"Miksi pitäisi opiskella historiaa, kun sitä voi lukea kirjasta?”, kysyi kerran toisen alan kollega, jonka nimeä en onneksi muista

Wolff, Charlotta

Finnish

Journal.fi

PÄÄKIRJOITUSCHARLOTTA WOLFF VASTUULLINEN  HISTORIANTUTKIMUS M iksi pitäisi opiskella historiaa, kun sitä voi lukea kirjasta?”, kysyi kerran toisen alan kollega, jonka nimeä en onneksi muista.Samoin kuin topografia muokkaa karttaa, jolla etenemme maastossa, menneisyys ja kertomukset siitä vaikuttavat ihmisyhteisöihin ja näiden keskinäisiin suhteisiin. Historia kertoo menneisyy­destä, mutta ennen kaikkea se kertoo, miten ymmärrämme menneisyyden. Modernina kriittisenä tieteenalana historia pyrkii totuudenmukaisuuteen kuitenkin tiedostaen, ettei esi­tetty kertomus voi olla kuin yksi monista mahdollisista, tiet­tyjen lähteiden varassa rakennetuista tulkinnoista. Perinteisesti historiantutkimus perustuu kirjallisiin läh­teisiin, mutta nykyisin käytetään asiakirjojen lisäksi myös muunlaisia lähteitä artefakteista ja taideteoksista lauluihin ja muistitietoaineistoihin. Vaikka historiantutkimus onkin avoin monitieteisyydelle ja uusille lähteille, sen keskeisim­pinä menetelminä pysyvät lähdekritiikki ja historiallisen tie­don soveltaminen aineiston tulkinnassa. Historioitsijalle lähdekriittinen menetelmä ei ole vain lähteen totuudenmukaisuuden tai kirjoittajan motiivien ar­viointia, vaan ennen kaikkea lähdekertomuksen rakenteen ja sanoman tulkitsemista ajallisessa kontekstissa. Mihin tapah­tumiin, ilmiöihin tai käsityksiin lähteen sanamuodot, väitteet ja käsitteet viittaavat? Mitä lähteistä mahdollisesti puuttuu, ja mitä nämä puutteet saattavat tarkoittaa?Hieman vanhemmille ajoille on tyypillistä, että lähteissä ei kerrota juuri niistä asioista, joita historioitsija haluaisi tutkia, CHARLOTTA WOLFFKirjoittaja on on Turun yliopiston Suomen historian professori.3TIETEESSÄ TAPAHTUU – 1/2022 – PÄÄKIRJOITUStai lähteitä ei ylipäänsä ole. Kun historioitsija joutuu rakenta­maan tulkintansa lähdefragmenttien varassa, tulos on ikään kuin prisman läpi kulkenut heijastus menneisyydestä: kuva voi näyttäytyä juuri tällaisena, mutta se saattaisi olla myös toisen­lainen, mikäli tiedon laatu tai määrä olisi toinen. Historia ei väitäkään olevansa sama asia kuin menneisyys, vaan se on ker­tomus tästä ja sellaisena aina epä täydellinen ja muuttuva.Kuten salapoliisi, historioitsija joutuu etsimään joskus hy­vinkin heikkoja näytönkappaleita. Lähdeaineiston tulkin­nassa tarvitaan osaamista esimerkiksi vanhojen asiakirjojen, käsialojen, symbolien ja kielten ymmärtämiseksi oikeassa ajallisessa kontekstissaan. Samoin historian kirjoittamiseen tarvitaan ammattitaitoa ja koulutusta, sillä sanat ja käsitteet, joilla historioitsija operoi, eivät ole yhdentekeviä: puhutaanko Suomen 1800­luvun osalta esimerkiksi ”autonomiasta”, ”auto­nomian ajasta” vai peräti ”keisariajasta”? Nämä ovat kannan­ottoja, jotka luovat mielikuvia kadonneesta ajasta, mutta ne eivät aina välttämättä vastaa totuutta menneisyydestä. Menneisyydestä totuudenmukaisesti kertominen edellyt­tää myös sen tiedostamista, ettei historiallista totuutta voi­da kaikissa asioissa koskaan saavuttaa. Koska maailma on kompleksinen ja menneisyydestä on säilynyt vain fragmen­taarisia lähteitä, historia on väistämättä tulkinta. Sitä se on myös jo siksi, että se on tarina ja kertomus, kun taas sen ku­vaama mennyt maailma on jotain enemmän ja laajempaa, kokonaisuus vailla alkua, loppua ja tarinallista rakennetta.Silti historia ei ole pelkästään hyvän tarinan kertomista, vaikka historia onkin myös kaunokirjallinen genre. Ammatti­taitoinen historioitsija tiedostaa oman tulkintansa rajallisuu­den samoin kuin hän tiedostaa historiallisen tiedon kerron­nallisuuteen liittyvät riskit ja illuusiot.Historiaa voidaan kirjoittaa monesta näkökulmasta ja mo­nella tavalla, eikä kertomusten oikeellisuus ole mitattavissa laskennallisesti. Vastuullinen historioitsija tiedostaa omat teoreettiset lähtökohtansa ja tulkinnalliset positionsa. Kriit­tisenä tieteenä historia on kuitenkin pikemmin empiirinen kuin ideologinen, eikä se ole niin leimallisesti paradigmaatti­nen kuin jotkut muut humanistis­yhteiskuntatieteelliset alat, joilla tietyt selitysmallit teorioineen ja käsitteistöineen ohjaa­vat ajoittain tieteenalan sisäistä keskustelua. Tämä ei tarkoita, etteikö historia heijastaisi tekijänsä arvo­maailmaa. Historia on aina rakentunut osana yhteis kuntien itseymmärrystä. Siinä missä länsimainen tieteellinen his­torian kirjoitus pyrkii vapaaseen ja kriittiseen keskusteluun ja on ollut vahvasti sidoksissa yhteiskunnan modernisaa­tioon, jossain muussa ajassa ja paikassa historian tehtävä on toinen.Suurissa kriiseissä historiaa myös käytetään tiettyjen rat­kaisujen ja pyrkimysten oikeuttamiseen. Historiankirjoitus voi näin limittyä propagandaan ja myytinrakentamiseen. Tämänkin takia on huolehdittava historiantutkimuksen tieteellisyydestä: historia ei katoa eikä historian kirjoitta­minen lopu, vaikka ammattitaitoiset ja vastuulliset histo­rioitsijat katoaisivat, vaan joku muu kirjoittaisi sen silloin heidän sijastaan vailla totuuden tavoittelusta johtuvia esto­ja ja pidäkkeitä.Historiankirjoitus  voi limittyä propagandaan  ja myytin-rakentamiseen.4TIETEESSÄ TAPAHTUU – 1/2022 – PÄÄKIRJOITUS

Vastuullinen historiantutkimus

"Miksi pitäisi opiskella historiaa, kun sitä voi lukea kirjasta?”, kysyi kerran toisen alan kollega, jonka nimeä en onneksi muista.</p

Wolff Charlotta

UTUPub

https://journal.fi/tt/article/download/121737/72341

Vastuullinen historiantutkimus

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi

UTUPub