisivat korkeakoulujen itse päättää opiskelijavalinnoistaan, kun taas toiset uskovat keskitetyn ja ylioppilastutkinnon arvosanoja hyödyntävän valintajärjestelmän olevan entistä, hajautettua järjestelmää kustannustehokkaampi.
Tarkastellen sekä keskitettyjen että hajautettujen pariutumismarkkinoiden teoriaa että myös kouluvalintoja ja pääsykokeita koskevaa empiiristä kirjallisuutta, tämä tutkielma pyrkii kuvaamaan niitä lukuisia tekijöitä, joita politiikantekijän täytyy huomioida opiskelijavalintoja kehittäessä. Todellisten mekanismien suunnitteluun hyvin soveltuvana kaksisuuntaisten pariutumismarkkinoiden kirjallisuuteen perehdytään syvällisesti.
Niin sanottu student-proposing deferred acceptance –algoritmi osoittautuu parhaaksi valinnaksi, jos politiikantekijä kokee erityisen tärkeäksi, että mekanismi kannustaa hakijoita totuudenpuhumiseen, ja toisaalta valintakriteerinä käytettävää pisteytystä noudatetaan. Näin ainakin, jos korkeakoulujen ei uskota manipuloivan mekanismia. Käytännön mekanismit kuitenkin usein jättävät hakijoille joitain kannustimia raportoida todellisista eroavia preferensseja, hakijat saattavat raportoida epätosia preferensseja itselleen epäedullisesti, ja student-proposing deferred acceptance –algoritmissakin kaikkien mahdollisten hakukohteiden asettaminen preferenssijärjestykseen on vain heikosti dominanttia. Siksi ilmoitettuja preferenssejä ei tulisi ajatella suoraksi todistusaineistoksi hakijoiden preferensseistä.
Korkeakouluille yhteiset pääsykokeet ylioppilastutkinnon muodossa voivat olla hajautettua järjestelmää kustannustehokkaampia, kun korkeakoulujen ei tarvitse kuluttaa resursseja erillisten pääsykokeiden järjestämiseen. Opiskelijoilla on kuitenkin sitten korkeammat kannustimet menestyä ylioppilaskokeissa, ja on jo näyttöä siitä, että ylioppilastutkinnon arvosanoja pyritään korottamaan entistä enemmän. Kokonaisvaikutus kustannuksiin jää siis epävarmaksi empiiriseksi kysymykseksi. Valmennuskurssien tärkeys vähentynee, mikä säästää yhteiskunnan resursseja ja lisää sosioekonomista tasa-arvoa. Toisaalta aikaisemmin elämässä tehtyjen valintojen merkitys korostuu, mikä saattaa heikentää sosioekonomista tasa-arvoa.
Ylioppilastutkinnon tärkeyden korostuminen parantaa kannustimia ahkeraan opiskeluun jo lukio-opintojen aikana, minkä politiikantekijä voi nähdä hyödylliseksi. Vaikka yhteisiin pääsykokeisiin perustuva valintajärjestelmä parantaa huomattavasti opiskelijan mahdollisuuksia tulla valituksi toissijaiseen hakukohteeseen tultuaan hylätyksi ensisijaisesta hakukohteesta, jää empiiriseksi kysymykseksi, kuinka paljolti tämä vähentää uudelleenhakemista kilpailtuihin opiskelupaikkoihin. Tiettyihin korkeakouluihin kohdistuva ylikysyntä on suora seuraus hakijoiden preferensseistä, eikä ratkaistavissa millään mekanismilla, mikä antaa korkean arvon hakijoiden preferenssien tyydyttämiselle.The design of college admissions has been a heatedly discussed topic in Finland, as recent government initiatives have led to a more centralized system. Some argue for letting colleges decide on their admissions procedures, while others believe that a centralized matchmaking procedure with priorities determined by the matriculation examination would be more cost-effective.
This thesis aims to characterize various factors that the policy maker must take into account when designing a college admissions procedure, in light of existing theoretical research on both centralized and decentralized matching markets and empirical studies on social determinants of college choice and the capacity of entrance examinations to elicit information on student ability and motivation. The two-sided matching literature is discussed extensively because of its usefulness for designing centralized clearinghouses for matching markets.
The student-proposing deferred acceptance algorithm emerges as the best choice for a policy maker who regards strategy-proofness and respecting of priorities as especially important, at least if manipulation by colleges is implausible. However, strategy-proofness is fragile in practical applications, applicants may try to manipulate also strategy-proof mechanisms and reporting the whole preference relation is still only weakly dominant. Consequently, satisfaction of reported preferences should not be taken as evidence of welfare properties of a matching without qualifications.
The use of a common entrance examination may be more cost effective than a system based on college-specific entrance examinations, as colleges do not then need to spend resources on organizing the examinations. However, students have then stronger incentives to perform in the common entrance examination, and there is already evidence that more students retake the matriculation examination in Finland. The overall effect on the costs of organizing entrance examinations is an uncertain empirical matter. The importance of preparation courses is likely to decrease, which saves resources and contributes to socioeconomic equity. On the other hand, making students choose on their study paths earlier in life may erode socioeconomic equity.
A larger role for the matriculation examination provides stronger incentives for showing effort in high school, which the policy maker may see as beneficial. While a system with a common entrance examination makes it possible for a student to get admitted to a second preference when she is rejected by her first preference, it remains an empirical question to what extent this reduces the propensity to apply again to competitive colleges. The excess demand for certain colleges is a result of student preferences and is not solvable by any mechanism that gives a strong priority to satisfying student preferences
