Litmanen, Tapio

Vihreä teoria : ympäristö yhteiskuntateorioissa / Ilmo Massa (toim.). Helsinki : Gaudeamus, 2009

Journal.fi

 78 K i r j a t Sosiologia 1/2011Yhteiskuntateorian marginaalista valtavirtaan. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suurempia silmiä kehittämässä.Ilmo Massa (toim.): Vihreä Teoria. Ympäristö yhteiskuntateoriois-sa. Gaudeamus, Helsinki 2009. 406 s. ISBN 978-952-495-084-8K i r j a tIlmo Massa on tehnyt paljon töi-tä suomalaisen yhteiskunnallises-ti orientoituneen ympäristötut-kimuksen edistämiseksi ja doku-mentoimiseksi. Massan toimitta-ma teos Vihreä teoria: ympäristö yhteiskuntateoriassa on jatkoa sel-laisille kirjoille kuin Ympäristöky-symys: ympäristöuhkien haaste yh-teiskunnalle (toim. Massa & Sai-rinen 1991), Riskiyhteiskunnan talous: Suomen talouden ekologi-nen modernisaatio (toim. Massa & Rahkonen 1995) ja Arkielämän ympäristöpolitiikka (toim. Massa & Ahonen 2006). Vaikka näissä-kään kirjoissa ei ole kartettu teo-reettisia kysymyksiä, on hyvä, että uusin kirja paneutuu ympäristöso-siologisen ja -fi losofi sen keskuste-lun teoriaperinteisiin. Teoksel-la onkin kaksi tavoitetta: yhtäältä eritellä ja kuvailla ympäristön kä-sitteellistämistapoja eri teoriape-rinteissä, toisaalta vahvistaa ym-päristökysymyksistä kiinnostu-neiden yhteiskuntateoreetikkojen ja -fi losofi en verkostoa. Teoksen tausta-ajatuksena on, että ympä-ristökysymykset ovat murtautu-neet yhteiskuntatieteen marginaa-lista ”erittäin suuriksi yhteiskunta-tieteen haasteiksi”.Yhteiskunnallisesti virittyneen ympäristötutkimuksen teoreet-tisen kypsymisen historian Mas-sa paikantaa kuluneisiin kolmeen tai neljään vuosikymmeneen. Tätä kehitystä on kuvattu myös useissa vastaavissa kansainvälisissä kirjois-sa: esimerkiksi Michael Redclif-tin ja Ted Bentonin Social The-ory and The Global Environment vuodelta 1994, John Barryn En-vironment and Social Theory vuo-delta 1999, Michael Redcliftin ja Graham Woodgaten International Handbook of Environmental Socio-logy vuodelta 1997, Gert Spaarga-renin, Arthur Molin ja Fredrick Buttelin Environment and Global Modernity vuodelta 2000 ja Riley Dunlapin, Frederick Buttelin, Pe-ter Dickensin ja August Gijswijtin Sociological Theory and the Envi-ronment vuodelta 2002.Vihreä teoria on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisen osan artikke-leissa (Kari Väyrynen, ympäristö-fi losofi a; Timo Järvikoski ympä-ristösosiologia; Tuuli Hirvilammi & Ilmo Massa, ympäristösosiaa-lipolitiikka; Rauno Sairinen, ym-päristöpolitiikka ja Anja Nygren, poliittinen ekologinen antropo-logiassa) paneudutaan yhteiskun-tatieteellisen ympäristötutkimuk-sen yleiseen teoreettiseen keskus-teluun. Toisessa osassa ollaan yk-sittäisten teoreetikkojen ajatusten äärellä (Kimmo Korteniemen kä-sittelyssä Paul Shepardin ekolo-ginen primitivismi, György Ko-vácsin Joseph A. Schumpeterin teknologia- ja talousoptimismi, Markku Oksasen Bryan Norto-nin ympäristöpragmatismi ja Ma-ria Åkermanin lähinnä Bruno La-tourin ja kumppaneiden toimija-verkkoteoria). Kolmannessa osas-sa liikutaan yleisen yhteiskunta-teorian tasolla. Yrjö Haila käsitte-lee luonnontiedettä ja yhteiskun-tateoriaa ja omaa ekososiaalista otettaan, Risto Eräsaari kuvailee yhteiskuntatieteellisen ympäris-tötutkimuksen kenttää ja Arho Toikka hahmottelee ympäristön ja yhteiskunnan monimutkaisia keskinäissuhteita. Näiden lisäksi Ilmo Massa esittelee johdannos-saan yhteiskuntatieteellisen ym-päristötutkimuksen keskeisimpiä suuntauksia.Esipuheessaan Massa tähden-tää, että nykyhetken globaalit il-masto- ja energiahaasteet näky-vät tutkimuksen ”räjähdysmäise-nä kasvuna yhteiskuntatieteissä”. 1/2011 Sosiologia K i r j a t 79Tämä merkitsee sitä, että havain-nollisia jaotteluja yleisestä yhteis-kuntatieteellisen ympäristötut-kimuksen edistymisestä on vai-valloista esittää. Silti Massa ottaa rohkeasti härkää sarvista ja esittää pelkistyksen, joka on pedagogi-sesti perusteltu. Hän jakaa teori-at kahtia. Osa teoreetikoista pai-nottaa ympäristökriisiä moderni-saation katkoksena, ja osa taas on myötämielisempiä modernisaatio-ta kohtaan. Massa arvottaa näi-tä teorioita harmittelemalla sitä, että modernisaatioteoretisointi jatkuu ympäristöyhteiskuntatie-teessä, vaikka muualla yhteiskun-tatieteissä se on yleisesti hylätty. Ekomodernisaatio on kriitikkojen mielestä usein vain symbolista po-litiikkaa, jolla oikeutetaan maail-mankaupan vääristyneet rakenteet ja talouskasvun ideologia.Vihreä teoria tarjoaa hyviä kat-sauksia erityisalojen teoreettiseen kehitykseen. Tästä mainioita esi-merkkejä ovat Järvikosken kuvaus ympäristösosiologian teoriakamp-pailuista, Hirvilammen ja Massan erittely ekologisesta sosiaalipolitii-kasta, Sairisen erittely ympäristö-poliittisen tutkimuksen keskiössä olevasta ympäristöhallinnasta ja Nygrenin analyysi monitieteisestä poliittisesta ekologiasta.Kaikki neljä artikkelia ovat miellyttäviä lukukokemuksia, ne on kirjoitettu hyvin ja niistä saa selkeän kuvan erityisalojen teo-reettisesta kehitystyöstä. Yhdessä Massan johdantoartikkelin kans-sa niitä voi suositella erinomaisek-si opetuspaketiksi. Toki kriittisiä-kin arvioita niistä voi antaa, sillä esimerkiksi Järvikosken ja Sairi-sen artikkeleissa olisi suonut ole-van hieman enemmän keskustelua suomalaisesta alan ympäristöso-siologisesta ja -poliittisesta teoria-keskustelusta. Tosin tällainen kan-sallisen kontribuution sivuuttami-nen on tavallista itse kullekin kir-joittajalle.Kari Väyrysen artikkeli virit-tyy toiselle ulottuvuudelle kuin pelkkään ympäristöfi losofi an tar-kasteluun. Siinä keskitytään ym-päristösosiologian tieteenfi losofi -siin, arvofi losofi siin ja humanis-tisiin perusteisiin kriittistä realis-mia sympatiseeraten. Kyseinen teksti on moneen suuntaan au-keava, ja ehkä siksi se tarjoaa lu-kijan mielenkiintoa herättäviä ra-visteluja. Esimerkiksi käy arvo-fi losofi nen erittely siitä, kuinka yhdistää teorioihin nykyajan ja-komielinen vaatimus samanaikai-sesti sekä kiihdyttää talouskasvua ja kulutusta että ottaa huomioon jo virttyneeksi mielletty taloudel-linen hyve, säästäväisyys. Ympä-ristösosiologian kommentointi on tuottanut muutamia sellaisia to-teamuksia, joita ei nyky-ympäris-tösosiologiasta tunnista. Esimer-kiksi käy yksipuolinen kiinnostus poliittisten ympäristöliikkeiden tutkimukseen.Modernien järjestelmäteori-oiden monimutkaisuuteen tym-pääntyneille lienee virkistävää pala-ta juurille, ekologiseen primitivis-miin. Kimmo Korteniemen artik-keli voisi tarjota tällaisen virkistä-vän keitaan hengästyttävän komp-leksisuuden keskellä: ekologinen viisaus löytyy luonnonkansoista ja alkuperäisheimoista. Korteniemi kuitenkin tyrmää primitivismin hellimän ajatuksen heti artikke-linsa alussa. Stereotyyppinen kuva ekologisesti viisaammista alkupe-räisheimoista ei pidä paikkaansa. Korteniemi keskittyy artikkelis-saan human ecology -koulukun-nan edustajan Paul Shepardin teo-riaan ekologisesta primitivismistä.György Kovácsin artikkelin kes-kiössä on Joseph A. Schumpeter ja hänen optimistinen teknologian ja talouden sosiologia. Teorian vaiku-tusvaltaisuus on Kovácsin mukaan nähtävissä siinä, että eri tieteen-aloilta löytyy perusmyönteisesti ta-louteen, teknologiaan ja kehityk-seen suhtautuvia ympäristöteorioi-ta. Tällainen tutkimus nojaa mer-kittävässä määrin Schumpeterin tuotantoon, vaikka Kovács selvit-tää laveamminkin ajattelun aate-historiallisia taustoja.Markku Oksasen tarkastelussa on Bryan Norton ja ympäristöp-ragmatismi. Vaikka ekologinen ulottuvuus pragmatismissa on vanhaa perua, ympäristöpragma-tismi ajoittuu 1990-luvulle Nor-toniin sekä Andrew Lightiin että Eric Katziin. Ympäristöpragma-tistille näyttää olevan tärkeää toi-minnallisuus, ongelmakeskeisyys, deliberatiivisuus, ihmismielen tai-pumus reagoida etenkin ympä-ristön muutoksiin, kielen aseman korostaminen sekä lokalistinen sopeutumis-kokeileva ote ympä-ristöasioihin. Pragmatisteille ins-tituutiot ja yhteiskunnalliset käy-tännöt ovat koeteltavia, muovat-tavia ja muuttuvissa olosuhteis-sa kestävämmiksi muokattavia. Oksanen toteaa, että pragmatis-min keskeinen teoreettinen jän-nite on hyviksi koetuissa käytän-nöissä pysyminen ja niiden haas-taminen. Myös tässä artikkelissa samoin kuin Korteniemen ja Ko-vácsin artikkeleissa tarjotaan sekä selkeä kuvaus itse teoreetikon tuo-tannosta että katsaus aatehistorial-lisiin taustoihin.Maria Åkermanin artikkeli vi-rittyy hieman toisin kuin kol-me edellä mainittua artikkelia. Åkerman tarkastelee toimijaverk-koteoriaa, jonka kehittelijöitä  80 K i r j a t Sosiologia 1/2011ovat Bruno Latour, John Law ja Michel Callon. Vaikka painotus on Latourin teoretisoinneissa, niin myös kahden muun tutkijan aja-tuksia analysoidaan. Toimijaverk-koteoria edusti 1970- ja 1980-lu-kujen taitteessa mikrososiologista tieteentutkimuksellista kiinnos-tusta siihen, kuinka paikallisis-sa ja hetkellisissä laboratorioiden vuorovaikutustilanteissa tuotetaan luonto tutkimuskohteena sekä tie-toa luonnosta. Samoin kuin edel-lisetkin teoreetikkoartikkelit myös Åkerman esittelee teorian rajoi-tuksia ja sen saamaa kritiikkiä.Yrjö Hailan, Risto Eräsaaren ja Arho Toikan artikkelit edustavat yleistä yhteiskuntateoreettista kes-kustelua. Näistä artikkeleista Yrjö Haila painii omassa sarjassaan yh-distellessään luonnontieteen ja yhteiskuntatieteen asioita omak-si ekososiaaliseksi tutkimusstrate-giakseen. Kunnianhimoista otetta luonnehtii dynaamisuus, holismi, konstekstuaalisuus ja menetelmä-nä analogia. Ekososiaalisen tut-kimusotteen dynaamisuus ja ho-lismi näkyvät sellaisissa ajatuksis-sa, joissa lähdetään aineenvaih-dunnasta solutasolla ja päädytään kulttuurisiin, sosiaalisiin ja yhteis-kunnallisiin kysymyksiin. Artik-keli päättyy ympäristöpoliittisen tutkimusotteen ohjelmajulistuk-seen: ympäristöpolitiikan tutki-mukseen ei ole mahdollista kehit-tää yhtenäistä yleistä teoriaa, vaan tutkimus on ongelmalähtöistä, ai-nutkertaisten tilanteiden erityis-luonteen huomioivaa ja tapauksi-en tutkimista. Kun ongelmat ovat keskiössä, niin teorioiden käsitteet ovat työvälineitä, mutta tärkeää ei ole niiden systemaattinen asema jossain teoreettisessa kokonaisuu-dessa. Radikaalia puhetta.Toisen ikiradikaalin, Risto Erä-saaren, artikkeli ”Missä yhteiskun-ta muotoutuu” on eri tavalla aja-tuksellisesti rohkea. Tekstin yk-sittäiset kappaleet, jopa yksittäi-set lauseetkin, avautuvat moneen suuntaan. Teksti ei päästä lukijaa helpolla, helpommallakin saisi päästää. Eräsaari kysyy artikkelis-saan, mitä on ympäristö, mitä on yhteiskunta ja miten ne käsitteel-listetään. Samoin hyviä kysymyk-siä ovat sellaiset kuin, mihin ”ym-päristöön” yhteiskuntatieteellinen ympäristötutkimus kohdistaa kat-seensa ja miten mallintaa yhteis-kunta teoreettisesti. Hän painot-taa, toisin kuin Haila, yleisen teo-rian tarpeellisuutta sosiaalisten il-miöiden sääntöjen tai kulttuuris-ten mallien hahmottamisessa. Erä-saaren mielestä tärkeintä on yh-teiskunnan ja luonnon vuorovai-kutuksellisen monimutkaisuuden hahmottamista edesauttavien suu-rempien silmien kehittäminen.Arho Toikan artikkelin teo-reettis-käsitteellinen perusta on luhmannlaisessa systeemiteorias-sa, vaikka kokonaisuuteen yhdis-tetäänkin verkostoteoriaa, komp-leksisuusteoriaa ja emergenssiajat-telua. Toikka toteaa kompleksisen, itseorganisoituvan ja adaptiivisen verkostoyhteiskunnan vuorovai-kutuksen olevan liian läheltä tar-kasteltuna kaoottista, mutta lintu-perspektiivistä katsottuna siitä al-kaa hahmottua erilaisia rakenteita. Kiinnostavalla tavalla sekä Hailan että Toikan artikkelit vastaavat Eräsaaren esittämään haasteeseen suurempien silmien etsimisestä, tai ainakin parempien silmälasien hankkimisesta.Kaikkinensa kirjan laajalla teh-tävänasettelulla on kaksi puolta. Teoksella on tavoiteltu tieteiden-välisyyttä, ja sitä todellakin saa-daan aikaiseksi. Tiettyjen artik-keleiden lukeminen yhdessä on hyvin hedelmällistä. Kääntöpuoli laaja-alaisuudesta on toimitetun teoksen hajanaisuus, kun liiku-taan erilaisten tieteenalojen ja teo-retisointien kentälle. Apuna olisi voinut olla jonkinlainen loppu-koonti, jossa teoksen artikkeleita olisi käytetty aineistona lopullisil-le johtopäätöksille ja analyyseille. Samoin olisi ollut miellyttävä lu-kea perusteluita kirjan painopis-teiden valinnoille.Samoihin aikoihin teoksen kanssa on ilmestynyt suomalai-sen ympäristösosiologian uran-uurtajan Timo Järvikosken juhla-kirja Ympäristösosiologian virrat ja verkostot, jonka ovat toimittaneet Timo P. Karjalainen, Pentti Luo-ma, Kalle Reinikainen sekä Jar-no Valkosen toimittama oppikirja Ympäristösosiologia. Näiden kirjo-jen esittelyt tarvitsevat omat arvi-onsa, mutta niidenkin ilmestymi-nen tukee käsitystä, että paljon on tehty töitä suomalaisen yhteiskun-tatieteellisen ympäristötutkimuk-sen eteen, jos lähtökohdaksi ottaa vuonna 1991 julkaistun Ympäris-tökysymys-kirjan esipuheen totea-muksen: ”Yhteiskuntatieteen re-aktio ympäristöongelmiin on ol-lut kansainvälisesti hämmästyttä-vän passiivinen.”Tapio Litmanen

Finnish

Yhteiskuntateorian marginaalista valtavirtaan : yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suurempia silmiä kehittämässä

https://journal.fi/sosiologia/article/download/123953/74113

Yhteiskuntateorian marginaalista valtavirtaan : yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen suurempia silmiä kehittämässä

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi