Historia-alan ammattilaisia on Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan olemme kuitenkin törmänneet omituiseen ilmiöön: kun jokin harvoista viroista, etenkin professuureista, tulee hakuun, hakijamäärät ovat käyneet yllättävän pieniksi. Onpa nähty jo sellainenkin haku, joka oli kuin NKP:n ehdokaslista – vain yksi nimi. Selityskin ehkä löytyy: virkojen määrittelyt

Vares, Vesa

Journal.fi

TIETEESSÄTAPAHT UU39TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2004Historia-alan ammattilaisia on Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Samaan ai-kaan olemme kuitenkin törmänneet omituiseen ilmiöön: kun jokin harvoista viroista, etenkin professuureista, tulee hakuun, hakijamäärät ovat käyneet yllättävän pieniksi. Onpa näh-ty jo sellainenkin haku, joka oli kuin NKP:n ehdokaslista – vain yksi nimi. Selityskin ehkä löytyy: virkojen määrittelyt!Professuuri on edelleen käytännössä alan ainoa eläkevirka ja siksi haluttu. Hakijoiden vähyyttä ei myöskään selitä se, että historian tohtoreita riis-tettäisiin hyväpalkkaisiin toimiin tiedeyhteisön ulkopuolelle ”siviilivirkoihin”. He eivät ole puo-lustusvoimien lentäjiä, joille olisi olemassa omaa Finnairia. Miten ristiriita on siis selitettävissä?Selitys piilee yhä laajemmin ”maan tavak-si” tulleessa virkojen määrittelyssä. Aiemmin historia-alalla virkoja ei yleensä ainakaan avoi-mesti määritelty, vaan kilpailu oli tässä suhtees-sa vapaa. Pinnan alla saattoi toki kuohua vaik-ka millä tavalla, ”Hyvä Veli” -verkostot toimia ja poliittiset vastakohtaisuudet tai henkilökoh-taiset kalavelat tulla perintään. Mutta ainakin tämä oli vaikeampaa, kun ketään ei voinut estää hakemasta virkoja eikä heidän julkaisujaan ja muuta toimintaansa näin kokonaan ignoroida.Nykyään on sen sijaan käytössä useita tapoja karsia hakijoita pois kilpailusta. Näistä puhu-taan yleisesti raskaana ja kevyenä määrittelynä. Ensin mainitussa virka määritellään suoraan, toisessa ”annetaan ymmärtää”, käyttäen viran-täyttöselosteen periaatteessa väljää, mutta vies-tin perille vievää muotoilua. Olennaista on, että molemmissa tapauksissa hakuja halutaan ohja-ta – ei haluta sellaista valtavaa prosessia, jossa koko historian tohtorien ammattikunta hakee virkoja. Kevyessäkin mallissa toivotaan mah-dollisimman monen ymmärtävän, että vaikka asiaa ei sanota suoraan, niin eipä oikeastaan kannata hakea.Trendiin liittyy myös pyrkimys yhä enem-män vähätellä julkaisujen merkitystä viran-täytöissä. Niitä on tasapainotettava opetus- ja hallintoasioiden tuntemuksella, projektijohta-misella, kansainvälisillä kontakteilla ja monil-la muilla ansioilla. Kuin sattumalta tätä linjaa kannattavat poikkeuksetta ne, joiden julkaisu-toiminta väitöskirjan jälkeen on ollut suhteelli-sen verkkaista.Määrittelyjen ja niiden motiivien osalta mui-den alojen kehitys tuskin poikkeaa historiasta. Korostettakoon, että asiaan on tietenkin mui-takin kuin hakijoiden näkökulmia. Kyse onkin siitä, onko näkökulmien tasapaino horjahtanut pois tieteellisen intressin puolelta.Uusia piikkejä siilipuolustuksen tarpeisiinMäärittelyillä on yleensä pyritty kahteen hyvin erilaiseen tavoitteeseen. Laitos saattaa haluta erikoistua vahvistamalla vallitsevaa suuntaansa. Tai laitos haluaa varmistaa monipuolisuuttaan ollakseen jumiutumatta yhden asian liikkeeksi, sisäpiirin suojatyöpaikaksi ja opiskelijoilleen vaih-toehdottomaksi opinahjoksi. Molemmat tavoit-teet, etenkin monipuolistuminen, ovat niukkojen resurssien oloissa sinänsä ymmärrettäviä, alku-peräiseltä tarkoitukseltaan hyväksyttäviäkin.Määrittelyt eivät kuitenkaan oikein istu humanistis-yhteiskuntatieteellisille aloille. Nii-den, kuten nykyään kovin monen muunkin asi-an, periaate on imuroitu luonnontieteiltä – tai, kuten eräs historian professori osuvasti sanoi, ”laitetieteiltä”. Tieteenaloilla, joissa trendit vaiht uvat ja tiedot vanhenevat nopeasti ja joissa toisaalta eri suuntaukset vaativat hyvinkin kal-liita laiteinvestointeja, määrittelyt joko uuden innovaation tai resursseja vievän erikoistumi-sen turvana voi myös ulkopuolinen jollain ta-valla ymmärtää.KeskusteluaVirkamäärittelyt ja ennalta päätetyt virat?Vesa VaresT I E T EESSÄTAPAHTUU40TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2004Sen sijaan historia ei ole luonnontiedettä. Siihen tulee kuulua vaihtoehtojen suosiminen ja kyky nopeaan reagointiin muutenkin. Vielä vähemmän se on laitetiedettä; lähes ainoa mer-kittävä tieteen tuottamisen menoerä on henki-löstön palkat. Näin ollen ei ole mitään raken-teellisiakaan syitä luoda yhden vaihtoehdon laitoksia, etenkin kun Suomen mittakaavoissa mikään varsinaisten kilpailevien ”koulukunti-en” perustaminen ei tunnu realistiselta. Yleisempi reaktio niin tiede- kuin muissa yh-teisöissä lienee, että kun resurssit ovat niukat ja osingoille pyrkijöitä paljon, alkaa koteloitumi-nen, ei monipuolistuminen. Virkojen määritte-lyistä voi tulla paljon herkemmin vanhan suun-nan – ja viroissa istuvan henkilöstön – etujen turvaamista ja ay-politiikkaa kuin instrument-teja pluralismiin. Kauniimpana peitenimenä toimii ”painopistealueen luominen”.Vallitsevan suunnan edustajilla on jo muu-tenkin, laitos- ja tiedekuntaneuvoston henki-lösuhteiden ja reviiriajatteluun yleisesti liitty-vien tekijöiden vuoksi, edullisemmat lähtökoh-dat kuin muilla hakijoilla. Jos niitä täytyy vielä määrittelyilläkin pönkittää, on syytä kysyä, onko näin runsasta tekohengitystä tarvitseva suunta mielekäs. Vallitsevaa vahvistava määrit-tely onkin vahvasti ristiriidassa sen usein kuul-lun perustelun kanssa, ”ettei vain tulisi samalle laitokselle useita professoreita, jotka edustavat samanlaista tutkijaprofi ilia”.Viimeksi mainittu perustelu ainakin lähtee monipuolisuuden turvaamisesta, mutta valitet-tavasti sitäkin on liian helppoa soveltaa taktisen tarpeen mukaan.Niin kauniita kuin ajatukset vahvuusalueis-ta ja monipuolistamisesta periaatteessa ovatkin, ne merkitsevät jo periaatteellisesti julistusta: ”Suurin pätevyys on sivuasia.” Käytännössä ne johtavat pätevyyden sivuuttamiseen ja koomi-sen keinotekoisiin argumentteihin tämän legi-timoimiseksi. Määrittelyillä pyritään ”sopivan” valitsemiseen, mikä on aina poliittinen ratkaisu (termillä en viittaa puoluepolitiikkaan); tällöin nousee väistämättä ratkaisevaksi se, kuka ”so-pivan” määrittelee.Tarkoitanko tällä siis, että kaikki, jotka saavat viran määrittelyn alaisissa hauissa, ovat näissä viroissaan ansiotta? Tai että virkoihin kerran päässeet pitäisi seuraavassa haussa raakata meksikolaisen ”ei uudelleenvalintoja” -peri-aatteen mukaisesti pois? En, sillä enimmäkseen määrittelyt ovat sopineet niille, joita on yleises-ti pidetty muutenkin vahvimpina hakijoina. Ihmetystä herättää lähinnä se, miksi on läh-detty hätävarjelun liioitteluun tapauksissa, jot-ka olisivat mitä todennäköisimmin ratkenneet kyseiseen suuntaan muutenkin. Määräaikaista virkaa hoitaneilla on puolestaan oltava tasa-puolinen oikeus yrittää virkansa uusimista – ei-hän sen hoitamista saa dismeriittinäkään pitää, jos sen aikana hankitut tieteelliset ansiot, kuten julkaisut, opetus, kansainväliset kontaktit ym. osoittavat henkilön menestyneen nimenomaan pätevyysmittareilla. Mutta tämän olisikin olta-va se ratkaiseva ”jos” – ei jatkuvuuden sinänsä.Todellista jäävittömyyttä ei oleMyös argumentti, jonka mukaan ”työpaikalla tu-lee toki olla oikeus arvioida, mitä se tavoittelee”, on periaatteessa ymmärrettävä, mutta avaa sekin käytännössä ovet täysin vapaiksi ”Hyvä Veli” ja ”Hyvä Sisar” -ratkaisuille. Ei ole olemassa intressitöntä ja nurkkakuntaisuudesta vapaata maagista ”työyhteisöä”, jolla olisi vain tieteen suuri hyvä tavoitteena – on henkilöitä, joilla on luonnolliset, mutta silti vain omat intressinsä. Tuskin edes heikkoudet tai kaunat katoavat min-nekään.Perustelu on lisäksi lainattu aivan toisista oloista, nimittäin liike-elämästä, jossa maksajal-la toki pitääkin olla oikeus suorittaa valinta int-ressinsä mukaisesti. Akateeminen ”työyhteisö” ei ole virkojen maksaja. Verovaroin ylläpidetty-jä virkoja on oltava jokaisella pätevällä tasa-ar-voinen mahdollisuus hakea.Kuitenkin tämän myyttisen ”työyhteisön” portinvartija-asemaa tunnutaan vain vahvista-van. Kekkonen on muistaakseni joskus toden-nut, että professuurit päätetään hänen tietääk-seen siinä vaiheessa, kun valitaan asiantuntijat. Eikä hän viitannut tällä näiden asiantuntijoiden ja hakijoiden asiantuntemukseen, vaan tiedeyh-teisön sisäisiin riitoihin ja asiantuntijoiden ei-tieteellisiin mieltymyksiin. Määrittelyillä siir-rymme vielä askeleen tätäkin kauemmas – pro-fessuurit päätetään oikeastaan jo silloin, kun valitaan viran määrittelijät. Kun lausunnonan-tajatkin seuraavat tehtävänsä mukaisesti sitä latua, jonka määrittely on avannut, hakijoiden kannalta tieteellinen meritoituminen julkaisu- tai opetusansioilla käy yhä vähämerkitykselli-semmäksi sen rinnalla, kenen kannalta on mää-rittelyistä päättävissä elimissä sopivat henkilöt.Nykykehitys johtaa myös yhä pahempiin asi-allisiin jääviysongelmiin. On varsin tavanomai-nen ilmiö, että määrittelyt sopivat hyvin ni-menomaan niille hakijoille, jotka ovat kyseisen TIETEESSÄTAPAHT UU41TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2004laitoksen määrittelevän elimen jäseniä. Ja vaik-ka kukaan hakija ei olisikaan tällaisen elimen jäsen, määrittelyjä – ja sitä, millaisia asiantunti-joita kutsutaan – ratkaisevat silti usein henkilöt, joilla on mitä ilmeisin oma intressi saada jokin määrätty ehdokas valituksi ja toinen torjutuksi. Esimerkiksi oman laitoksen ehdokkaan valinta poistaa heidän oman etenemisensä tieltä virka-hierarkian ”tulpan”. Tai muualta tullut voi olla parempi sen takia, että hän edustaa juuri hei-dän tutkimussuuntaansa ja suuntaa laitoksen painopistettä ja resursseja heidän suuntaansa – samoin lausuntoja alempien virkojen täyttä-misestä.Keskikiintiön määritellessä ylempiä virkoja käy helposti kuin Pohjantähden papinvaalissa. Koskelan Jussiakaan eivät kiinnostaneet ehdok-kaiden teologiset mielipiteet tai pätevyys, vaan hän äänesti sen mukaan, kuka todennäköisim-min jatkaisi hänen torppansa kontrahtia eikä ajaisi häntä maantielle.Kun tiedemaailman, etenkin humanistisen, osakseen saamat resurssit liikkuvat yleensä naurettavuuden ja säälittävyyden rajamail-la, tällaista ajattelutapaa ei voi välttää, eikä se ole sinänsä kenenkään moraalisen tai älyllisen kelvottomuuden todiste. Olemme kaikki