Tutkimuksessa tutkitaan mielenterveyden nostamista globaalin kehityksen agendalle. Tutkimuksen lähtökohta on, ettei mielenterveyden nostaminen kehityksen agendalle ole neutraalia ja arvovapaata, vaan sen taustalla on valtaa ja hallintaa. Foucault´n poliittiseen filosofian avulla tutkimuksessa selvitetään, mitä vallan ja hallinnan logiikkoja mielenterveyden ja kehityksen yhteen liittävien ohjelmien taustalla on. Tutkimuksen hypoteesi on, että ne noudattavat uusliberaalia hallinnan logiikkaa. Toinen hypoteesi on, että mielenterveyden tuomisessa kehityksen agendalle ei ole kyse vain humaaneista päämääristä, vaan hallinnan uusista päämääristä.
Tutkimuksessa käytetään Michel Foucault´n poliittista filosofiaa, jossa valta määritellään tuottavaksi ja hallinta ohjaamiseksi. Tutkimuksessa sovelletaan suvereenivallan, kurivallan, biovallan sekä liberaalin ja uusliberaalin hallinnan käsitteitä, ja perehdytään siihen, miten käsitteitä on sovellettu vammaistutkimuksessa. Tärkeitä sekundaareja lähteitä ovat muun muassa Chloe Taylorin, Mitchell Deanin, Wendy Brownin, Shelley Treimanin, Nikolas Rosen ja Peter Millerin työt. Tutkimus on genealoginen, sillä historiallisen kartoituksen avulla osoitetaan vallan ja hallinnan vaikutukset regiimien muodostumiseen. Käsitteet ja käytännöt ymmärretään historiallisina ilmiöinä, ei luonnollisina. Menetelmänä tutkimuksessa käytetään Mitchell Deanin määrittelemää hallinnan analyysia, joka kysyy 'miten' -kysymyksiä hallinnan osa-alueista. Aineistona tutkimuksessa käytetään kansainvälisten järjestöjen (WHO, YK, Maailman pankki) ja kansalaisjärjestöjen (MGMH, #FundaMentalSDG) julkaisuja.
Hypoteesit osoittautuvat tutkimuksessa paikkansa pitäviksi. Tutkimuksessa paljastuu, että globaali mielenterveys- ja kehityspolitiikka täyttää uusliberaalin hallinnan piirteet. Mielenterveys on nostettu kehityksen agendalle, koska sen uskotaan vaikuttavan inhimilliseen pääomaan ja tuottavuuteen. Käytetyt tekniikat, kuten voimaannuttaminen, kansalaisyhteiskunnan aktivointi ja hallinnan tehostaminen, ovat uusliberaaleja. Ohjelmien tavoite on lisätä yksilöiden kykyä huolehtia itsestään, tehdä mielenterveyttä tukevia päätöksiä, tarkkailla omaa mieltä ja hallinnoida siihen kohdistuvia riskejä. Pääpaino on kustannustehokkaissa ratkaisuissa. Tutkimuksessa selvisi, että uusliberaali hallinta kohtaa 'mielenterveys' kategorian samaan tapaan kuin 'vammaisuuden' kategorian. Epätasa-arvoa selitetään pääasiassa näiden poikkeavuuksien kautta, ei rakenteellisilla tekijöillä. Molempiin ryhmiin sovelletaan 'mukaan ottavaa' hallintaa, jonka tarkoitus on opettaa heille uusliberaalilta subjektilta vaadittuja tietoja ja taitoja.
Tutkimuksessa pohditaan uusliberaalin hallinnan mahdollisia negatiivisia vaikutuksia mielenterveyden ja kehityksen käsitteisiin, jotta ei-toivottuja seurauksia voitaisiin välttää. Mahdollinen negatiivinen seuraus on, että taloudellisuuden periaatteen myötä joitain mielenterveyspalveluita, -ongelmia ja väestöryhmiä aletaan priorisoimaan suhteessa muihin. Tutkimuksessa selvisi, että tällaisia luokitteluja tehdään jo nyt, ja ne todennäköisesti lisääntyvät. Toiseksi, kehitysdiskurssin historiallinen tarkastelu osoitti, että kehityspolitiikan muuttuessa uusliberaaliksi se on alkanut painottaa yksilökeskeisiä ja psykologisia selitys- ja ratkaisumalleja. Mielenterveyden nostaminen kehityksen agendalle vaikuttaisi olevan osa tätä ilmiötä, ja toisaalta myös vahvistavan sitä. Mahdollinen negatiivinen seuraus on, että köyhyyttä aletaan selittää yhä enemmän yksilön kyvyttömyyden ja huonon päätöksenteon kautta
