Tiivistelmä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen olla-verbialkuisten voimasanakonstruktioiden (esimerkiksi On se perkele kumma tai On tämä saatana työmaa) variaatiota ja affektia. Lisäksi pohdin konstruktion mahdollista kuvaustapaa. Tutkimukseni perustuu goldbergiläiseen kognitiiviseen konstruktiokielioppiin, jonka mukaan konstruktioita, muodon ja merkityksen yhteenliittymiä, voidaan havaita kielen kaikilta tasoilta.
Aineistoni on Korpista kerätty korpusaineisto Suomi24- ja Ylilauta-sivustoilta vuosilta 2001–2020. Kokonaisuudessaan aineistoni koostuu 3 344 osumasta, jotka kaikki koostuvat seuraavista komponenteista: olla-verbin yksikön kolmannen persoonan indikatiivin preesens, demonstratiivipronomini, voimasana ja voimasanaa seuraava mahdollinen loppuelementti, jota ei hakuvaiheessa määritelty. Demonstratiivipronomineiksi rajasin pronominit se ja tämä ja voimasanoiksi helvetti, jumalauta, perkele, saatana sekä vittu. Aineistossani loppuelementillisiä konstruktioita on 1 234 ja voimasanaan päättyviä konstruktioita 2 110.
Analyysissani totean demonstratiivipronominin vaihtelun liittyvän puhujan käsitteistykseen itsestään suhteessa käsiteltävään asiaintilaan. Erityisesti tämä-pronominilla puhuja käsitteistää itsensä osaksi loppuelementtinä tyypillisimmin esiintyvän substantiivin tarkoitetta, se-pronominilla puolestaan puhuja katsoo itsensä loppuelementistä irralliseksi. Toisaalta pronominivaihtelu voi perustua myös asiaintilan käsittelyyn muualla keskustelussa, sillä katson tämä-pronominin ensimaininnan pronominiksi. Loppuelementtien sijanvaihtelun (nominatiivi tai partitiivi) syitä voidaan perustella loppuelementin tarkoitteen jaollisuudella tai jaottomuudella, mutta useassa tapauksessa sijanvalinta perustuu todennäköisimmin puhujan käsitteistykselle asiaintilasta.
Loppuelementtien merkityksen eriytyminen konstruktion vakiintuneiksi varianteiksi ja variantteja kontekstisidonnaisemmiksi muunnoksiksi tapahtuu nähdäkseni yleisistä varianteista lähtien. Adjektiiviloppuelementeissä yleisimpien, esiintymistiheytensä perusteella varianteiksi vakiintuneiden muotojen ympärille muodostuu muunnoksia. Muunnoksia esiintyy aineistossa huomattavasti vähemmän, mutta ne voidaan merkityksensä perusteella sitoa samankaltaista affektia ilmaisevien loppuelementtien verkostoon. Näitä verkostoja nimitän affektivarianttien sanasubstituutioryppäiksi — varianttiryppään yksiköitä yhdistää samankaltaisen affektin ilmaisu. Sanasubstituutio eli ryppään sisältä valitut sanat tiettyyn kontekstiin korostavat affektin eri puolia.
Substantiivilausekkeiden eriytyminen tapahtuu merkitykseltään abstrakteista lekseemeistä konkreettisiin merkityksiin. Esimerkiksi yksi yleisimmistä substantiivilausekkeista on abstraktisti tekemiseen viittaava homma, josta nähdäkseni muodostuu sellaisia kontekstisidonnaisia ja konkreettia tekemistä ilmaisevia loppuelementtejä kuin kusetus tai kierrätys.
Olla-verbialkuisen voimasanakonstruktion komponentit ilmaisevat affektia ja osoittavat sen suuntautumista — deiktiset demonstratiivipronominit ja loppuelementteinä esiintyvät substantiivilausekkeet jäsentävät affektin suuntautumista, kun taas voimasana ja loppuelementtinä tai sen osana (määritteenä) esiintyvät adjektiivit tuottavat affektia. Myös konstruktion esiintymiskonteksti voi edelleen tarkentaa affektin suuntautumista ja myös tuottaa affektia esimerkiksi sananvalinnoilla.
Olla-verbialkuisen voimasanakonstruktion kuvaaminen tapahtuu kenties parhaiten V-KOPULA-kuvauksella (V-KOPULA ), jossa kopula ilmaisee olla-verbiä, teema demonstratiivipronominia ja predikoija loppuelementtiä tai mahdollisesti konstruktion päättävää voimasanaa, jonka katson voivan toimia konstruktion predikatiivin roolissa silloin, kun konstruktiolla ei ole loppuelementtiä.
Tutkimukseni edistää edelleen kandidaatintutkielmassani aloittamaa olla-verbialkuisten voimasanakonstruktioiden semantiikan tarkkailutyötä. Analyysini rakentaa pohjaa mahdolliselle jatkotutkimukselle olla-verbialkuisten voimasanakonstruktioiden käytön ja merkityksen tarkasteluun