pako-tettuja tilanteeseen, jossa jokainen kollega on kilpailija, jopa vihollinen. Suurin vika on rahoi-tuksen niukkuudessa, jonka vuoksi ravintoket-jun jokaisessa kohdassa käy hillitön taistelu.Tämän näkökohdan ymmärtäminen reaali-sesti vallitsevana ja raadollista taistelua selittä-vänä tosiasiana ei silti poista pääasiaa: virkoja määrittelevät ja asiantuntijoita valitsevat eli koko yhtälöä ratkaisevat piirit, joiden todel-lisesta jäävittömyydestä ei voi edes puhua. Varmasti mukana on vilpitöntä pyrkimystä ja sinänsä luvallista ja hyväksyttävää halua edes-auttaa omaa tutkimussuuntaa. Mutta kun asiaa ei voi irrottaa henkilökysymyksistä, siinä me-nevät väistämättä – kuvaannollisesti ilmaistuna – ne kuuluisat omat ja fi rman rahat sekaisin.Samaan aikaan on käytännössä poistettu mahdollisuus valittaa näistä akateemisen alan todellisista sisäpiirin kaupoista. Määrittelyistä ei voi valittaa minnekään, ei liioin asiantunti-jalausuntojen sisältöasioista. Määrittelyjen laa-tijoille ei voi mitään, ja asiantuntijoita ei kukaan halua suututtaa, koska jokainen tietää, että sa-mat henkilöt antavat heistä myöhemminkin lausuntoja – sekä viranhauissa että näkymättö-mämmillä foorumeilla, esimerkiksi apurahoja tai julkaisupäätöksiä myönnettäessä.Näin ollen virkojen määrittelyjen tieteellinen intressi loitontuu yhä kauemmas.Se, joka nykyään kartuttaa ansioitaan, ei enää pätevöidykään niiden kautta tuleviin virkoihin, vaan heikentää ansioillaan mahdollisuuksiaan. Hän saattaa itse itsensä ”Heikoimman lenkin” viimeiseksi ulosäänestetyksi henkilöksi. Tai sik-si, jonka rajaamiseksi pois säännöt laaditaan, jos hän ei sovi määrittelystä päättävien ajatuksiin.Määritellyt virat: jollekin jo pedatut?Kun jokin virka tulee auki, varsin moni nykyään kysyy ensimmäiseksi miten se on määritelty? Ja saatuaan tähän vastauksen alkaa heti pohtia ”kenelle se siis on petattu”. Tämän jälkeen on usein helppo antaa  mielessään kysymykseen jo vastauskin – joka aika harvoin menee harhaanHistorian piirit ovat nimittäin, vaikkakin olemassa olevien virkojen määrän kannalta suuret, absoluuttisesti niin pienet, että hauis-sa alkaa yhä selvemmin toistua vanhan anek-dootin kaava. Maalaisliiton kansanedustaja oli pohtivinaan vakavasti Paasikiven seuraajaa. Tällä pitäisi olla pääministerikokemusta, tämän pitäisi olla juristi ... mistä seurasi välihuuto: Ja kaljupää.Kulloinenkin ”kaljupää” on nykyään yhä helpompi tunnistaa lähes jokaisesta määritte-lystä. Kuten eräs kollega puki sanoiksi nähty-ään erään määrittelyn: ”Jaahas, siis aivan X:n ansioluettelosta kirjoitettu.”Määrittelyt todellisine syineen ovat näin ollen nykyään samanlainen ilmiö kuin huip-pu-urheilussa doping. Kaikki tietävät ilmiön olemassaolon ja motiivit. Niitä vain on vaike-aa todistaa, ja toisaalta kaikki ajattelevat, että ”kaikkihan niin tekevät”. Ja kuten rohdot kove-nevat, samalla määrittelyt muuttuvat yhä spe-sifi mmiksi – ja tarkoitushakuisemmiksi. Eikä edes ilmiön olemassaoloa voi tunnustaa vaa-rantamatta koko lajin mainetta. Ainoana erona on, että mistään Wadan testi-ryhmästä ei ole mitään pelkoa.Kirjoittaja on Suomen historian yliassistentti ja dosentti Tampereen yliopistossa ja toimii tällä het-kellä vierailevana tutkijana Humboldt-yliopistossa Berliinissä.

Finnish

Virkamäärittelyt ja ennalta päätetyt virat?

http://www.tieteessatapahtuu.fi/0404/vares.pdf

Virkamäärittelyt ja ennalta päätetyt virat?

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi