Tutkimuksessa käsitellään Venäjän keskushallinnon ja alueiden välisten suhteiden kehitystä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Työn tutkimuskohteena ovat siis Venäjän keskushallinnon ja alueiden väliset suhteet. Työssä tarkastellaan Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttamia vaikutuksia keskushallinnon ja alueiden välisiin suhteisiin, keskushallinnon ja alueiden välisten suhteiden kehitystä Venäjällä 1990-luvulla ja Vladimir Putinin vuonna 2000 toteuttamia institutionaalisia reformeja.
Teoreettisena viitekehyksenä työssä käytetään historiallista institutionalismia ja Hillel David Soiferin siitä muotoilemaa teoreettista mallia kriittisistä käännekohdista. Soiferin muotoilemassa teoreettisessa mallissa toisistaan erotetaan kahdenlaiset kausaaliset olosuhteet, jotka vaikuttavat kriittisen käännekohdan aikana. Sallivat olosuhteet edustavat rakenteellisten rajoituksien löystymistä ja tekevät muutoksen mahdolliseksi. Tuottavat olosuhteet, jotka sallivien olosuhteiden ollessa läsnä tuottavat lopputulokset, jotka sitten uusiintuvat sallivien olosuhteiden hävittyä. Soiferin mallissa käännekohta siis koostuu ajallisesti sisäkkäisistä, mutta analyyttisesti erillisistä sallivista ja tuottavista olosuhteista.
Työssä käsitellään ensin teoreettisen mallin mukaisesti taustalosuhteita, jotka kuvaavat käännekohtaa edeltävää kehitystä ja jotka vaikuttavat itse käännekohtaan. Taustaolosuhteina työssä kuvaillaan venäläistä hallintotraditiota, Neuvostoliiton hallinnollista järjestelmää, Neuvostoliiton hajoamisprosessia sekä Venäjän 1990-luvun kehitystä keskushallinnon ja alueiden välisten suhteiden näkökulmasta käsin. Taustaolosuhteiden jälkeen työssä tuodaan esiin sallivat ja tuottavat olosuhteet, jotka mahdollistivat käännekohdan ja määrittivät yhdessä taustaolosuhteiden kanssa sen lopputuloksen.
Työn perusteella voidaan todeta, että Vladimir Putinin vuonna 2000 toteuttamat institutionaaliset reformit olivat käännekohta Venäjän keskushallinnon ja alueiden välisissä suhteissa. Kyseiset reformit katkaisivat jo Neuvostoliiton aikana alkaneen keskipakoisen kehityskaaren, jonka aikana Venäjän alueiden autonomia kasvoi keskushallinnon kustannuksella. Putinin institutionaalisten reformien eli federaatiopiirien perustamisen ja liittoneuvoston uudistamisen myötä keskushallinnon asema suhteessa Venäjän alueisiin vahvistui. Työn perusteella voidaan myös todeta, että Putinin institutionaaliset reformit myötäilevät historiallista venäläistä hallintotraditiota, jonka mukaan valtio toimii parhaiten keskitetyn ja hierarkkisen keskushallinnon alaisuudessa
