Oksanen L

UTUPub

48    POROMIES 3/2019TUNTURIT, LAIDUNNUS JA KUKAT: NÄKÖALOJA JOTUNHEIMILTA POHJOISKALOTILLETeksti ja kuvat Lauri OksanenSinirikkoElettiin heinäkuun 1960 alkupäiviä. Olin vanhim-man siskoni kanssa päässyt ensimmäistä kertaa vanhempieni mukaan oikealle tunturivaellukselle. Gudbrandsdalenin reuna oli jäänyt taakse. Län-nessä kohosi Lomseggin pehmeälinjainen selänne; etelässä nousivat toinen toistaan korkeammat jää-tikköhuiput taivasta kohti. Ympärillämme oli satu-maisen kaunis tunturiniitty, jonka lajeille vanhempa-nikaan eivät heti löytäneet nimiä. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä – sekä tunturiluontoon että tuntu-rin kukkiin.   Vaeltaessame totuin kahteen ääneen, jotka tuntui-vat kuuluvan erottamattomasti tunturiluontoon: pu-rojen kohinaan ja karjan kellojen kalkatukseen. Tun-turit olivat laaksojen talollisten maita, ja jokaisella talolla oli oma säteri, johon siirryttiin karjan kans-sa kesäksi. Kasvava vilja ei tarvinnut paimennusta – karja tarvitsi. Eläimiä oli runsaasti. Oli lampaita, vuohia, ja pieniä, mustan ja valkean kirjavia tuntu-rilehmiä, jotka kiipeilivät jyrkänteillä uskomattoman ketterästi.  Vaelsimme yhä korkeammalle, jäätikköjen ja rakan peittämille huipuille. Parin päivämarssin jälkeen    49POROMIES 3/2019  laskeuduimme Vestlannin puoleiseen Skogadals-bøenin säteriin, joka toimi myös turistihyttana. Van-hempani lähtivät parin norjalaisen kiipeilijän kanssa valloittamaan Hurrunganien hurjia huippuja, me lapset jäimme suorittamaan Steiner-koulun kesä-tehtävää: piirtämään 30 kasvia niiden luonnollisissa kasvupaikoissa. Piirrettyämme luonnokset niityillä palasimme sisä-tiloihin viimeistelemään piirroksia. Puuhaa katso-maan saapui vanhahko, tunturioloja ajatellen aika virallisesti pukeutunut herrasmies, joka oli ilmeisen kiinnostunut työstämme. Pian hän alkoi kertoa työn alla olevista kasveista ja muustakin tunturikasvilli-suuteen liittyvästä. Kyseessä oli Reidar Jørgensen, toinen ’Fjellfl oran’ kirjoittajista. Juttu siirtyi yleises-tä tunturiekologiasta yhä ajankohtaisemmaksi käy-vään laidunnuskysymykseen. Reidar kertoi ettei nä-kemämme kukkaloisto ollut syntynyt itsestään. Se oli vuosisatoja jatkuneen, voimakkaan laidunnuksen tulos. Aiemmin tuntureita olivat kyllä laiduntaneet suuret peuralaumat, mutta säteritalouden kasvu oli lisännyt laidunnuspainetta ja luonut uusia kasvu-paikkoja tunturikasveille, jotka eivät pärjää häiriöt-tömässä kilpailussa.  Tähän botanistin paratiisiin oli kuitenkin luikerrellut käärme: kohonnut elintaso, joka vieroitti maalaisvä-estöä säteritaloudesta. Elämä kaukana tunturissa oli alkeellista, yksinäistä ja kovaa. Kyse ei ollut vain pai-mennuksesta ja lypsystä. Kivisten traktoripolkujen päässä olevilta sätereiltä ei voinut viedä maitoa ky-lille; se piti kirnuta voiksi tai keittää juustoksi, ja siinä piisasi työtä. Yhä usempi säteri olikin jäämässä au-tioksi, jolloin isokokoiset heinät ja ruohot valtasivat niitä ympäröivät niityt. Esityksen kuultuani osasin katsoa tunturia uusin silmin ja huomasin, että juuri näin oli tapahtumassa. Matalakasvuiset tunturikas-vit kukkivat siellä, missä karjan kellot vielä kalkatti-vat. Missä ne olivat hiljenneet, kasvoi nurmilauhaa, koiranputkea ja muita korkeita ruohoja, ja oli aivan ilmeistä että niityt olivat pikku hiljaa muuttumassa pajukoiksi.Teini-ikään tullessani retkieni suunta muuttui pohjoi-seen. Ei siksi, että olisin ollut erityisen kiinnostunut Lapista, vaan siksi että siinä iässä kaipaa ikäistensä seuraa, eikä Etelä-Norja ollut suomalaisten retkei-lijöitten kartalla. Kilpisjärvellä tulin tutustuneeksi Mallan luonnonpuistoon, ja kuulin ettei sinne pääs-tetä poroja, koska alueella kasvaa poikkeuksellisen runsaasti harvinaisia tunturikasveja. Tämän argu-mentin kuultuani olin ’pudota pepulleni’. Pitihän kaikkien tietää, että harvinaiset tunturikasvit viihty-vät parhaiten voimakkaasti laidunnetuilla alueilla ja että laidunnuksen vähentäminen – sen kieltämises-tä puhumattakaan – jättäisi ne isompien kilpailijoit-ten jalkoihin. Kävin puhumassa Mallan avaamisesta poronhoidolle Luonnonsuojeluliitossakin, mutta turhaan; sielläkin vedottiin Montellin käsitykseen laidunnuksen vahingollisuudesta. Taisin suivaantu-akin aika lailla. Montellin ajoista oli kulunut pitkään, ja sinä aikana tieto laidunnuksen ja tunturikasvilli-suuden suhteesta oli karttunut.  Miten ihmeessä luonnonsuojelijat saattoivat juuttua aikoja sitten virheellisiksi osoitettuihin käsityksiin? Siinä vaihees-sa en omistanut ajatustakaan sille, oliko Malla tar-peellinen Käsivarren poroille vai ei. Ajattelin asiaa puhtaasti luonnonsuojelun kannalta.Totesin vanhojen jäärien juuttuneen menneisyyteen ja koko kysymys jäi pitkäksi aikaa mielestäni: keski-tyin ravintoketjujen toimintaa koskevaan perustut-kimukseen ja ajattelin Mallan kysymyksen, samoin kuin muidenkin Suomen tunturien laidunnuskäyttöä koskevien kysymysten, ratkeavan omalla painol-laan, kun vanha sukupolvi korvautuu uudella. Nyt tiedämme, ettei näin ole käynyt: keskusteluun nä-kyvimmin osallistuvien biologien asenteet ovat en-tistäkin jyrkemmät.Tilanteen selkiyttämiseksi on hyvä ottaa muutama askel taaksepäin ja kysyä onko meillä mitään pe-riaatteellista syytä odottaa tunturikasvien olevan laidunnuksesta hyötyviä tai siitä kärsiviä, vai onko syytä odottaa, että tunturikasvit poikkeavat tässä suhteessa jyrkästikin toinen toisistaan. Oman tutki-mukseni – sekä teoreettisen että empiirisen1,2  – pe-russanoma on se, että jälkimmäinen vaihtoehto on oikea, mutta kokonaisuutena katsoen tunturikasvi-en joukossa on huomattavasti enemmän laidunnuk-sesta hyötyviä tai sitä suorastaan vaativia lajeja kuin laidunnuksesta kärsiviä lajeja. Teoriaa rakentaessa-ni oletin ettei luonto noudata mitään tasapainoon pyrkivää suunnitelmaa, vaan kukin yksilö pyrkii var-50    POROMIES 3/2019Jääleinikki Iddugáisojen (Lyngsalpene) jäätikkövyöhykkeessä.Sinirikko (yläkuva) ja tunturikohokki voimakkaasti laidunne-tulla kesälaitumella Raisduottarissa (Troms, Nordreisa).mistamaan resurssien saannin itselleen. Tasapaino syntyy – jos on syntyäkseen – siten, että rajoittavat resurssit painetaan niin alas, ettei populaatio enää pysty kasvamaan. Ravintoketjuissa on kuitenkin potentiaalisesti useita käyttäjä-resurssi -suhteita ja ekosysteemin tuottavuus ratkaisee sen, millä ravin-toketjun portaalla tämä niukkuuden tasapaino to-teutuu. Kaikkein karuimmilla alueilla, kuten suurtunturien jäätikkö- ja rakkavyöhykkeessä, kasveille sopivia kasvupaikkoja on harvassa ja vuotuinen kasvu on to-della vähäistä. Näille alueille laiduntavilla eläimillä ei ole asiaa, joten niukkuuden tasapaino muodos-tuu siten, että kasvit ottavat harvat potentiaaliset kasvupaikat haltuunsa ja estävät muiden kasvien pääsyn niihin. Meidän tuntureillamme tämän ’jään ja kiven maailman’ spesialisti on jääleinikki. Se pitää yhteytyksessä saamansa energian pääsääntöisesti liukoisessa muodossa ja pitää verson pystyssä nes-tejännityksen avulla. Näin se voi ottaa suuren osan kesän niukasta energiasaaliista talteen syksyn tulles-sa ja kasvattaa energiasaldoaan vuodesta toiseen, saavuttaen äärimmäisen karussakin kasvupaikassa parinkymmenen senttimetrin korkeuden ja peittäen kasvupaikan lehdillään. Varjostus haittaa kilpailijoi-den siementen itämistä ja hidastaa siementaimien kasvua3. Tämä strategia toimii kuitenkin vain siellä, mistä kasveja syövät nisäkkäät puuttuvat. Liukoises-sa muodossa olevat orgaaniset aineet ovat nimit-täin kasvinsyöjien herkkua.           Seuraavan kategorian muodostavat ne ekosystee-mit, joissa tuottavuus riittää elättämään kasvinsyö-jiä, mutta ei niin korkeina tiheyksinä, että se riittäisi ruokkimaan petoja luonnon ollessa tasapainotilas-sa (tilapäiset huiput, joita esim. sopuleilla on, ovat tietenkin toinen juttu). Näissä ekosysteemeissä niukkuuden tasapaino muodostuu siten, että kas-vinsyöjät painavat kasvimassan nälkärajalleen, joten kasvin menestys perustuu sen kykyyn kestää ajoit-tain kovaakin laidunnusta. Tämän ’laidunmaailman’ menestyjät kasvavat maanmyötäisinä mattoina, ku-ten sinirikko ja  tunturikohokki tai ovat pienikokoisia ja pitävät lehtensä visusti maanpinnan tuntumassa, kuten kultakynsimö ja lapinesikko (vier. sivu). Me-nestyjiin kuuluu myös runsaasti heiniä, saroja ja vih-vilöitä, jotka selviävät kovastakin laidunnuksesta, koska lehtien kasvusolukot ovat niiden tyvellä.   51POROMIES 3/2019  Kultakynsimö ja  lapinesikko Raisduottarin kesälaitumella; kuva otettu esteaidan tuntumassa olevalta, erittäin voimakkaas-ti laidunnetulta ja tallotulta alueelta; takana vanha aitatolppa.Kalkkia vaativien arktisten putkilokasvien esiintyminen Fennokandiassa Atlas Florae Europaen mukaan, v. 2004, silloin mukana ~ 20% putkilokasveista4. Väriskaala näyttää kullakin atlaksen ruudulla havaittujen lajien lukumäärän. Tutkimuksen suorituspaikat on merkitty kalkkia vaativien tunturikasvien runsautta kuvaaviin pisteisiin sijoitetuilla numeroilla.Kolmannen kategorian muodostavat ne ekosystee-mit, joiden tuottavuus riittää elättämään petojen kannalta riittäviä kasvinsyöjämääriä. Näissä ’vihreän maailman’ ekosysteemeissä niukkuden tasapaino muodostuu ensisijaisesti petojen ja kasvinsyöjien välille. Koska kasvinsyöjät ovat petojen kontrolloi-mia, on kasvinsyöjien aiheuttama laidunnuspaine näissä ekosysteemeissä suhteellisen vähäinen, ja niukkuuden tasapaino muodostuu myös kasvien välille. Parhaiten menestyvät korkeaversoiset, le-veälehtiset ruohot, kuten kullero, metsäkurjenpolvi ja sinivalvatti, jotka pystyvät ottamaan kasvupaikan haltuunsa ja jättämään pienemmän kasvit pimey-teen, sekä luonnollisesti myös pensaat ja puut. Tunturien tuottavimmat biotoopit edustavat tätä ekosysteenmikategoriaa, samoin meille tutut met-sät.    Koska tunturiluonnon pääosa edustaa ’laidunmaail-maa’ on laidunnuksen ylläpito tämän päättelyketjun mukaan tärkeä osa tunturiluonnon suojelua. Voi-daan tietenkin kysyä, voiko Suomen vähäisillä tun-tureilla edes periaatteessa olla merkitystä Pohjolan tunturikasveille. Vastaus on kuitenkin varaukseton ’kyllä’. Pohjoismaisen tunturiluonnon harvinainen ja osin uhanalainenkin lajisto ei nimittäin ole jakau-tunut satunnaisesti tuntureille. Nämä lajit vaativat kalkkipitoista tai muuten emäksistä kallioperää, kun taas happamat syväkivet vallitsevat suurtunturien ydinosissa. Lisäksi tällaista kallioperää on löydyttä-vä riittävän korkealta.  Nämä reunaehtot täyttyvät vain suhteellisen pienessä osassa tunturijaksoa, ja Käsivarren suurtunturit kuuluvat juuri tähän osaan.Harvinaisten tunturikasvien suhteesta poron lai-dunnukseen on ’tarinoitu vahvasti’; erityisesti sen jälkeen, kun poroja on alkanut ilmestyä Mallan luonnonpuistoon. Selvää näyttöä on siitä, että lai-dunnuksen alkaminen on vähentänyt jääleinikkien ja kulleroitten populaatiota5. Jääleinikkiä ei kuiten-kaan voi millään järkevällä kriteerillä luokitella har-vinaiseksi tunturikasviksi. Se on kallioperän suhteen vaatimaton ja esiintyy valtalajina kaikilla ’jään ja ki-ven maailmaan’ yltävillä suurtuntureilla etelän Tele-markista pohjoisen Rástigaisalle. Tällaiset suurtun-turit vaan sattuvat olemaan lähes järkiään Suomen rajojen ulkopuolella. Suomessa olevat jääleinikit edustavatkin sinänsä elinvoimaisten metapopulaa-tioiden reunoja. Niitä kannattaa toki suojella esim. poimimista vastaan Kilpisjärven seudun kaltaisella, suositulla retkeilyalueella, mutta valintatilantees-sa pitää painottaa niitä lajeja, jotka ovat harvinai-sia koko Pohjois-Euroopan mittakaavassa. Kullero ei taas ole varsinainen tunturikasvi, vaan esiintyy runsaana koko Fennoskandian pohjoisosissa, sekä metsissä että rehevimmissä tunturibiotoopeissa. 52    POROMIES 3/2019Kasvupaikkavaatimuksiltaan se edustaa selkeästi ’vihreän maailman’ lajistoa.  Harvinaisisten tunturikasvien suhteesta laidunnuk-seen saa parhaan kuvan otostamalla niille tyypillisiä kasvupaikkoja eli dolomiittipaljastumien liepeitä eri intensiteeteillä laidunnetuilta alueilta. Suoritin täl-laisen tutkimuksen yhdessä Johan Olofssonin kans-sa 2000-luvun alussa4 (tai pikemminkin suunnittelin ja rahoitin työn ja osallistuin tulosten tulkintaan; toteutus jäi Johanin vastuulle). Pyrimme standar-disoimaan otannan kohteet mahdollisimman hyvin ja otostimme sitten dolomiittipaljastumien alapuo-lelta 10 x 2 metrin näyteloja, joka jaettiin 20:een neliömetrin kokoiseen ruutuun. Jokaiselta ruudulta laadittiin luettelo siellä tavatuista putkilokasveis-ta; runsauksia ei arvioitu, koska se olisi ollut osin subjektiivista. Laskimme tästä aineistosta erilaisia tunnuslukuja, joista tässä yhteydessä mielenkiin-toisin on punaisella listalla olevista lajeista saatujen havaintojen määrä suhteessa poronlaidunnksen in-tensiteettiin. Punaisen listan lajeiksi tulkittiin kaikki ne lajit, jotka oli luokiteltu uhanalaisiksi Suomessa, Ruotsissa tai Norjassa. Käytännössä kyse oli lähes yksinomaan Suomen punaisesta listasta, koska se on tunturikasvien osalta huomattavavasti naapu-rimaiden punaisia listoja laajempi.  Laidunnuksen mittarina käytimme poron papanoiden runsauden luonnollista logaritmia; tämän indeksin luotettavuus tarkistettiin Bernesin6 antamien porotiheyksien avulla. Tulokset näkyvät kuvassa alla; mustat pisteet edustavat Mallan luonnonpuistoa.     Kuvan sanoma on yksiselitteinen. Mitä kovempi laidunnus, sitä useammalta ruudulta löytyi punai-sella listalla olevia tunturikasveja. Täysin laidunta-mattomalla Pikku-Mallalla näitä havaintoja ei saatu yhtään, eikä kumma: dolomiittipaljastumien alaiset kasvupaikat olivat kulleroitten, metsäkurjenpolvien ja muitten korkeitten ruohojen hallussa. Eiväthän pienikokoiset tunturikasvit voi mitenkään menestyä sellaisissa oloissa. Paras argumentti Mallan porottomuudelle on käsit-tääkseni se, että alue edustaa Pohjoiskalotilla ainut-laatuista koetilannetta. Tämän kokeen tuloksista on kuitenkin syytä myös ottaa oppia ja soveltaa niitä käytäntöön. Tulokset vahvistavat sen, minkä lapse-na näin Jotunheimissa ja mistä Reidar Jørgensen tiesi kertoa. Tunturien lajirunsaus yleensäkin ja eri-tysesti vaativien tunturikasvien menestys perustuu voimakkaaseen laidunnukseen. 1. Oksanen, L. ym. P. 1981. Exploitation ecosystems in gradients of primary productivity. - American Naturalist 118: 240–261.2. Aunapuu, M. ym. 2008. Spatial patterns and dynamic responses of arctic food webs corroborate the Exploita-tion Ecosystems Hypothesis (EEH). – American Natura-list, 171: 249–262.3. Olofsson, J., Moen, J. & Oksanen, L. 1999. On the balance between positive and negative plant interac-tions in harsh environments. -  Oikos 86: 539–5434. Olofsson, J. & Oksanen, L. 2005. Effects of reindeer density on plant diversity in the Fennoscandian moun-tain chain. - kirjassa R. E. Haugerud, (toim) Proceedings of 11th Arctic Ungulate Congress, Saariselkä, Finland, 2003: 5–18.5. Järvinen A. 2016. Jääleinikit katoavat porojen pöt-seihin Mallan luonnonpuistossa. HS 28.09.2016 https://www.hs.fi /tiede/art-2000002922865.html6. Bernes C. 1995. Arktisk miljö i Norden. Nordiska Rådet, Tukholma     Uhanalaisten tunturikasvien esiintyminen dolomiittipaljastu-mien alustoilla suhteessa poron laidunnuksen intensiteettiin. Vaaka-akselilla poron papanoiden runsauden luonnollinen logaritmi, pystyakselilla uhanalaisten lajien keskimääräinen esiintymisfrekvenssi näytealaa kohti. Tulokset näkyvät kuvassa alla; tummanpunaiset pisteet edustavat Mallan luonnonpuis-toa, oranssi piste edustaa Saanaa, keltaiset pisteet Ruotsista tai Norjasta otostettuja alueita.Lauri Oksanen on UiT – Norjan arktisen yliopis-ton, Campus Altan emeritus-professori.

Tunturit, laidunnus ja kukat: Näköaloja Jotunheimilta pohjoiskalotille

https://www.utupub.fi/bitstream/10024/158171/1/Poromies_3_2019_N%c3%83%c2%a4k%c3%83%c2%b6aloja%20Jotunheimilta%20pohjoiskalotille.pdf

Tunturit, laidunnus ja kukat: Näköaloja Jotunheimilta pohjoiskalotille

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

UTUPub