Huttunen, Niko

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto

Niko	Huttunen		Paavali	ja	Snellman:	suomalainen	valta-ajattelu	realismin	ja	utopismin	välillä	(Julkaistu	Etsijässä	1/2015)	”Oppi	tuhatvuotisesta	valtakunnasta,	ikuisesta	rauhasta	yms.,	joka	muuttaisi	koko	maailman	satumaaksi,	on	runoilua.	Se	voi	kai	ilahduttaa	runoilijaa,	mutta	ajattelijan	täytyy	aina	pitää	sitä	pelkkänä	mielikuvituksen	tuotteena.”	(J.	V.	Snellman,	Valtio-oppi	6.)	Paavalia	ja	Snellmania	ei	aivan	äkkiä	keksisi	laittaa	kumppaneiksi.	Toinenhan	oli	apokalyptikko,	joka	odotti	nimenomaan	sitä	uutta	maailmaa,	jota	toinen	niin	halveksuen	kutsui	satumaaksi.	Ehkä	ero	ei	kuitenkaan	ole	aivan	niin	suuri	kuin	äkkiseltään	näyttää.	Snellmania	voisi	kutsua	poliittiseksi	realistiksi,	jonka	ajattelulla	on	valtava	vaikutus	suomalaiseen	mentaliteettiin.	Hämmentävää	kyllä,	utopisti	Paavali	tulee	esivaltaopetuksellaan	yllättävän	lähelle	poliittista	realismia.	Esivaltaoppia	onkin	tankattu	suomalaisten	päähän	vuosisatoja.		Käyn	seuraavana	läpi	Paavalin	esivaltaopetusta.	Sen	jälkeen	palaan	vertaamaan	Paavalia	ja	Snellmania.	Paavalin	realistinen	ulottuvuus	ei	hävitä	hänen	utopismiaan,	mutta	ei	Snellmankaan	lopulta	ole	vain	kyyninen	realisti.	Tästä	on	suomalainen	valtakäsitys	tehty.			Esivaltaoppi	antiikin	poliittisena	realismina	Roomalaiskirjeen	luvussa	13	Paavali	ohjeistaa	kristittyjä	heidän	suhteessaan	poliittiseen	valtaan:	esivalta	on	Jumalan	säädös.	Mutta	miten	säädös	näkyy	sosiaalisessa	todellisuudessa	ja	tunnistetaan	säädökseksi?	Kyse	ei	ole	mistään	moraaliperiaatteesta,	kuten	suomalaisessa	perinteessä	tavallisesti	ajatellaan.	Paavalin	mukaan	poliittisten	vallanpitäjien	totteleminen	perustuu	yksinkertaisesti	siihen,	että	”ne	ovat”	(hai	de	ousai)	(Room.	13:1).	Esivallan	olemassaolo	ei	ilmene	missään	moraalisessa	ylivaltavaatimuksessa	vaan	väkivaltaan	perustuvassa	pelossa:	pelko	(fobos),	miekka	(makhaira),	kostaja	(ekdikos)	ja	viha	(orgē)	ovat	sanoja,	joilla	Paavali	luonnehtii	esivallan	vallankäyttöä.	Vain	hyvän	tekemistä	seuraava	kiitos	poikkeaa	muuten	niin	väkivaltaisesta	kokonaisuudesta.		Totteleminen	on	Paavalin	mukaan	pakko	(anankē),	joka	seuraa	pelosta	ja	omantunnon	vaatimuksesta.	Pelon	aiheuttama	pakko	on	helppo	ymmärtää.	Omatunto	viittaa	ihmisen	ymmärrykseen,	mutta	ei	käy	ilmi,	mitä	ymmärretään.	Ilmeisesti	kyse	on	asiayhteydessä	mainitusta	vallankäytön	luonteesta:	tosiasioiden	tunnustaminen	on	viisauden	alku.		Antiikin	ihmiselle	tämä	oli	hyvin	ymmärrettävää.	Keisari	Augustuksen	julistama	Pax	Romana	perustui	siihen,	että	Rooman	legioonat	kukistivat	kaiken	vastuksen.	Rauha	oli	siis	hegemonista	rauhaa.	Tämä	saatettiin	tematisoida	vahvemman	lakina,	jonka	myös	juutalainen	Josefus	tunnustaa:	”Niin	eläinten	kuin	ihmistenkin	keskuudessa	pätee	yksi	laki	ylitse	muiden:	vahvempien	edessä	täytyy	taipua	ja	vallan	saavuttavat	ne,	joilla	on	terävimmät	aseet”	(Juutalaissota	5.378,367).		Klassinen	vahvemman	lain	esitys	tulee	esiin	Thukydideen	kuvaamassa	Melos-dialogissa.	Siinä	suuri	Ateena	vaatii	pientä	Melosta	antautumaan	ehdoitta	tai	kärsimään	tuhon	Ateenan	joukkojen	käsissä.	Kun	meloslaiset	esittävät	moraalis-uskonnollisia	vastaväitteitä,	ateenalaiset	kuittaavat	ne	sillä,	että	jumalien	ja	ihmisten	kesken	vallitsee	vahvemman	laki.		Lukuisat	ajattelijat	ovat	esittäneet	Melos-dialogin	esimerkkinä	moraalittomasta	voimapolitiikasta,	mutta	se	ei	pidä	paikkaansa.	Ateenalaiset	näet	muistuttavat	myös,	että	”oikean	tien	valitsee	se,	joka	-	-	kohtelee	maltillisesti	heikompiansa”	(Peloponnessolaissota	5.111).		Samoin	tekee	Augustuksen	hovirunoilija	Vergilius.	Hänen	mukaansa	”Rooman	miehen”	kuuluu	hallita	muita,	kukistaa	korskea,	mutta	”säästää	lannistetut”	(Aeneis	6.851-853).	Ajattelumallilla	oli	aivan	konkreettinen	syynsä.	Valtaapitävä	tarvitsi	alaistensa	veroja	ja	palveluksia.		Tämän	vuoksi	myös	Paavali	saattoi	niin	ongelmattomasti	esittää,	että	esivallan	totteleminen	ja	verojen	kuuliainen	maksaminen	koituu	kristittyjen	eduksi.	Esivallan	vastustaminen	johtaisi	vain	tuhoon	ellei	vahvemman	lain	mukaan	takana	ole	riittävä	voima.	Realistina	Paavali	ei	kuvitellut,	että	hänen	aikansa	kristityillä	olisi	sellaista	voimaa	käytettävissä.	Paavalin	ajattelun	taustaa	vahvemman	laissa	ei	ole	yleensä	huomattu.	Lukijat	ovat	kuitenkin	kautta	aikojen	hämmästelleet	tottelemisvaatimuksen	ehdottomuutta.	Niin	teki	Snellmankin.	Hänen	mukaansa	esivaltaoppi	se	on	hyvä	lähtökohta,	mutta	ilman	lisämääreitä	se	”antaa	oikeutuksen	kaikkein	järjettömimmillekin	säädöksille”	(Valtio-oppi	18	ja	44).		Esivallan	kunnioittaminen	on	Snellmanin	mukaan	ymmärrettävä	lain	kunnioituksena	ja	laki	on	oikeudenmukaisuuden	ilmaus.	Suomalainen	sotilasvala	on	tämän	perinteen	hedelmä,	sillä	siinä	sitoudutaan	”lailliseen	esivaltaan”	–	ei	siis	mihin	tahansa	vallitsevaan	esivaltaan.	Snellman	ja	sotilasvala	asettavat	esivallalle	rajoituksia,	joita	Roomalaiskirjeen	luku	13	ei	tunne.	Tässä	mielessä	Snellman	oli	Paavalia	radikaalimpi.	Toiselta	kannalta	katsottuna	Snellman	näyttäytyy	varsin	konservatiivisena.		Utopismi	on	asenne	”Kaikki	te,	jotka	olette	Kristukseen	kastettuja,	olette	pukeneet	Kristuksen	yllenne.	Yhdentekevää,	oletko	juutalainen	vai	kreikkalainen,	orja	vai	vapaa,	mies	vai	nainen,	sillä	Kristuksessa	Jeesuksessa	te	olette	yksi”	(Gal.	3:27-28).		Paavalin	luettelossa	on	vain	esimerkkitapauksia.	Sama	hierarkioiden	häviäminen	tapahtui	kristittyjen	väliltä	kaikissa	asioissa.		Mitä	hierarkioiden	katoaminen	tarkoittaa	käytännössä?	Eiväthän	ihmisten	väliset	eroavaisuudet	noin	vain	lakanneet	olemasta.	Kyse	on	siitä,	että	erot	muuttuvat	yhdentekeviksi,	minkä	pitäisi	vaikuttaa	asennemaailmaan.	Tämä	näkyy	vaikkapa	Paavalin	kirjeessä	Filemonille.		Kirjeen	aiheena	on	Filemonin	orja	Onesimos,	joka	on	luultavasti	karannut	isäntänsä	luota.	Paavali	ei	kyseenalaista	omistussuhdetta.	Hän	lähettää	orjan	takaisin	isännälleen,	mutta	”ei	enää	orjana	vaan	orjaa	arvokkaampana,	rakkaana	veljenä”	(Filem.	16).		Sama	asennemuutos	näkyy	muuallakin.	