This work, titled Agreements on Child Custody and Contact Legal foundations and proper families , belongs to the fields of child law and legal theory. It focuses on the legal effects of agreements on child custody and contact, spanning both informal agreements within the family and formal agreements usually drawn up in connection with divorce or separation. In Finland, formal agreements are a common way of arranging care and defining the legal custody of children after a divorce. Some tens of thousands of agreements are made each year, and they have specific legal effects comparable to court decisions.
The legal analysis of these agreements offers a view into our conceptions of the family as well as into the legal foundations of agreements that concern children. The central issue is two-fold. First, the study surveys the ways in which agreements and their legal effects are justified in our current legal reasoning, in connection with the need for legitimacy in law. Secondly, the work examines the mechanisms that constrain and direct the legal effects of the agreements, in relation to the demands of legal coherence.
In more concrete terms, the topic is approached via four research questions. First, how does law characterize custody and access as topics of agreement? Second, what does it mean to speak of agreements or contracts in relation to custody and contact? Third, why are these agreements granted legal effects? Here the question of whose agreements are granted legal effects is also important, since the justifications for the legal effects of agreements have a person-specific dimension. And fourth, how do agreements and negotiation produce and shape family autonomy?
The research draws on three partly overlapping kinds of material. The most important source material consists of legal scholarship as well as legislative materials. This material is complemented by literature from the social sciences, especially from critical family studies, which analyses family relations mostly from the viewpoint of social constructionism. These strands of scholarship combine in an analysis of case law from the Finnish Supreme Court, covering 198 prejudicative decisions given mainly since 1980. Seven decisions were chosen for an in-depth reading, in order to examine how and why the agreements were given legal effects in certain difficult cases.
The reasons for granting legal effects to agreements can be expressed as justificatory conceptions, i.e. ways of justifying and constraining the legal effects of agreements. These conceptions or schematics are historically contingent and changeable. All in all, five schemas were identified on the basis of the case law: 1) parental autonomy, 2) state power in the service of the common good, 3) factual care, 4) the best interests of the individual child and 5) the participation of the child.
The five schemas were then further analysed in a historical context, showing a shift from status-based and essential justifications to more fluid and negotiatory models. This shift can be approached in multiple ways, as it corresponds thematically to the shift from the modern into a late modern mode of thinking. Some of the thematizations offered in the work are based on the contrast between juridico-political vs. normalizing power, examined by Foucault and Donzelot; on the ethics of justice and the ethics of care, as per Gilligan and Held; and on the system-theoretical approach proposed by King and Piper in the vein of Luhmann. Finally, the study discusses the justification and legal impact of agreements as a form of governing and regulating families. It is proposed that the good family is construed as one that is appropriately negotiatory and normal and that the logic of law is effectively co-opted into producing this normalization via the control of agreements.
The main contribution of the study is the elaboration and analysis of different justificatory schemas. The best interests of the child are the most well-known of these, of course, but the identification of other, usually less visible schemas can provide tools for more transparent and solid legal reasoning and, paradoxically, can better safeguard the actual best interests of the children involved. Other contributions include the definition of the negotiatory ideal of current family law, as well as a thorough look into the logic of legal decision-making on families and children. Finally, the whole thesis can be fruitfully read as a case study of the theoretical approaches of e.g. Tuori in that it fleshes out the relationships of justification and constraint between the deep structures and the surface level of child law.
The work concludes with proposals for legislative work and legal reasoning. It is argued that as factual care has come to be more and more influential in case law over the past few decades, its role in child custody and contact should be considered carefully in legislative work as well. At the same time, the availability of family mediation should be ensured in addition to access to justice in family conflicts. Finally, more attention should be paid to the effects and interpretations of the best interests principle and to the position of the child.Tutkimus kuuluu perhe- ja lapsioikeuden sekä oikeusteorian alaan. Sen kohteena ovat lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevat sopimukset ennen kaikkea perheen sisällä. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta sovitaan sosiaalitoimessa eli yleensä lastenvalvojan luona hyvin usein, eli sopimuksia tehdään muutama kymmenen tuhatta vuodessa. Sopimukset saattavat kuitenkin jälkikäteen riitautua, jolloin niiden merkitystä ja perheen tilannetta puidaan esimerkiksi käräjäoikeudessa. Samalla sopimisen mahdollisuudet muodostavat sen ideaalin, jota vasten riitaisia huoltotilanteita verrataan. Kaikkiaan sopimusten ja niiden juridisen kohtelun arviointi kertoo paljon perhekäsityksistämme ja lapsilainsäädännön tausta-ajatuksista.
Tutkimuksen keskiössä on kysymys siitä, miten lasta koskevaa sopimista oikeutetaan eli toisin sanoen milloin sopimiselle pidetään perusteltuna antaa oikeudellista merkitystä. Millainen sopimisen kohde on? Entä kuka näistä kysymyksistä saa sopia ja miksi, ja millaisia rajoituksia sopimiselle on?
Väitöskirjassa näitä kysymyksiä arvioidaan kolmen erityyppisen aineiston valossa. Tärkeimmässä roolissa ovat suomalaiset virallislähteet ja oikeustieteellinen kirjallisuus eli oikeudellinen aineisto. Oikeudellista aineistoa täydentää yhteiskuntatieteellinen ja yhteiskuntateoreettinen kirjallisuus, joka auttaa pohtimaan oikeuden sokeita pisteitä, kuten hoivan merkitystä. Varsinainen tutkimuksen kohdeaineisto puolestaan koostuu korkeimman oikeuden lasta koskevista ennakkopäätösratkaisuista, joiden perusteluja luetaan kriittisellä otteella.
Tutkimuksen kuluessa päähuomio kohdistuu ajanjaksoon vuodesta 1983 lukien, sillä tuolloin säädettiin nykyinen laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983) ja otettiin sopimisen edistäminen lain nimenomaiseksi tavoitteeksi. Lain voimassaoloaikana perhekäsitykset ovat monipuolistuneet ja perheet moninaistuneet. Tämä moninaistuminen heijastuu myös oikeuskäytännössä ennen kaikkea vanhemmuuden uudelleentulkintoina. Biologisen ja juridisen vanhemmuuden rinnalle on tullut enenevässä määrin hoivan ja sosiaalisen vanhemmuuden merkitys.
Tutkimuksen tulokset valottavat lapsioikeuden ja erityisesti lapsen huollon ja tapaamisoikeuden tausta-ajatuksia ja yleisiä oppeja. Tutkimus osoittaa, että lapsesta sopimisen taustalla on monta erilaista ajattelumallia eli selitystä sopimisen oikeutukselle. Näistä malleista tutuin lienee lapsen edun tai lapsen hyvinvoinnin malli, mutta sen rinnalla vaikuttavat vanhempien autonomia, tosiasiallinen hoiva, ja valtion vallankäyttö yhteisen hyvän nimissä. Päinvastoin kuin lapsioikeudellisen kirjallisuuden perusteella voisi kuvitella, lapsen osallisuus on lähes näkymätöntä sopimisen arvioinnissa.
Tutkimuksen lopussa esitetään neljä suositusta tuleville lainsäädännön uudistuksille sekä oikeuskäytännölle ja oikeudelliselle ajattelulle. Ensinnäkin on syytä laajentaa ja syventää ajattelua lapsen edusta. Lapsen edun nimissä voidaan perustella ja oikeuttaa hyvin monenlaisia ratkaisuja, ja joissakin tilanteissa lapsen edun ylikorostaminen saattaa jopa jättää varjoonsa yksittäisten lasten konkreettisen hyvinvoinnin.
Toiseksi on perusteltua, kun sopimista pidetään nykyiseen tapaan parhaana ratkaisuna perheiden kannalta, parantaa sovittelun saatavuutta ja laatua. Laiha sopu saattaa olla parempi kuin lihava riita, mutta sopimusten sisällöllä ja toimivuudella on väliä. Sopimiselle ei pidä antaa sitä itseään suurempaa merkitystä.
Kolmanneksi on syytä harkita hoivan tuomista selkeämmin esiin lainsäädännössä. Oikeuskäytännössä hoivan merkitys on kasvanut tasaisesti tarkasteltavana ajanjaksona 1970-luvun jälkeen. Hoivan painottaminen on myös sopusoinnussa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön kanssa, sillä ihmisoikeustuomioistuin on korostanut tosiasiallisen tai de facto perhe-elämän merkitystä juridisen rinnalla. Hoiva on kuitenkin juridisesti vaikeasti haltuun otettavaa, joten sen integroimista lainsäädäntöön on punnittava huolella.
Neljänneksi tutkimuksen perusteella voidaan esittää, että lapsen osallisuutta ja lapsen hyvinvointia on harkittava tarkemmin oikeudellisessa arvioinnissa. Sopimiskonteksti ei toki ole ainoa eikä ehkä edes tärkein oikeudellinen kehys lapsen aseman kannalta, mutta kun sopimista pidetään lainsäädännön ideaalina, on lapsen näkökulman puute huomionarvoista
