Niin sanotut vaihtoehtorahastot (alternative investment funds, AIF) sekä niiden hoitajat (alternative investment fund managers, AIFM) tulivat erityisen laintasoisen sääntelyn piiriin maaliskuussa 2014, kun vaihtoehtorahastojen hoitajista annettu laki (162/2014, AIFM-laki) tuli voimaan. AIFM-laki on osa vuonna 2011 annetun direktiivin 2011/61/EU vaihtoehtoisten sijoitusrahastojen hoitajista täytäntöönpanoa Suomessa. AIFM-laki sisältää kuitenkin myös kansallista sääntelyä, joka koskee vaihtoehtorahastojen hoitajien johdolle asetettua huolellisuusvelvollisuutta sekä johdon vahingonkorvausvastuuta.
Tutkielman tutkimustehtävänä on vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon huolellisuusvelvollisuuden sisällön sekä huolellisuusvelvollisuuden laiminlyönnistä seuraavan vahingonkorvausvastuun kuvaaminen voimassa olevan oikeuden mukaan. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, mutta paikoin tutkimus on de sententia ferenda -tyyppistä. Tämä johtuu siitä, että tutkittavien säännösten kohdalla velvoittavat oikeuslähteet tai oikeuskirjallisuus eivät tarjoa yksiselitteistä vastausta siitä, mikä voimassaolevan oikeuden sisältö on. Tällöin joudutaan operoimaan oikeusperiaatteiden, analogioiden ja reaalisten argumenttien avulla.
Tutkielmassa todetaan, että vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon velvollisuudet ovat muuttuneet uuden lainsäädännön seurauksena. AIFM-lain johdon huolellisuusvelvollisuus koskee laajempaa henkilöpiiriä kuin osakeyhtiölain huolellisuusvelvollisuus. Se on myös sisällöltään laajempi kuin esimerkiksi yleinen vahingonkorvausoikeudellinen huolellisuusvaatimus tai sopimusoikeudelliseen lojaliteettivelvollisuuteen liittyvä huolellisuusvelvoite. Huolimatta yhtiöoikeudellisista lähtökohdistaan sen sisällön katsotaan poikkeavan osakeyhtiölain huolellisuusvelvoitteesta ainakin johdon pätevyydelle asetettavien vaatimusten osalta sekä sallitun riskinoton arvioinnissa. Myös johdon lojaliteetin kohde poikkeaa AIFM-lain ja osakeyhtiölain välillä. Tutkielmassa esitetään, että tästä johtuvat velvollisuusristiriidat tulee ratkaista asettamalla AIFM-lain mukainen lojaliteettivelvollisuus etusijalle, mutta noudattamalla tämän jälkeen päätöksen tai toimenpiteen yhtiöoikeudellisessa arvioinnissa erityistä periaatetta.
Uusi lainsäädäntö on muuttanut myös vaihtoehtorahastojen hoitajan johdon vahingonkorvausvastuuta. Huolellisuusvelvollisuuden rikkomisesta seuraa nyt erityislaissa säädetty vahingonkorvausvastuu myös suhteessa muihin kuin yhtiöön, jonka johtoon henkilö kuuluu. Johdon vastuun kohtuuttoman laajenemisen ja liiallisen varovaisuuden välttämiseksi johdon toiminnassa vahingonkorvausvastuuta on tarpeen rajoittaa paitsi nimenomaisilla säännöksillä myös tulkinnalla. AIFM-lain mukaista vahingonkorvausvastuuta ei ole syytä ulottaa vaihtoehtorahastojen johdon toimintaan rahastorakenteessa, kun täytetään rahastonhoitajalle sopimusperusteisesti kuuluvia tehtäviä. Todistustaakkasääntöjen valinnalla voidaan hillitä sivullisten perusteettomia vaatimuksia ja normin suojatarkoitusopin perusteella rajoittaa vahingonkorvaukseen oikeutettujen joukkoa. Vastuun rajaaminen sopimuksin AIFM-lain säännöksistä poikkeavaksi on niin ikään mahdollista, mutta ei kaikissa tilanteissa.
Uudet vahingonkorvaussäännökset eivät ole syrjäyttäneet aiempia vastuun synnyttäviä normeja. Tutkielmassa katsotaan, että AIFM-lakia ja vahingonkorvauslakia voidaan soveltaa rinnakkain. Vahingonkorvauslain mukainen vastuu tulee väistämättä arvioitavaksi silloin, kun vahinkoa on aiheuttanut muu johtoon kuuluva kuin hallituksen jäsen tai toimitusjohtaja. Työntekijän vastuuta ja puhtaan varallisuusvahingon korvattavuutta koskevat rajoitukset johtavat siihen, että johtaja-työntekijän tosiasiallinen henkilökohtaisen vastuun riski on pieni. Sopimusperusteinen vastuu taas koskee johtoa vain harvoin, koska sopimuksin pyritään tavallisesti rajaamaan johdon vastuu kokonaan pois. Tutkielmassa ei puolleta sitä mahdollisuutta, että esimerkiksi johdon ja vaihtoehtorahaston sijoittajan välille syntyisi sellainen erityissuhde, jossa voitaisiin soveltaa sopimusoikeudellista vahingonkorvausvastuuta.
AIFM-lain mukaisessa johdon huolellisuusvelvollisuutta ja vahingonkorvausvastuuta koskevassa sääntelyssä on aineksia yhtiöoikeudesta, muusta rahoitusmarkkinaoikeudesta, vahingonkorvausoikeudesta sekä sopimusoikeudesta. Tutkielman havainnot viittaavat siihen, että sääntelyllä on synnytetty uusi, sui generis -luonteinen vahingonkorvausjärjestelmä. Se yhdistelee aineksia eri järjestelmistä, mutta muodostaa itsenäisen ja muista erottuvan kokonaisuuden. On mahdollista, että samaan vahingonkorvausjärjestelmään kuuluvat myös eräiden muiden rahoitusmarkkinaoikeudellisten lakien vahingonkorvaussäännökset. Tällöin voitaisiin puhua rahoitusmarkkinaoikeudellisesta vahingonkorvausjärjestelmästä. Kysymys tällaisen vahingonkorvausjärjestelmän olemassaolosta jää kuitenkin tutkielman ulkopuolelle