Roomalaiskirjeen	luvussa	14	Paavali	puhuu	heikkojen	ja	vahvojen	uskovien	välisestä	suhteesta.	Antiikin	taustaa	vasten	on	erikoista,	että	hän	kehottaa	vahvoja	ottamaan	huomioon	heikot	ja	jopa	jossain	määrin	mukautumaan	heidän	näkemyksiinsä.	Tavallisesti	nimenomaan	heikkoja	kehotettiin	mukautumaan	vahvojen	tahtoon.		Paavalin	tasa-arvoajattelu	on	haavoittuvaista.	Koska	se	ei	ilmene	sosiaalisten	rakenteiden	muuttamisena,	se	jättää	tilaa	hierarkkiselle	vallankäytölle.	Toisaalta	valtailmiö	oli	Paavalin	aikaan	ja	on	edelleen	niin	itsestään	selvä,	että	sen	kyseenalaistaminen	edes	asennetasolla	on	jo	iso	askel.	Tämä	oli	kuitenkin	juuri	sitä	utopismia,	mitä	Snellman	niin	pilkallisin	sanoin	suomi.	Paavalin	tasa-arvo-ajattelu	nojautui	nimittäin	eskatologiaan.	Hänen	mukaansa	kristillisessä	seurakunnassa	elettiin	jo	ennakoivasti	tulevaa	todellisuutta:	”Näin	meidät	kasteessa	annettiin	kuolemaan	ja	haudattiin	yhdessä	hänen	kanssaan,	jotta	mekin	alkaisimme	elää	uutta	elämää,	niin	kuin	Kristus	Isän	kirkkauden	voimalla	herätettiin	kuolleista”	(Room.	6:4).			Snellman	Paavalin	tulkkina	Jo	Snellmanin	esivaltaopetukseen	tekemä	täsmennys	osoittaa,	ettei	häntä	tule	pitää	vain	karuihin	välttämättömyyksiin	alistuvana	kyynikkona.	Hänen	ajattelussaan	on	nimittäin	jännite	nykytilan	suoranaisen	pyhittämisen	ja	uuteen	suuntautumisen	välillä.	Yhtäältä	”kansakunnan	historian	jokainen	ajankohta	saa	sinänsä	oman	arvonsa	ilman	että	niiden	oikeuttamiseksi	(deras	rättfärdigande)	tarvitsee	kuvitella	lopullista	päämäärää”	(Valtio-oppi	52).	Toisaalta	”ihmissuku	on	yhtenä	hetkenä	täydellisempi	kuin	toisena”	(Valtio-oppi	6	ja	67).		Teologisesti	on	kiinnostavaa,	että	nykyhetken	oikeuttaminen	tapahtuu	vain	”Jumalan	edessä”,	Jumalan,	joka	vaikuttaa	maailmassa	(Valtio-oppi	6	ja	67).		Sana	”oikeuttaminen”	(rättfärdiga)	voidaan	tässä	yhteydessä	kääntää	myös	uskonnollisella	termillä	”vanhurskauttaminen”.	Snellmanin	ajattelun	paavalilaisuus	tulee	nyt	ilmeiseksi.		Teologisesti	ladatussa	Roomalaiskirjeen	kolmannessa	luvussa	Paavali	pohtii	sitä,	miten	ihminen	tulee	”Jumalan	edessä	vanhurskaaksi”.	Syntinen	saa	vanhurskauden,	mutta	hänen	oletetaan	sittemmin	kasvavan	Hengessä	kohti	täydellisyyttä.		Vanhurskaus	on	siis	Paavalilla	lähtökohta,	josta	kasvaa	uusi	tulevaisuus.	Ajatus	on	hämmentävän	samankaltainen	kuin	Snellmanilla,	joka	ei	ollut	mikään	pysähtyneisyyden	ajan	apostoli.	Päinvastoin	hän	ajautui	radikaaleilla	ajatuksillaan	kahnauksiin	Nikolai	I:n	ajan	hallinnon	kanssa.		Paavaliin	verrattuna	Snellmanin	radikalismi	oli	lopulta	kuitenkin	varsin	vähäistä.	Paavali	nimittäin	vetää	lopulta	maton	koko	esivaltaopetuksensa	alta:	kun	Kristus	palaa,	hän	kukistaa	kaiken	”kaiken	vallan,	mahdin	ja	voiman”	(1.	Kor.	15:24).	Kun	tähän	ynnätään	se,	että	eskatologista	todellisuutta	tulisi	elää	todeksi	jo	nyt,	esivaltaopetuksen	tarkentaminen	laillisuudella	on	perin	varovainen	askel.		

Paavali ja Snellman : suomalainen valta-ajattelu realismin ja utopismin välillä

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto