Tutkimuksen tarkoitus on lisätä adoptioilmiöön kohdistuvaa tutkimustietoa maassamme ja nostaa adoptiolapseus näkyväksi mahdollistamalla puheenvuoro adoptiolapseuden kokemuksista tutkimukseen osallistuville 15 adoptoiduille itselleen. Tavoitteena on kuulla, tallentaa ja tulkita haasteita, joita tutkimukseen osallistuneet adoptoidut ovat elämässään kohdanneet. Vastauksena kolmessa lehdessä julkaistuun kirjoituspyyntöön saatiin yksitoista kertomusta ja neljä ilmoittautui vain haastateltaviksi. Osallistuneet olivat iältään 19–65‐vuotiaita syntyperäisiä suomalaisia ja heidät kaikki oli aikoinaan adoptoitu biologisesti lapsettomiin perheisiin.
Tutkimuksen lähestymistapa on narratiivinen ja siinä tukeudutaan Vilma Hännisen (1999) esittämään sisäisen tarinan käsitteeseen ja tarinallisen kiertokulun malliin. Aineiston analyysi on pääosin narratiivien analyysiä metodina sisällöllinen, tulkinnallinen ja reflektiivinen lukeminen. Tulkinnallisessa luennassa käytetään metodina kertomusten ajallista organisointia ja teemoittelua. Temaattisen jäsennyksen pohjalta rakennetaan aineistosta ajallisesti etenevä juonellinen kuvaus. Kertomuksista etsitään adoptoitujen kuvauksia heidän suhteidensa moninaisuudesta ja monitasoisuudesta liittyen heidän läsnäoleviin ja näkymättömiin perhesiteisiinsä.
Tutkimuksen empiirinen osa jäsentyy kolmeen pääteemaan: 1) adoptio yhtenä elämän juonteena, 2) läheissuhteita ja kiinnittymistä sekä 3) kulttuuriset tarinat suhteiden ja sisäisen tarinan rakentajina. Tutkimuksessa ilmeni, että kyetäkseen käsittelemään elämäntilannettaan nykyhetkessä tai pidemmässäkin perspektiivissä, adoptoidulle on merkityksellistä saada yksityiskohtaista informaatiota biologisesta taustastaan, syntymä-vanhemmistaan ja adoptioonsa johtaneista syistä. Kertomuksista on tulkittavissa, että adoptoitujen sisäinen tarina tulee esiin eri ajanjaksoihin ja eriasteiseen itsereflektiivisyyteen pohjautuvissa osatarinoissa. Kokemuksellinen kuvaus omasta adoptiolapseudesta on elämänkestävä prosessi ja kietoutuu sisäiseen tarinaan jatkumona.
Adoptoituja askarruttavat kokemus omasta tuntemattomasta alkuperästään ja epätietoisuus biologisen äidin roolista adoption taustalla, mutta pohdinnat biologisista isistä lähes puuttuvat kertomuksista. Adoptoitujen tarve kiinnittyä sukupolvien ketjuun ajallisesti niin heidän tuntemattoman menneisyytensä kuin tulevaisuutensakin suuntaan on tarinoissa vahvasti läsnä. Syntymävanhemman kohtaaminen on kertojille tiedollisesti ja emotionaalisesti merkityksellinen kokemus. Itsensä paikantaminen biososiaalisesti on tärkeää, koska se poistaa adoptiota ympäröivän salaisuuden. Kontakti syntymävanhempiin auttaa adoptoitua ottamaan paikkansa yhteiskunnan arvostamassa biologisessa perhekontekstissa, sillä se antaa hänelle vakuuden geneettisestä perimästä ja hänen asemastaan sukupolvien ketjussa.
Kulttuurisissa tarinoissa ja adoptiotutkimuksissa tutut adoptionarratiivit ovat ulossulkemisen, hylkäämisen, kuulumisen ja etsimisen narratiiveja. Sellaisiin elämän eksistentiaalisiin peruskysymyksiin, kuten mikä on tarinani, adoptoiduilla ei yleensä ole vastauksia. Juonen etsiminen omaan elämään, oman elämän kertomuksellistaminen, antaa mahdollisuuden siihen, että tarinat voidaan kertoa toisin. Tiedon lisääntymisen seurauksena kertojien näkökulmat omaan adoptioon syventyvät ja monipuolistuvat. Ajan kuluessa ja elämäntilanteiden muuttuessa lapsuudessa koetut hylkäämistarinat alkavat väistyä. Biologisen äidin koetaan toimineen lapsensa parhaaksi luovuttaessaan hänet adoptioon.
Biologinen suku on osa kertojan elämää, mutta hänen sille antamansa merkitys vaihtelee elämän eri vaiheissa ja tilanteissa. Jaettu aktiivinen historia adoptioperheessä riittää luomaan vahvan tunteen perheeseen kuulumisesta, kiintymyksestä ja varmuudesta.
Kaksijuurisuus käsitteenä sulkee sisäänsä kuulumisen tunteen ja ajatuksen adoptoidun kiinnittymisestä useampiin juuriin, mikä näyttäytyy tutkimuksen kertojien kasvavana tietoisuutena kuulumisesta useampiin sukujuuriin. Kaksijuurisuuden tiedostaminen voi toimia kasvualustana yksilön kyvylle reflektoida ja suhteuttaa eletyn elämän käänteitä uudesta perspektiivistä. Haaste julkiselle palvelulle on lisätä osaamista adoptio-ilmiön kohtaamisessa
