Työ tutkii käsikirjoittamista epätraditionaalisissa elokuvatuotannoissa, tässä tapauksessa 30-minuuttisessa ensemble-elokuvassa Joutomaa, jossa tekijä on toiminut sekä pääkäsikirjoittajana että ohjaajana.
Elokuvanteossa käsikirjoittaja on kokonaisuuden laatija ja hahmottaja. Käsikirjoituksen voi tehdä ilman varsinaista kirjoittamista: se voi syntyä myös suullisessa kommunikaatiossa tai vaikkapa kuvia suunnittelemalla. Ohjaajalle ja työryhmälle työskentely vailla virallista, kirjallista käsikirjoitusta on sekä haastavaa että vapauttavaa. Suullisen suunnittelun työskentelymetodi saattaa tuntua turvattomalta ihmisille, jotka ovat tottuneet työskentelemään pitkälle mietittyjen käsikirjoitusten kanssa.
Taiteilijat voivat hallita turvattomuuden tunnettaan monin eri tavoin. Eräs hyväksi havaittu turvan etsimisen metodi on kohtalon tai jonkin jumaluuden kuvitteleminen suojakseen. (Tai voivathan ne olla todellisiakin, kukas sen tietäisi.) Kohtaloon uskova elokuvantekijä ottaa vastoinkäymiset vastaan ihailtavalla tyyneydellä: näinhän tämän oli tarkoituskin mennä. Kohtalonusko on järkevä tapa suhtautua pelkoon ja kaaokseen.
Tapaustutkimuselokuva Joutomaa luisui alusta alkaen kohti kaaosta monista eri syistä. Tuotannossa vallinnut yleinen kaoottisuus johti omalaatuiseen ja omalakiseen käsikirjoittamisen tapaan, jossa kuvat ja musiikki saattoivat edeltää henkilöhahmoja ja varsinaista tarinaa. Joutomaan kirjoitusprosessissa tärkeitä työskentelyn tapoja olivat kuvauspaikkaan tutustuminen, maalaustaiteen tutkiminen, Johann Sebastian Bachin musiikin kuunteleminen, improvisaatio ja leikkiminen.
Erikoinen käsikirjoitusprosessi johti sekä ongelmiin että taiteellisiin voittoihin. Toisaalta elokuvasta tuli sekava ja tarinallisesti kömpelö, toisaalta siihen jäi paljon mystistä ja alitajuntaista materiaalia, joka olisi perinteisemmässä prosessissa todennäköisesti karsiutunut pois. Elokuvan tekoprosessilla oli sielu, ja niin on myös valmiilla elokuvalla
