Kirja-arvioSavisaari, Eino & Vanne, Antti: Viittomakieli: johdatus kielen olemukseen ja käyttöö

Karlsson, Fred

Finnish

Journal.fi

Viittomakielen peruspiirteet EINO SAVISAARI - ANTTI VANNE Viitto­makieli: johdatus kielen olemukseen ja käyttöön. Gaudeamus, Helsinki 1979. 73 s. Monikaan ei tiedä, että viittomakieli on Suomen kolmanneksi yleisin kotimainen kieli, mikäli kriteerinä pidetään kielen­käyttäjien lukumäärää. Viittomakieltä käyttää noin 5 000 ihmistä tärkeimpänä viestimenään. Suurin osa heistä on var­haiskuuroja, ts. henkilöitä, jotka ovat joko syntyneet kuuroina tai menettäneet kuu­lonsa ennen puhekielen normaalia omak­sumista. äillä kuumilla on viittoma­kieli äidinkielenään, tai tarkemmin sa­nottuna ensimmäisenä kielenään. Kuulevat eivät yleensä ole viittoma­kieltä tunteneet eivätkä tunnustaneet, ja siksi monilla on siitä virheellisiä käsityk­siä ja ennakkoluuloja. Joku uskoo, että viittomakieli on vain toisen luokan »pri­mitiivinen kieli», toinen että se on suomen kielen surkastunut muunnos. Jopa am­mattilingvistitkin osoittavat joskus omak­suneensa liioitellun käsityksen viittoma­kielen toissijaisuudesta (tuoreita esimerk­kejä ovat Per Linell, Människans språk, LiberLäromedel, Lund 1978, s. 20, ja Rune Inga, Om icke-språklig kommuni­kation, Finsk Tidskrift 7-8 /1979, s. 370). Kielten yleisen teorian näkökulmasta viittomakieli täyttää (vokaalisuutta lu­kuun ottamatta) luonnollisen kielen mää­ritelmän kriteerit: perusviittomien määrä on periaatteessa rajaton (niitä on ainakin 3 000), viittoman muotoa ei yleensä voi ennustaa vaikka tuntee tarkoitteen muo­don, kielen käyttö ei ole sidoksissa välittö­mään tilanteeseen ja perusviittomia yhdis­telemällä tiettyjen sääntöjen mukaan voi­daan rakentaa melkein mitä tahansa uusia pitempiä sanomia. Viittomakieli on siis sekä symbolista että omaksuttua, ra­kenteellista ja (käytöltään) luovaa. Viittomakieli-kirjasen tarkoituksena on välittää perustietoa kuurouden aiheutta­mista viestintä- ja muista vaikeuksista sekä viittomakielen peruspiirteistä ja sen suh-68 Kirjallisuutta teesta luonnolliseen puhe- ja kirjoitus­kieleen (huomattakoon ohimennen, että lingvistiikan perinnäinen termi »luonnol­linen kieli» sisältää epäonnistuneen vivah­teen vihjaillessaan, että muut kuin tavan­omaiset puhekielet olisivat »epäluonnol­lisia»). Kirjoittajat ovat maamme par­haita viittomakielen tuntijoita: kuurojen­pappi Eino Savisaari toimii myös Kuu­rojen Liiton viittomakielitoimikunnan pu­heenjohtajana, ja Antti Vanne on toimi­kunnan sihteeri. Kirjassa esitetään perustietoja kuulo­vammaisten ryhmittelystä, kuurouden vaikutuksesta elämänpiiriin ja persoonal­lisuuden kehitykseen sekä kuuron lapsen kielenkehityksestä. Kielentutkijaa kiinnos­tavat eniten viittomisen lajeja, varsinai­sen viittomakielen rakennetta ja käyttöä sekä viittomien typologiaa koskevat luvut. Keskeisenä lähteenä kirjoittajilla on ollut Brita Bergmanin »Tecknad svenska» (SÖ­rapport 28, LiberLäromedel/Utbildnings­förlaget, Skolöverstyrelsen 1977). Varhaiskuurojen käyttämä kieli on siis kieli siinä missä puhesuomikin, mutta eri kieli eikä suinkaan suomen kielen surkas­tuma. Viittomakielen rakenne poikkeaa monin tavoin suomen kielen rakenteesta: kieliopillisia morfeemeja on vähemmän, kongruenssisääntöjä ei ole, adjektiivi­attribuutti seuraa pääviittomaansa taikka voidaan sulauttaa ( inkorporoida) siihen, jolloin esim. suuriliikkeinen talo-viittoma vastaa suomen ilmausta iso talo, pieniliik­keinen ilmausta pieni talo, kysymys- ja kieltoviittomat ovat yleensä lauseen lopus­sa, ajan ja paikan adverbiaalit yleensä lauseen alussa, »tempukset» eli aikasuh­teet ilmaistaan alussa olevilla itsenäisillä viittomilla, joiden vaikutusala ulottuu seuraavaan »tempusviittomaan», jne. Viittomat ovat verbaalisia kieleen kuu­luvia eleitä; sovinnainen viittoma ei ole mitenkään ekstraverbaalinen. Koska pu­huvienkin kuurojen prosodisten piirteiden, etenkin intonaation ja painotuksen, hal­linta on yleensä puutteellista, on helppo ymmärtää, miksi eleillä, ilmeillä ja pan­tomiimilla, viestijän kokonaisilmaisulla, N on tärkeämpi osuus viittomakielessä kuin normaalikuuloisten puhekielessä. Toisin kuin usein luullaan, viittoma­kielessäkin pätee perussymbolien kaksois­jäsennys: viittomien muoto on jäsennettä­vissä pienempiin toistuviin yksiköihin, jotka vastaavat foneemeja tai clistinktiivi­siä piirteitä (Bergman, mt.). Toisaalta eleiden käyttö mahdollistaa motivoitu­neiden symbolien käytön tehokkaammin kuin kuuloaistiin perustuvassa puhekie­lessä. Viittomien enemmistö onkin moti­voituneita, joko ikonisia (kuvaavia) kuten /talon ääriviivat/ 'talo' ja /kämmenen lyönti reidelle/ 'koira' taikka deiktisiä kuten /itsensä osoittaminen rinnan kor­keudella/ 'minä' ja /nenän osoittaminen/ 'nenä'. Kuten koiran viittoma osoittaa, ikonisuus voi olla melko epäsuoraakin. Täysin mielivaltaisten viittomien osuus koko viittomistosta lienee noin 15-20 %-Simultaanisella viittomisella tarkoite­taan viittomakielen muotoa, joka perus­tuu varsinaiseen viittomakieleen mutta jota on kehitelty suomen kielen suuntaan mm. sanajärjestystä muuttamalla ja keksi­mällä päätteitä vastaavia viittomia. Si­multaanista viittomista käytetään paljonkuurojen opetuksessa, mutta se on oikeas­taan eri kielimuoto kuin varhaiskuurojenkäyttämä varsinainen viittomakieli.Puhekielen esittely ja käsitteistö on kir­jassa paikoin puutteellista. Puhekielen piirteiden listasta on tärkein prosoclinen piirre eli intonaatio jäänyt pois (s. 21), ja muidenkin piirteiden luonnehdinnat ovat turhan ylimalkaisia ( esim. »painotus antaa sanoille ja lauseille erityisen merki­tyksen»). Sana ei varsinaisesti saa »uutta merkitystä» (s. 27), kun sen referenssi laajenee ( esim. sanalla äiti opitaan viittaa­maan paitsi omaan äitiin muihinkin äitei­hin). Taksonomisen kieliteorian maininta (s. 26) on tuskin tarpeen luonnehdittaessa tiukan empiristisiä näkemyksiä kielen luonteesta. Mentaalisen kielenkäsityksen esittelyn yhteydessä (s. 26) voisi viitata Vygotskiin ja Piaget'hen, joiden kielen­omaksumisteoriat korostavat ensimmäisen kielen omaksumisen tärkeyttä sekä ajatte-Kirjallisuutta lun kehitykselle että sosiaalistumiselle. Käsitteestä ei voi johtaa sitä äänteellisesti muistuttavaa sanaa (s. 55), mutta kyllä­kin fyysisistä tarkoitteista; ikoniset viitto­mat eivät jäljittele niinkään näköhavain­toja kuin itse tarkoitteiden muotoja ja toimintoja (s. 55); termin »viite» sijasta olisi parempi käyttää vakiintunutta ter­miä tarkoite.Persoonallisuuden ja ajattelun kehityk­sen sekä sosiaalistumisen kannalta viitto­makieli on kuuroille yhtä keskeinen kuin kuuleville suomen kieli; kuurot tulisi ym­märtää omilla eikä kuulevien ehdoilla. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi tarvi­taan runsaasti asenteiden ja tietojen muokkausta, ja siinä Savisaaren ja Van­teen kirja on hyödyllinen apuneuvo. Am­mattilingvistienkin perustiedot viittoma­kielestä ovat usein nykyaikaistamisen tar­peessa. » Viittomakieli» on kieli poliittisestikinkiintoisaa luettavaa. Savisaaren ja Van­teen argumenttien pohjalta olisi mm. viit­tomakielen asemaa vahvistettava kuuro­jen opetuksessa sekä sen ja suomen kielen keskinäiset suhteet arvioitava uudelleen. Fred Karlsson 69 

Viittomakielen peruspiirteet

https://journal.fi/virittaja/article/download/37532/32646

Viittomakielen peruspiirteet

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi