Arvosteltu teos: Peacemakers: The Paris conference of 1919 and its attempt to end war, Margaret MacMillan, London (2001

Vares, Mari

Journal.fi

ARVOSTELUJA350Rauhaa jaturvallisuuttaetsimässäMargaret MacMillan: Peace-makers. The Paris Confer-ence of 1919 and its At-tempt to End War (JohnMurray 2001, reprinted 2002,paperback 2003). 574 s.1■ Toronton yliopiston histo-rian professori, Oxfordin yli-opistossa väitellyt MargaretMacMillan käsittelee palkitus-sa teoksessaan kansainvälisenyhteisön yritystä rakentaa rau-haa ja turvallisuutta ensimmäi-sen maailmansodan jälkeen.Tämä yhteisö on hänen teok-sessaan Pariisin rauhankonfe-renssi vuonna 1919.Perinteisen näköisestä ai-heesta huolimatta lähestymis-tapa ei ole konventionaalinen.MacMillan on valinnut laajalleteemalleen ja yleisteokselleennäkökulman ja esitystavan, jos-sa historiaa selitetään toimijoi-den ja toiminnan kehyksistäpoimituilla yksityiskohdilla.Kyseessä ei ole organisaatio-selvitys tai kansainvälisten suh-teiden teoreettinen analyysi,vaan tyylilajina on kertoa pala”suurta historiaa” tarinana ih-misten ja politiikan proble-maattisesta kohtaamisesta.Suurpolitiikka näyttäytyy inhi-millisenä toimintana ja konfe-renssi prosessina, jonka julki-tuotuna ideologiana oli pyrki-mys uuteen maailmanjärjestyk-seen. Rauhanprosessin kerto-mus esitetään suurmies- ja val-tiohistoriana inhimillisten sat-tumusten kautta: kirjan mark-kinoidaankin olevan yhtaikaa”viihdyttävä ja tärkeä”, jollointärkeyden elementti nouseeviittauksista nykyisyyteen javiihdyttävyys kertomukselli-suudesta.MacMillanin näkökulma tii-vistyy kirjan otsikossa: konfe-renssissa ja rauhansopimuksis-sa oli kyse rauhantekijöidenyrityksestä lopettaa sodat jarakentaa uutta maailmanjärjes-tystä. Tämä piti toteuttaa luo-malla uusi kansainvälinen yh-teisö: Kansainliitto ja elinkel-poisten valtioiden järjestelmäEurooppaan ja sen ulkopuolel-le. Hän vertaa ratkottavia on-gelmia nykyajan globaaleihinongelmiin. Rinnastus nykyai-kaan on ollut tutkijoille hou-kutteleva sosialismin romah-duksen jälkeen, eikä MacMil-lan ole ainoa, joka on verran-nut vuoden 1919 tilannettavuoden 1989 jälkeiseen maa-ilmaan. Myös islamin merkitysglobaalissa politiikassa on kiin-nittänyt MacMillanin vertaile-van näkökulman huomion.Sen sijaan toisen maailmanso-dan jälkeinen asetelma ei hä-nen mukaansa sovi rauhan-konferenssin vertailukohdaksi.Vuonna 1919 maailman valta-suhteet olivat monimuotoisem-1. Tässä on syytä huomauttaa, ettävalitessaan MacMillanin teoksenpainoksista edullisemman pehmeä-kantisen version (2002), lukija eipysty viitteistä jäljittämään kirjoitta-jan tutkimustyötä: tekstissä on vii-tenumerot ja lopussa lähdeluettelo,mutta viitteet puuttuvat. Lukijaapyydetään anteeksipyytäen kään-tymään sellaisen kirjaston puoleen,josta kovakantinen versio löytyy.Tosin Suomen kirjakauppoihinkinilmestyneessä uudessa pehmeä-kantisessa painoksessa (2003) nä-mäkin lähteiden ystävien merkin-nät ovat näkyvissä.ARVOSTELUJA351mat kuin toisen maailmanso-dan jälkeisen kylmän sodanolojen on perinteisesti tulkittuolleen.MacMillanin huomio koh-distuu suhteellisen traditionaa-lisesti päättäjien persoonalli-suuksiin ja heidän ajatteluta-poihinsa. Neuvottelijoiden hen-kilökohtaiset intressit ja miel-tymyserot muovasivat konfe-renssin luonnetta ja siellä käy-tyä keskustelua yhtä lailla kuinlaajemmat Yhdysvaltain ja Eu-roopan väliset erot tai Euroo-pan sisäiset suhteet. MacMilla-nin eduksi on sanottava, ettähän ei liioittele Kansainliiton,itsemääräämisoikeuden pe-riaatteen tai uuden diploma-tian merkitystä, vaan näkee jat-kuvuuden: uusi ja vanha poli-tiikka olivat olemassa ja vai-kuttivat samanaikaisesti. Rau-hankonferenssissa kohtasivattoisaalta Yhdysvaltoihin kitey-tynyt idealismi, liberaali inter-nationalismi, demokratia ja tul-kinta itsemääräämisoikeudesta,toisaalta Ranskan edustamavoima- ja liittopolitiikka – ase-telma, joka kutkuttelee juurinykyajan lukijaa! Tämä kohtaa-minen käy kirjasta ilmi, muttasitä olisi voinut käsitellä syväl-lisemminkin. Wilsonin ohellaLloyd George pohjasi ajatte-lunsa liberalismiin ja uskon-nolliseen näkemykseen ran-gaistuksesta ja parannuksesta.Wilsonin idealismi uudestamaailmanjärjestyksestä perus-tui käsitykseen kansoista jademokratiasta. Amerikkalai-suus edusti hänelle tätä ja olisiten universaali ohje. Ranska-lainen liittojärjestelmä ja voi-matasapainon politiikka, sa-moin kuin Venäjän bolshevis-mi edustivat tälle ajattelullevastakohtaa.Saksan kohdalla MacMillannäkee suurimmaksi ongelmak-si sen, että voittajien manifes-taatio, ”marssi” Saksaan puut-tui: Saksa jäi ennalleen. Hä-viötä ei tehty selväksi, muttahävitys toteutettiin.Saksan rauhansopimusmäärittää kirjassa käsiteltyä ai-kaväliä, mutta maantieteellises-ti huomioidaan koko se maail-ma, joka oli sidottu sotaanvanhojen imperiumien kautta.MacMillan laajentaakin rauhan-sopimusjärjestelmän globaalik-si ilmiöksi. Erityisesti hän lin-kittää kolmannen maailman jaLähi-idän ongelmien juuretvuonna 1919 tehtyihin ratkai-suihin. Johtopäätös on, ettänäiden, edelleen ratkaisemat-tomien ongelmien kohdallakonferenssi ”epäonnistui”.Etenkin Ison-Britannian poli-tiikkaa MacMillan tarkasteleemaapallonlaajuisesti: brittiendelegaatio oli imperiumin de-legaatio.Globaalisuuden käsittelytuo hiukan naiivilla tavallaesiin vierauden kohtaamisen jaToiseuden, kuten ilmauksissaPariisiin saapuneista ”salape-räisistä arabeista kaavuissaan”.Samoin Euroopan sisällä Toi-seus on läsnä esimerkiksi kä-sitteessä ”feodaaliset unkarilai-set”, jonka kautta kuvataanrauhankonferenssin ristiriitaisiaasenteita Unkaria kohtaan.Maailmanlaajuisesta kehykses-tä huolimatta Saksan rauhan-sopimus näyttää tässäkin teok-sessa muodostavan pääasialli-sen dilemman ja ajallisen ra-jauksen. Rajaus on tosin perus-teltavissa sillä, että MacMilla-nin kuvaama yritys maailmanhallituksesta muuttui vuoden1919 loppua kohden hajanai-semmaksi konferenssitoimin-naksi. Hän keskittyy konfe-renssin maailmanhallitus-di-mensioon, kokoontumiseenPariisiin ja jättää siten esimer-kiksi Unkarin rauhansopimus-ta käsitelleet erilliset rauhan-konferenssin foorumit vähällehuomiolle.MacMillanille Pariisin rau-hankonferenssi oli kokonais-valtainen tapahtuma. Hän kä-sittelee Pariisia, sen kuvaa jaideaa, konferenssimiljöönä –se ei ole vain prosessin näky-mätön näyttämö. Pariisi-näkö-kulman kautta herää kysymys,oliko kyseessä massatapahtu-ma vai suljettujen ovien oikeu-denkäynti? MacMillan tuo esiinosapuolten ristiriitaiset käsityk-set konferenssin toimintata-voista – vapaa keskustelufoo-rumi vai organisoitu kokous-toiminta – kuten myös kulttuu-ri- ja kielierot. Tätä kontekstiaja toimintaa MacMillan raken-taa lukijalle kertomuksen, ni-mittäin anekdoottien, karika-tyyrimäisten henkilökuvien jamiljöön asetelmien avulla.Odotettavissa olleiden asia-teemojen lisäksi MacMillaninkirjan merkittävimpiä piirteitäonkin sen yleinen tapa kirjoit-taa historiaa. Lukijan huomiokiinnittyy kirjoittajan käyttä-miin ilmaisuihin. Suurta histo-riaa (mieli)kuvitetaan tilan jatoimijoiden yksityiskohdilla.Tapahtumien merkitystä, ”his-toriallisuutta” on tekstissä vah-vistettu sijoittamalle ne jän-nittäväksi kertomuksen koh-daksi.MacMillanin rauhankonfe-renssissa kyseessä ei ole kon-ferenssihistoria päätöksenteko-mallien tai organisaatiokaavioi-den kautta, vaan pyrkimys lä-hestyä rauhansopimusten laa-timista ihmisten tasolla. Kon-ARVOSTELUJA352ferenssi oli suurmiesten kes-kustelua, kokous- ja organisaa-tioimprovisointia. Huomiokohdistuu henkilöiden – Wil-son, Clemenceau, Lloyd Geor-ge – kautta prosessiin, joissasopimukset syntyivät. Jokainenkolmesta suuresta toi maansapoliittisesta ilmastosta jotainmukanaan: MacMillanin mu-kaan Wilsonin matkassa oliajatus amerikkalaisuuden yli-vertaisuudesta ja epäilys siitä,etteivät eurooppalaiset ymmär-rä tätä; Clemenceaulla tämävarustus oli Ranskan patrio-tismi ja Saksan pelko; LloydGeorgella Britannian imperiumja laivasto. Nämä suuret linjatvaikuttivat samalla tavalla kuinjokaisen päänäyttelijän hen-kilökohtainen tila: sairaudet,unettomuus, mieltymykset.Huolimatta henkilönäkökul-masta kyseessä ei kuitenkaanole psykologinen tulkinta,vaan maailmanhistoriaa seli-tetään pinnallisemmin valtio-miesten karrikoiduilla luon-teenpiirteillä.Keskustelua maailmanrau-hasta, makrohistoriaa selite-tään näin ollen laveasti mikro-historian keinoin: konferenssioli interiöörejä, kaupunkitilaaja niissä toimineita ihmisiä,kokkeja, toimittajia, prostituoi-tuja, tulkkeja, avustajia. Rau-hankonferenssi näyttäytyy yh-teisöllisenä prosessina, jossalounastauko tai kokouksen vä-lillä jalkojaan oikova poliitik-ko olivat osa prosessia. Anek-dooteilla haetaan evidenssiävaltiomiesten persoonallisuuk-sista, joilla selitetään osaltaanheidän politiikkaansa.Teksti elävöityy, mutta saa-ko analyysi lisää ulottuvuuk-sia? MacMillanin rauhansopi-muksen ”mikrohistoriallinen”ja sosiaali- ja kulttuurihistorial-linen konteksti jääkin yksittäi-siksi tarinoiksi ja välähdyksik-si. Läsnä ovat samalla mahdol-lisimman yleistävä makrohisto-riallinen näkemys maailman-historian voimista, joiden takaalöytyy originelleja valtiomiehiäja sotapäälliköitä ja samalla läs-nä on pienen ja yksityisen vai-kutus suureen kertomukseen.MacMillanin sanomaksi voi-daan tulkita, että rauhankon-ferenssi oli yritys muuttaamaailmaa Pariisiin pystytetyllämaailmanhallituksella. Maail-manhallituksen työtä proble-matisoivat ristiriitaiset politii-kat, joita poliitikkopersoonatedustivat. Toimijat näkivät it-sensä ”valtiona” tai eräänlai-sena maailmanparlamenttina.Otteen näennäisestä pinnalli-suudesta huolimatta MacMillanonnistuu selittämään sopimus-prosessia ja rauhantekijöidenmotiiveja kuin varkain. Teoskeskustelee sekä alkuperäis-lähteistön että tutkimuskirjalli-suuden kanssa ja rakentaa niitätulkitsemalla kokonaiskuvaarauhankonferenssista. Samallase tarkastelee rauhankonfe-renssia avoimesti tämän päivänlähtökohdista käsin. Pyrkimyslienee ollut legitimoida aihet-ta ajankohtaisuudella ja tehdäsiitä myyvämpi, eikä ole pys-tytty täysin välttämään sitä, ettäsamalla on paikka paikoin sor-ruttu lievään moralismiin jatuomarointiin, ei vain kohdet-ta ymmärtävään asianajoon.Kirjan suurena kysymyksenä eiole vain selittää rauhankonfe-renssia ja sen tekemiä päätök-siä, vaan myös tehdä oikeuttaparhaansa yrittäneille päätök-sentekijöille ja ottaa siten kan-taa konferenssin ”epäonnistu-misen historiaan”. Maailman-hallitus ei voinut tarjota puit-teita kaikenkattavalle kehityk-sen suuntaamiselle kohti ”oi-keita” raiteita.MacMillanin tyyli ja argu-mentointi lähestyy televisiostatuttujen historiadokumenttiengenreä – käsikirjoitus sopisikinnopeatempoisen televisiodo-kumentin puhuvalle asiantun-tijapäälle. Tämänkaltaiset risti-riidat, kertomuksellisuuden jakaupallisuuden yhdistäminenakateemiseen kirjoittamiseenovat läsnä teoksessa kautta lin-jan. Rauhankonferenssin toimi-joiden poliittisesta linjasta setarjoaa sinänsä jo valmiiksipunnittuja, muiden esittelemiäja näin ollen turvallisia kan-nanottoja. Asiavirheitä ja liioi-teltuja tulkintoja voi löytää –tosin niinhän käy aina, kunyksittäiseen kysymykseen tar-kemmin perehtynyt lukija tar-kastelee yleisteosta, joka yleis-tää hänen omaa kohdettaan taikun lukijan omaksuma käsitysmaan historiasta sijoitetaan toi-seen kategoriaan ”maapallonhistoriassa”.Rauhankonferenssi esite-tään MacMillanin kirjassa mo-nitahoisena ilmiönä. Se ei ol-lut kongressi tai organisaatio –ei myöskään sarja epävirallisiakeskusteluja Wilsonin toivo-malla tavalla. MacMillanin ku-vaama rauhankonferenssi olimoniääninen foorumi, jokatuotti monien ratkaisuvaihto-ehtojen kirjosta yhden ja jättitilaa spekulaatioille.Mari Vares

Finnish

Rauhaa ja turvallisuutta etsimässä

https://journal.fi/haik/article/download/139034/86820

Rauhaa ja turvallisuutta etsimässä

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi