Pastissi on taidehistoriallisena tutkimuskohteena ollut teoreettisesti sivuun jäänyt ilmiö. Tässä tutkielmassa kartoitetaan pastissin taidehistoriallista roolia sekä perehdytään erityisesti feministisen pastissin tuomiin mahdollisuuksiin. Tutkielman varsinaisena kohteena on feministisen pastissin käsite. Siihen liittyviä näkökulmia syvennetään erityisesti kahden esimerkkiteoksen, Mickalene Thomasin kollaasinomaisen sekatekniikkateoksen Sleep: Deux Femmes Noires (2013) ja Katja Tukiaisen maalauksen Le Liberté guidant la peuple (2019–2020) kautta. Tutkimuskysymyksenä on: millainen ilmiö on feministinen pastissi?
Tutkielman teoreettisen kehyksen muodostavat feministinen ja uusmaterialistinen tutkimus yhdessä taidehistoriallisen tutkimuksen kanssa. Tärkein tutkimuskirjallisuus rakentuu Ingeborg Hoestereyn teoksesta Pastiche: Cultural Memory in Art, Film, Literature (2001), Katve-Kaisa Kontturin teksteistä liittyen uusmaterialistiseen taidehistoriaan sekä Elizabeth Groszin ja Karen Baradin uusmaterialistisista teksteistä. Varsinaista pastissin tutkimusta on taidehistoriassa tehty erityisesti nykytaiteen tutkimuksen kontekstissa hyvin vähän, jonka vuoksi teorianmuodostus on tutkielmassa merkittävässä osassa.
Keskeisimpinä tutkimustuloksina on se, että pastissi on tärkeä tutkimuskohde. Feministinen pastissi tarjoaa työkaluja feministiseen taiteentekemiseen, joiden avulla on mahdollista ilmentää sellaisia asioita, jotka jäävät muuten helposti piiloisiksi. Feministinen pastissi on läpeensä poliittinen ilmiö, joka tutkielmani tulosten perusteella sisältää aina sosiaalista kommentointia. Samalla se ilmentää yhteistyötä, joka ylittää materiaalisia, ajallisia ja paikallisia rajoja. Feministinen pastissi kietoutuu kiinni lukemattomiin erilaisiin taidehistoriallisiin tutkimussuuntiin
