Bergenheim, Sophy

Finnish

Journal.fi

494    Historiallinen aikakauskirja 4 /  2017Suomen hiStorian vanhat myytitHistorioitsijana latasin Suomi 100 -vuoteen jon-kinasteisia odotuksia. Kerrankin mediaa ja suo-malaisia kiinnostaisi Suomen historia muinakin päivinä kuin 6.12.! Valitettavasti odotukseni ovat pitkälti jääneet lunastamatta. Etenkin viime kuu-kaudet ovat kolmannen Tuntematon sotilas -elo-kuvan ansiosta olleet yhtä pitkitettyä itsenäisyys-päivää, vaikka kirjoitushetkellä varsinaiseen juh-lapäivään on vielä yli kuukausi. Elokuvalle viisi tähteä antanut Juho Rissanen kirjoittaa arvios-saan: ”On toki toivottavaa, että joskus tulisi vielä aika, jolloin Suomen historian käännekohtia ei tarvitsisi muistella sotaelokuvien kautta. Mutta vielä ei ole se aika.”1Siltä vaikuttaa.Mitä Suomen historiakuvat ja kertomukset sit-ten kaipaisivat? Jännitteitä ja ristiriitoja, epävar-muutta, marginaaleja sekä harmaan sävyjä. Suo-men historia kuvataan usein julkisuudessa ja muiden kuin historia-alan tutkimuksissa har-monisena ja konsensuspohjaisena edistyskehityk-senä, sankari- ja uhritarinoita ja ihmeitä vilise-vänä nykypäivän taustakertomuksena. Suomi 100 -projektina. Niiltä harvoilta osin kuin kertomuk-siin pääsee livahtamaan jotain harmoniaa vas-taansanomattomasti rikkovaa, aiheen käsittely on mustavalkoista ja jää junnaamaan samoihin uomiin vuosikausiksi tai -kymmeniksi. Historial-liset narratiivit elävät selkeärajaisesta hyvän ja pahan symboliikasta, joka istuu sopivasti nyky-ihmisen käsityksiin oikeasta ja väärästä.Nämä narratiivit kuitenkin hämärtävät histo-rian menneet nykyhetket, jotka ovat tämän päivän nykyhetken tavoin olleet epämääräisiä, monitul-kintaisia ja jännitteisiä, niin hyvässä kuin pahas-KOLuMNI | sophy BergenheimVTM Sophy Bergenheim tekee väitöstutkimusta Helsingin yli-opiston poliittisen historian oppi-aineessa suomalaisista sosiaali- ja terveysalan järjestöistä yhteiskun-tapoliittisina asiantuntijoina ja vaikuttajina 1930–1960-luvuilla.  Sähköposti: sophy.bergenheim@helsinki.fi.Satavuotiaan Suomen historiakuvat kaipaavat ristiriitoja, epävarmuutta  ja harmaan sävyjä 1. Juho Rissanen, IL-Arvio. Uusi Tuntematon sotilas on loistava viiden tähden suurelokuva. Iltalehti 25.10.2017.sakin. Menneisyydessä ei tapahdu ihmeitä, eikä historia ole kohtalon johdatusta, vaan yhdistelmä syy-seuraussuhteita ja sattumaa. Vuoden 1906 eduskuntauudistuksesta puhut-taessa Suomi halutaan nostaa jalustalle edistyk-sellisenä pienenä maana, joka sai taisteltua kan-salaisilleen demokraattisen, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Harvemmin muistetaan samassa yhteydessä mainita Suomen tapahtumakulkuun ratkaisevasti vaikuttanut Venäjän vuoden 1905 vallankumous. Mainitsematta jää usein myös, miten parlamentarismi rantautui Suomeen viral-lisesti vasta vuoden 1919 hallitusmuodossa. Ää nioikeus sankaritarinana ei yleensä tuo esille myöskään sitä, miten rahvaan ja naisten ääni-oikeutta vastustettiin moniäänisesti.Erityisen huonosti yleisen ja yhtäläisen ääni-oikeuden narratiiviin istuu se seikka, että äänioi-keus ei ollut yleinen tai yhtäläinen. Äänioikeus evättiin muun muassa vaivaisavun vastaanotta-misen, vararikkoon joutumisen, holhouksenalai-suuden ja työlaitokseen joutumisen perusteella. Lisäksi rikoslain nojalla kuritushuone- ja van-keusrangaistuksiin tuomitut menettivät usein myös kansalaisluottamuksensa vähintään mää-Historiallinen aikakauskirja 4 /  2017   495Suomen hiStorian vanhat myytiträajaksi – ja tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Suomessa oli 1920-luvulla runsaasti poliitti-sia vankeja, kommunisteja. Nämä äänioikeuden rajoitukset eivät jääneet lyhytaikaiseksi kuriosi-teetiksi. Vuoden 1956 huoltoapulakiin saakka avunsaajat olivat sosiaalilautakuntien holhouk-sen alaisia ja menettivät sen nojalla äänioikeu-tensa jopa satunnaisesta avusta. Kansalaisluotta-muksen menettäminen poistui rikoslaista vasta vuonna 1969. Holhouksenalaisiksi julistetuilta (eli mm. kehitysvammaisilta) evättiin äänioikeus aina vuoteen 1972 saakka.Vaikka Suomen äänioikeusuudistus ilman muuta oli aikalaisittain moderni ja radikaalikin, sen historia ei ole aivan niin suoraviivainen ja ongelmaton kuin tavanomainen kertomus antaa ymmärtää.Äänioikeus- ja eduskuntauudistuksen sekä ”talvisodan ihmeen” lisäksi Suomen historian positiivisiksi merkkipaaluiksi nimetään usein sotakorvausten suorittaminen, hyvinvointivaltio sekä länsi-integraatio Neuvostoliitto-naapuruu-desta huolimatta.”Hyvinvointivaltioprojekti”-sana on vuosien saatossa muotoutunut yhdeksi suosikki-inhokik-seni (professori Pauli Kettusen osuvat analyysit ovat jättäneet minuun jälkensä). Projekti on mää-rätietoinen ja johdonmukainen prosessi, jolla on selvät tavoitteet ja menetelmät, selkeät roolit eri toimijoille sekä alku ja loppu. Tämä narratiivi peittää alleen kolme ratkaisevan tärkeää tekijää: ristiriidat, viholliskuvat sekä kontingenssin (eli sattumanvaraisuuden tai ennalta-arvaamatto-muuden siinä mielessä, että toisinkin olisi aivan realistisesti voinut käydä). Kukaan ei suunnitellut ja johdonmukaisesti toteuttanut suomalaista hyvinvointivaltiota (ei edes Pekka Kuusi), vaan Suomen sosiaali- ja terveyspoliittinen kehitys 1920– 1960-luvuilla oli yhteensovittamattomien ristiriitojen, risteävien etujen (joskus katkerankin) yhteensovittamisen, eriasteisten uhkakuvien sekä yllättävilläkin tavoilla toisiinsa kietoutuneiden kehityskulkujen seurausta.Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden ”häpeä-pilkkuna” nähdään usein rotuhygienia. Moni liit-tää käsitteeseen hierarkkiset rotuopit, kallonmit-taukset ja muut fyysisen antropologian tutkimuk-set sekä pakkosteriloinnit. Rotubiologiaa ja hygie-niaa kuvataan moraalisesti kyseenalaisena vai-heena, joka päättyi toiseen maailmansotaan. Esi-merkiksi Kansallismuseon Julkinen ja kätketty Suomi -näyttely ajoittaa rotuhygieenisen ajattelun Suomessa näin.Tämä esitystapa kuitenkin hämärtää yhtäältä rotubiologian ja -hygienian monikerroksisuutta sekä ajattelutavan jatkumista pitkälle toisen maa-ilmansodan jälkeen. Toisen maailmansodan aikana virinnyt niin sanottu väestöpoliittinen herätys rummutti muun muassa Väestöliiton joh-dolla Suomen kansan koon ja laadun tärkeyttä. Väestöpolitiikka kehystettiin Suomen eloonjää-misstrategiaksi: ilman riittävän suurta väestöä, jossa on jalostettu ”arvokasta ihmisainesta” ja kit-ketty pois ”kelvotonta ainesta”, Suomi ei pysty puolustautumaan Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Vastaava eloonjäämiskehystys oli 1900-luvun alku-vuosikymmeninä valloillaan suomenruotsalaisten piirissä, esimerkiksi Folkhälsanissa, kun Suomea repivät erilaiset katkerat vastakkainasettelut sisäl-lissodasta laajamittaisiin kieliriitoihin.Ihmisten jaottelu ja hallinnointi sosiaalis-bio-logisten ”kelvollisten” ja ”kelvottomien” piirteiden pohjalta on rotuhygieenistä ajattelua puhtaimmil-laan. Vaikka tästä tunnetusti kumpusi äärimmäi-sen raakoja ja rasistisia ajattelutapoja ja menette-lyjä (joista valitettavasti on kaikuja yhä tänä päi-vänä), myös modernin hyvinvointivaltion juuret ovat osaltaan rotuhygieenisessä ajattelussa. 1940–1950-lukulaisen väestöpolitiikan tavoit-teena oli saada ”arvokas” väestönosa lisääntymään – ja pysymään hengissä. Korkea äitiys- ja lapsi-kuolleisuus sekä lapsiperheiden matala elintaso olivat tässä tavoitteessa huomattavia ongelmia, joita yritettiin ratkaista erilaisilla sosiaalipoliitti-silla ja kansanterveydellisillä toimenpiteillä. Sel-laisia olivat muun muassa äitiyspakkaus, neuvola-järjestelmä, lapsilisät ja ARAVA-järjestelmä.Nykyihmisille on moraalisesti epämukavaa aja-tella rotuhygienian ja sen seurausten olleen muu-takin kuin yksiselitteisen pahaa. Tämä on ymmär-rettävää, sillä ajattelutapa eroaa peruslähtökohdil-taan ratkaisevasti nykyisistä vallitsevista ajattelu-tavoista (ja hyvä niin). Mustavalkoinen jaottelu hyvään ja pahaan ei kuitenkaan kestä kriittistä historiallista tarkastelua, vaan hämärtää hyvin-vointivaltion historialle tärkeitä kehityskulkuja. Yleensä historiallisena kipeänä pisteenä on pidetty raakojen ja epäoikeudenmukaisten tapah-tumien tunnustamista, mutta kipeä piste voi tar-koittaa myös harmaan sävyjen tunnustamista.Myös proosallisen (lue: tylsän) kuuloinen sosi-aali- ja terveyspoliittisen lainsäädännön historia 496    Historiallinen aikakauskirja 4 /  2017Suomen hiStorian vanhat myytiton tulosta erilaisista kriiseistä, konflikteista ja sattumista. Suomi sai ensimmäisen sairausva-kuutuslakinsa vuonna 1963, viimeisten joukossa Euroopassa. Myöhäinen toteutus ei kuitenkaan johtunut kiinnostuksen puutteesta, vaan sosiaa-lidemokraattien ajaman työväen sairausvakuu-tuksen ja maalaisliiton ajaman kansanvakuutuk-sena toteutettavan vanhuusvakuutuksen yhteen-sovittamattomuudesta. Sosiaalidemokraattien esitys sairausvakuutuslaista meni itse asiassa eduskunnassa läpi ensimmäisen kerran jo vuon-na 1929, mutta esitystä vastustanut maalaisliitto sai junailtua sen lepäämään. Kun uudet valtiopäi-vät kokoontuivat eduskunnan hajotuksen jälkeen muutaman kuukauden kuluttua, esitys kaatui.Samat tahot olivat kyynärpäitä myöten se-kaantuneita vuoden 1956 kansaneläkeuudistuk-seen, jota on kuvattu radikaaliksi tasaetu-uudis-tukseksi, jopa maalaisliiton ”tasaetukaappauk-seksi”. Uudistuksessa ei kuitenkaan ollut kyse vain kansaneläkelaista, vaan loppuvuoden 1955 ja alku-vuoden 1956 tapahtumat olivat kaoottinen ja ripeätempoinen kokonaisuus, jossa ennalta-arvaa-mattomuus ja reaktiopaine jylläsivät. Kansanelä-kelain uudistukseen vaikuttivat ratkaisevasti muun muassa valtalain kaatuminen, kysymys maataloustulon ja palkkojen indeksisidonnaisuu-desta sekä kansaneläkevaliokunnan äänestyksen ajoitus tunnin tarkkuudella. Lopputuloksena oli tilanne, jossa jo saavutetulta kompromissilta yllät-täen putosi pohja. Sekä maalaisliitto että sosiaali-demokraatit olivat lopputulokseen pettyneitä. Uudistus loi painetta uudelle, ansioihin suhteute-tulle eläkejärjestelmälle, minkä seurauksena syntyi työeläkelaki (1961). 1960-luvun alussa maalaisliitto puolestaan sai haluamansa, kun sairausvakuutus-laki toteutui pitkälti sen kaavailujen mukaisena.Tätä kokonaisuutta ei parhaalla tahdollakaan voi kuvailla harmonisena ja suunnitelmallisena, vaan avainasemassa ovat olleet kriisit, yllättävät käänteet sekä epäonnistuneet ja onnistuneet kompromissit. Niiden tuloksena syntyi kattava sosiaali- ja terveysturvajärjestelmä.Suomen demokratian tai hyvinvointivaltion historia ei toisin sanoen ole sankarillinen edistys-kertomus, vaan epätasaisesti, riitaisasti ja epäoi-keudenmukaisestikin edennyt kehitys. Siksi krii-seille, ristiriidoille ja peloille tulisi yleisissä histo-riakertomuksissakin suoda niille kuuluva histori-allinen arvo. ■

Satavuotiaan Suomen historiakuvat kaipaavat ristiriitoja, epävarmuutta ja harmaan sävyjä

https://journal.fi/haik/article/download/140472/88255

Satavuotiaan Suomen historiakuvat kaipaavat ristiriitoja, epävarmuutta ja harmaan sävyjä

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi