Lydecken, Kivi

Finnish

Journal.fi

Kivi Lydecken Kehitysvammaisten avohuolto ja avohuoltotoiminnan organisointi OPEN CARE AND ITS ORGANIZA TION FOR MENT ALL Y RET ARDED Kehitysvammaisten avohuolto lääketieteelliseltä kannalta Maassamme syntyy vuosittain arviolta noin 600-800 kehitysvammaista lasta ja näistä ovat tai tulevat useimmat olemaan keskusher-moston rakenteen poikkeavuuden tai vajavuu-den takia henkiseltä kehitykseltään häiriinty-neitä ja jälkeenjääneitä, eli kuten laki vielä sa-noo vajaamielisiä. Yleinen lääketieteen kehitys ja sairauksia ennalta ehkäisevät toimenpiteet, kuten neuvolatoiminta, joukkotutkimukset, rokotukset ym., vaikuttavat helpottavasti ja supistavasti kliinisen pediatrian työaloilla. Onko kehitysvammaisten lasten hoitoon ja kuntouttamiseen kiinnitetty tarpeeksi huo-miota ja onko heidän hoitonsa sillä tasolla, kuin yhteiskuntarakenteemme ja elintasomme edellyttäisi? Osavastauksena kysymykseen to-dettakoon, että yksinomaan kehitysvammaisia tutkivia ja hoitavia avohuoltopoliklinikoita on maassamme tällä hetkellä neljä, nimittäin Helsingissä, Espoon Rinnekodissa, Kuopiossa ja Porin Hoivakodissa. Vaikka laitoskysymykset ovat pakostakin tulleet etualalle, on kehitysvammaisten avo-huollon kehittämistä pidettävä yhtä tärkeänä kuin laitospaikkojen lisäämistä. Lainkin mu-kaan se on jopa ensisijainen huoltomuoto. Jos kuvitellaan, että vajaamielishuolto ratkaistaan yksinomaan laitosten rakentamisella, erehdy-tään pahasti. Vaikka meillä olisi käytettävissä suunnitellut 6 600 hoitopaikkaa, joka vastaa 1.5 0/oo asukasluvusta, jäisi silti vielä ainakin n . 2/3 syvemmin vajaamielistä vaille laitos-hoitoa. Voidaan siis todeta, että avohuollon piiriin tulee aina kuulumaan suurin osa kehi-tysvammaisista (Pitkänen, 1965) . Tähän asti ovat kehitysvammaiset joutuneet turvautumaan keskussairaaloiden poliklinikoi-hin, aluesairaaloihin ym. Laitoksiin kuuluvat kehitysvammaiset joudutaan edelleen sijoitta-maan heille sopimattomiin paikkoihin, kunnal-liskoteihin, mielisairaaloihin jne. Kehitysvammaisten avohuolto yleisen sai-raalalaitoksen piirissä on monesta syystä han-kalaa. Lasten vanhemmat ovat tavallisesti estyneitä eivätkä halua asettua alttiiksi sille yleiselle huomiolle, minkä uhreiksi tutkitta-vat saattajineen yleisillä poliklinikoilla joutu-vat. Keskusteluissa vanhempien kanssa on usein joutunut toteamaan, että mikäli lapsi on saatu tutkimustilaisuuteen, on tämä muodos-tunut kiusalliseksi sekä äidille, lapselle että lääkärille. Primaarisen lääkintähuollon anta-minen on monesta syystä jäänyt vähäiseksi, joskus olemattomaksi. Etenkin levottomat, liikunta- ja puhekyvyttömät, ulkonäöltään poikkeavat sekä indolenttien vanhempien lap-set ovat olleet turvattomassa asemassa. Esimerkkinä monien joukosta mainittakoon potilas J. J., joka on syntynyt v. 1951. Ky-Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 4/1965 35 seessä oli lievästi kehitysvammainen debiili poika, jota oli siirretty laitoksesta ja hoito-paikasta toiseen. Varsinainen perussyy, minkä vuoksi hän oli tullut Rinnekodin avohuolto-poliklinikalle, ei selviä tutkimustilaisuudessa. Papereista todetaan, että potilas on ollut ly-hyen elämänsä aikana sijoitettuna ainakin 11 eri laitokseen. Ennen tutkimukseen tuomista potilaalla on ollut sopeutumisvaikeuksia, rai-vokohtauksia jne. Kyseessä on huostaanotettu poika, jonka omaisi?ta ei ole tietoja. Hän tu-lee poliklinikalle oppilaskodin askarruttajan tuomana. Mitään varsinaista anamneesia ei ~aada tuojalta tai ai,iapapereista. Tutkittavan luonteenpiirteistä sanotaan, että hänellä esiin-tyy ajoittain levott~muutta, muuten hän on hyväkäytöksinen ja ahkera. Psykologin tes-tauksessa saadaan ÄO: SS. Neuvottelussa työ-ryhmän kanssa päädytään siihen, että pojan kiertokulku laitoksesta toiseen olisi välttä-mättä lopetettava. Hänelle olisi löydettävä si-joituspaikka mihin voisi jäädä ja minkä hän voisi tuntea kodikseen. Tapaus olkoon esimerkkinä niistä lukuisista tutkimuksista, jolloin sopivan hoidon ja hoito-paikan löytäminen on erittäin vaikeata. Heik-kolahjaisille ja debiileille sopivia suojattuja työkohteita ja työpaikkoja ei ole, vaikka nii-den tarve onkin erittäin suuri. Rinnekodin avohuoltopoliklinikkatoiminta aloitettiin kokeilumielessä v. 1961. Tämä toi-minta jatkuu edelleenkin lähinnä tilapäisluon-toisena, koska työn edellyttämää vakinaista poliklinikkalääkärin virkaa ja muita tarpeelli-sia virkoja ei ole perustettu. Alkukokemukset ovat kuitenkin arvokkaita ja ne ovat anta-neet esitietoja siitä, miten tällainen toiminta koko maata silmällä pitäen olisi organisoitava. Kysymykseen, onko kehitysvammaisten hoi-toon kiinnitetty tarpeellista huomiota ja olisiko parantamisen varaa, voin vastata kertomalla, millaisia hankitut kokemukset ovat olleet. Yhtenä päähavaintona avohuoltotyössä on tutkittujen hampaiston erittäin kehno kunto. Kehitysvammaiset eivät kuulu kouluham-maslääkärien työkenttään. Arvokkaan sosiaa-lisen edun poisjääminen seurauksineen tar-joaa surullista nähtävää. Monilla kehitysvam-maisilla ovat hampaat jo synnynnäisesti epä-muodostuneita ja ovat useimmissa tapauksis-sa hammasmädän tuhoamia, pysyviä infektio-pesäkkeitä. Ottaen huomioon kehitysvam-maisten suuren lukumäärän on ihmetellen to-dettava, ettei minkäänlaista lakisääteistä ham-mashuoltoa ole järjestetty näille kymmenille-tuhansille maamme kansalaisille . A vohuolto-poliklinikan kanssa yhteistoiminnassa toimiva hammashuoltotyö on myös käytännössä osoit-tanut, ettei - kuten auktoritatiivisella taholla näkee väitettävän - siinä tarvita narkoosia. Hampaiden hoito sujuu mitä parhaiten tavan-omaisin menetelmin, joten hammaslääkärin vastaanotto kuuluu omana erikoisalanaan ke-hitysvammaisten avohuoltopoliklinikan yhtey-teen. A vohuoltopoliklinikan työryhmän organisaatio Kehitysvammaisten avohuoltopoliklinikan työ-ryhmän toimihenkilöitä ovat: - Sosiaalityöntekijä, jolle kuuluvat sosiaa-lisen anamneesin teko, yhteistyö ja yhteyden-pito laitoksiin, päiväkoteihin, perhehoitoon, sosiaaliviranomaisiin jne. Sosiaalityöntekijä on ryhmän aloitteentekijä. - Psykologi. Tämän jäsenen tärkeänä teh-tävänä on tutkittavan henkisen ja sosiaalisen suoritustason määrääminen, arviointi ja seu-raaminen. Psykologin vastuunalaisena tehtä-vänä työryhmässä on etenkin rajatapauksissa ratkaista, kuuluuko tutkittava kehitysvammai-nen ns . vajaamielislain piiriin vai ei. Erilaiset soveltuvuuskokeet, leikki- ja työterapian suun-nittelu ym. kuuluvat myös psykologin tehtä-viin. - Sairaanhoitaja avustaa potilaan tutkimi-sessa, antaa perushoitoon kuuluvia ohjeita ja neuvoja vanhemmille, ottaa tarvittavat näyt-teet ja tekee kliiniset perustutkimukset. - Lääkäri tutkii potilaan, määrää tarvitta-36 Kehitysvammaisten avohuolto ja avohuollon organisointi vat lisätutkimukset (eeg, kromosomitutkimus, aineenvaihduntatutkimukset jne.). Suuren osan lääkärin työs.tä muodostaa erilaisten lau-suntojen kirjoittaminen ja tässä työssä olisi erityiskoulutuksen saaneesta sihteeristä suurta apua. Välttämättömiä lausuntoja ovat mm: vajaamielislausunto (V3) erityislapsilisähakemus työkyvyttömyyseläkeanomus apu- ja hoito lisineen todistus oppivelvollisuudesta vapauttamista varten lausunto kansaneläkettä varten todistus sotapalveluksesta vapauttamista varten lausunto sosiaaliviranomaisia varten todistus maksutonta kuljetusta varten lähetteet erikoisklinikoille konsultaatiota varten todistukset veroviranomaisia varten lääkemääräykset erikoistutkimuspyynnöt jne. Lääkärin tiedot ja asennoituminen ovat tär-keitä omaisten monia ongelmia ratkaistaessa ja hänen tulee olla hyvin perehtynyt ennen kaikkea sosiaalilääketieteeseen liittyvään lain-säädäntöön. - Lääkintävoimistelija. Mikäli mahdollista olisi heti alusta lähtien saatava työryhmään mukaan koulutuksen saanut lääkintävoimiste-lija. Tiedetään, että huomattava osa kehitys-vammaisista on liikunnallisesti häiriintyneitä suurimman ryhmän ollessa CP- tai kuten myös sanotaan aivovauriotapauksia. Ajoissa suun-niteltu liikuntaa kuntouttava hoito-ohjelma on yhtä tärkeä kuin muukin hoito ja neuvontatyö avohuoltopoliklinikalla. Erikoislääkäreistä ovat kokemusten mukaan tärkeimpiä nenä-, korva-, kurkku-, iho- ja sil-mätautien erikoislääkärit, joiden konsultoimi-nen Rinnekodissa on suuresti helpottanut työtä ja tehnyt sen tulokselliseksi. Teoreettisesti voidaan arvioida, että ainakin aluksi, kun tarve on suurin, voitaisiin työryh-mässä käsitellä keskimäärin 25-30 tapausta viikossa. Kesälomat ym. huomioon ottaen olisi vuodessa käsiteltävien tapausten luku noin 800-1 000. Kun keskuslaitospiirejä suun-nitelmien mukaan tulee olemaan 15 ja taaja-missa olisi toiminnassa useitakin poliklinik-koja, voitaisiin suurin osa välittömän huol-lon tarpeessa olevista kehitysvammaisista tällä järjestelmällä tutkia ja antaa hoito-ohjeita ker-ran, pari vuodessa, mitä sinänsä on pidettävä vaatimattomana tavoitteena. Monet lukijoista pitävät nyt utopistisina suunnitelmia, että lähitulevaisuudessa voitai-siin luoda organisaatio, jossa tarvitaan noin 20 lääkäriä, psykologia, lääkitysvoimistelijaa jne., mutta onhan koko kuratiivisen lääketie-teen profiili muuttumassa. Aktiivinen hoito on siirtymässä avohuollon puolelle. Suuret, monipuolisesti varustetut sairaalakeskukset toimivat ja tulevat yhä enemmän toimimaan tutkimuskeskuksina. Sairaaloissa tutkitaan po-tilaan sairauden syytä, tehdään diagnooseja ja hoito pyritään mikäli mahdollista suoritta-maan avohuollossa. Sairasosastot jäävät vain postoperatiivisia tapauksia ja vaikeita kroonik-koja varten. Tämä pätee myös pediatriassa, mikä on lähin kehitysvammaisten hoitoon liittyvä lääketieteen ala. Kokemukset Rinnekodin kehitysvammaisten avohuoltopoliklinikalta, joka on järjestetty edellä esitetyllä tavalla, ovat osoittautuneet arvokkaiksi ja tuloksellisiksi niin omaisten kuin sosiaaliviranomaisten lausuntojen mu-kaan. Poliklinikka on voinut palvella vaikeuksiin joutuneita perheitä ja heidän kehitysvammai-sia lapsiaan. Se on voinut edistää potilaiden kuntouttamista ja hoitoa monella tavalla ja omalta vaatimattomalta osaltaan se on myös voinut vähentää laitospaikkatarvetta, mikä on avohuoltopoliklinikkatyön tärkeimpiä tavoit-teita. Sosiaalisen lääketieteen nopea kehittyminen ja suhtautumistapojen muuttuminen tulee no-peasti johtamaan siihen, että myös kehitys-vammaiset "löydetään". Onhan jo nyt todettu, Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 4/1965 37 että he muodostavat yhteiskunnassamme suu-ren hoidon ja kuntouttamisen tarpeessa ole-van ryhmän. Heidän kuntouttamisensa täysin tai osittain itsenäisiksi yksilöiksi kuuluu Kirjallisuutta Halb ert B. Robinson, Nancy M. Robinson : THE MENTALLY RETARDED CHILD. A psycho-logical approach. Me Graw-Hill Book Com-pany. New York 1965. 639 s. Kaikkialla maailmassa, mutta ehkäpä eniten Amerikassa, on kehitysvammaisiin kohdistuva mielenkiinto ja tieteelliill.en tutkimustyö viime vuosikymmenien aikana herännyt yhä laajene-vana. Myös aihetta käsittelevä kirjallisuus, sekä yleistajuinen että ammatillinen, on runsas. Se kä-sittää aiheen monihaaraisuuden ja monipuolisuu-den takia teoksia psykologian, psykiatrian, neu-rologian, pediatrian, sosiaalimedisiinan ja yhteis-kuntatieteen aloHta vain tärkemmät mainitak-seni. Robinsonien kirjan esipuheessa Nicholas Hobbs mainitsee, että heidän kirjansa on ensimmäinen suuri ja merkittävä eri aloja kokoava ja laajasti yhdistävä teos. Kirjassa on selostettu 1 575 julkaisua, joukossa nähdäkseni ainakin yksi suomalainen (Kääriäi-nen et al. 1961) . Kirjoittajien joukosta löytyne-vät kaikki huomatuimmat alan tutkijat ja jo se-lostettujen julkaisujen luettelo on oleva suureksi avuksi alan työntekijöille. Omassa esipuheessaan sanovat tekijät mm: "Henkisessä kehityksessään jälkeenjääneet (men-taHy retarded) ovat suuresta lukumäärästään ja hädänalaisesta asemastaan huolimatta nykyvuo-sikymmeneen saakka muodostaneet hyljeksitytm-män ja vähiten huomioidun ryhmän kaikista lap-sista. Tuskin mikään muu kärsivien ihmisten ryh-mä on näin kauan ollut suuren yleisön ja asian-tuntijoiden huomion ulkopuolella." Kirjoittajat toteavat presidentti Kennedyn ja hänen perheensä työn suuren merkityksen sa-yhteiskunnan tehtäviin yhtä tärkeänä kuin kaikki työ, mitä tehdään hyvinvoinnin ja ylei-sen kehityksen hyväksi. moin kuin senkin, että presidenttidynastian mie-lenkiinto kehitysvammaisten ongelmia kohtaan on saanut alkunsa suvun omista kokemuksista (presidentin sisar on vajaamielinen) . Esipuheessa todetaan, että ennen vajaamielistutkimuksen re-nessanssia on paljon hyvää työtä tehtä vähem-män julkisesti ilman yhtenäistä linjaa. Tätä lu-kiessaan tulee ajatelleeksi, että meillä on kir-kon piirissä ja etenkin sisälähetystyön saralla tehty hyvin arvokasta perustyötä ja luotu työ-menetelmiä, joita edelleen noudatetaan ja jatke-taan. Olisi varmasti aiheellista mahdollisimman nopeasti aikaansaada näihin kokemuksiin ja ny-kytietoon perustuva perusoppiki'rja omalla kie-lellämme. Tällainen oppikirja lieneekin tekeillä sairaanhoitajien koulutussäätiön julkaisuna. Robinsonit vetoavat kolmeen lukijaryhmään. Ensimmäisenä ryhmänä ovat yliopistojen opiskeli-jat ja tutkintonsa suorittaneet, etenkin psykolo-gian ja yhteiskuntatieteiden edustajat. Toisena ryhmänä ovat eri kuntouttamisalojen edus.tajat. Milloin meilläkin on kliinisen psykologian, kun-touttamispsykologian ja erityisopettajapsykolo-gian korkeimman yliopistotason opiskelijoita ja opettajia? Kolmas ryhmä koostuu niistä, jotka jo työskentelevät kehitysvammaisten kanssa eri-tyiskouluissa, lastenklinikoilla, kuntouttamiskes-kuksissa jne. Esipuheen lopussa kirjoittajat tavan mukaan kiittävät avustajia ja - mikä hauskinta - myös neljää lastaan siitä, että nämä ovat suhtautu-neet ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti usein ahdistuneisiin ja vaikeasti tavattaviin vanhem-piinsa. Teokseen tutustuessaan tuntee todella kii-tollisuutta näitä lapsia kohtaan siitä, että he ovat (Jatkuu sivulla 52) 38 Kehitysvammaisten avohuolto ja avohuollon organisointi 

Kehitysvammaisten avohuolto ja avohuollon organisointi

https://journal.fi/sla/article/download/155778/101111

Kehitysvammaisten avohuolto ja avohuollon organisointi

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi