Roos, JP

Finnish

Journal.fi

TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021  59MUISTIKUVIAMUISTIKUVIAMuistikuvia-sarja jatkuu viidellä kirjoituksella sosiaalitieteilijöistä, joista jokaisella on oma kirjoittajansa. Heikki Wariksesta (1901–89) kirjoittaa JP Roos. Muut sosiaalitieteilijät sarjassa ovat Erik Allardt (1925–2020), Elina Haavio-Mannila (s. 1933), Antti Eskola (1934–2018) ja Klaus Mäkelä (1939–2013).Kun Urho Kekkonen haudattiin, hänen ark­kunsa kuljetettiin Hietaniemeen ilman kansalais­saattuetta. Hautajaiskulkue koostui sotilaista ja mustista autoista.  Sen sijaan kaduilla oli paljon vä­keä katsomassa. Itsekin seisoin Esplanadilla odot­tamassa ruumisautoa. Virallisten autojen ja ka­dettien lisäksi saattueen perässä käveli yksi mies, kuokkavieras, emeritusprofessori Heikki Waris tohtorinhattu päässään.Tutustuin Warikseen lähes välittömästi Hel­sin gin yliopistoon tuloni jälkeen, syksyllä 1964. Waris oli siis silloin 63­vuotias, tiedekunnan ensimmäinen sosiaalipolitiikan professori ja vararehtori (valtiotieteellisen tiedekunnan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa rehtoraatissa). Aloitin opintoni sosiaalipolitiikasta ja professorin odottaminen laitoksen suuressa huoneessa ja sen jälkeinen suullinen kuulustelu olivat minulle elämää mullistavia tapahtumia. Tiesin heti, miksi haluan tulla isona: professoriksi. En vain tiennyt, että Waris oli suurin piirtein viimeinen Helsingin yliopiston oikea professori, ennen 60­luvun opiskelijahyökyaaltoa, yliopiston mullistusta ja professorien aseman romahdusta. Hän oli niitä mandariineja, joka järjesti suvereenisti oppilailleen rahoituksia, tutkimushankkeita, virkojen täyttöjä ja hallitsi yliopiston sisäiset juonittelukuviot. Erik Allardtille Waris edusti holhousmentaliteettia ja vierasta kansallisromanttista näkemystä sosiaali­tieteen tehtävistä – konservatismin ja sosiaali­demokratian yhdistelmää, mikä leimasi sosiaali­politiikkaa muutenkin.1930­luvulla Waris (vuoteen 1924 Warén) toimitti mm. Suomen Kulttuurihistoriaa. Sen toimituskunta muodosti myöhemmin kuuluisan ”ompeluseuran”, joka kokoontui aina 1970­luvulle asti. Ompeluseura taisi kokoontua viimeisen kerran Wariksen hautajaisten muistotilaisuudessa, joka järjestettiin Kallion setlementtitalossa, Kalliolassa.Naimisiin Waris oli mennyt vuonna 1925 ham­maslääkäri Emmi Nousiaisen kanssa, ja he saivat yhteensä viisi lasta, neljä tytärtä ja yhden pojan. Ainoan pojan kuolema pistoolileikin seuraukse­na Kallion yhteiskoulun pihalla vuonna 1942 oli Wariksen elämän suuri tragedia, jota hän ei voi­nut muistella liikuttumatta vielä 1960­luvullakaan . Vuosina 1941–45 Waris oli myös Suomen Huol­lon toiminnanjohtaja eli vastasi mm. lasten sijoi­tuksista Ruotsiin ja Tanskaan sekä ulkomais ten avustuslähetysten jakelusta. Vuosina 1957–58 hän oli von Fieandtin virkamieshallituksen sosiaalimi­nisterinä. Tästä ajasta kerrotaan, että Waris tuli ministeriöön jo varhain aamulla ja edellytti, että virkamiehet tulivat töihin, kun virka­aika alkoi. Tä­mä oli ylimmille virkamiehille kauhistus. Warista leimasi myös vahva kristillisyys. Tä­män hän oli omaksunut setlementtiliikkeen piiris­tä, joka oli inspiroinut myös hänen väitös kirjaansa. Sigfrid Sirenius oli yksi hänen oppi­isistään. Kou­lutukseltaan Waris oli historioi t sija, niin, että hä­nen pätevöitymisensä sosiaali politiikan professo­riksi oli työn ja tuskan takana. Hän oli siis mer­killinen yhdistelmä erilaisia vaikutteita: kristilli­nen vakaumus, jota elähdytti vahva ekumeenisuus, raittiusliike, vahva kansallismielisyys ja sosiaalire­formismi. Waris oli myös pitkälle verkostoitunut järjestöihminen, jolle tutkimus oli selkeästi toissi­jaista, niin että monet hänen projekteistaan jäivät kesken tai jäivät toisten toteutettaviksi.Wariksen väitöskirja Työläisyhteiskunnan syn-ty Pitkänsillan pohjoispuolelle (1932) oli saanut pal­jon inspiraatiota niin sanotusta Chicagon koulu­Viimeinen oikea professori – Heikki Waris60 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021 MUISTIKUVIAkunnasta. Chicagon yliopistoon oli muodos tunut 1900­luvun alussa sosiologinen suuntaus, jonka perusominaisuuksia olivat henkilö kohtaisten do­kumenttien käyttö, osallis tuva kenttätyöskente­ly ja etnografinen tutkimusote. Kun Waris saapui Chicagoon vuonna 1933, hän joutui keskelle para­digman muutosta, jossa nuoremmat tutkijat olivat jo omaksuneet suurten kvantitatiivisten aineisto­jen hyväksikäytön. Niinpä Waris keräsi ison elä­mäkerta­aineiston suoma laisten emigranttien kes­kuudessa, mutta hän ei koskaan sitä hyödyntänyt vaan palasi Suomeen enemmänkin uuden survey­tutki muk sen kannattajana. Tätä hän pääsi sitten toteuttamaan suuressa siirtoväen sopeutumista koskevassa hankkeessaan Siirtoväen sopeutuminen: tutkimus Suomen Karjalaisen siirtoväen sosiaalisesta sopeutumisesta (1952). Kirjassa yhdistettiin ansiok­kaasti laadullista ja määrällistä tutkimusta Chica­gon hengessä.Tämä olikin Wariksen viimeinen laaja empii­rinen tutkimus.  Toinen merkittävä teos oli Suo-malaisen yhteiskunnan rakenne, jolla hän pätevöityi professorin virkaansa vuonna 1948. Pekka Kuu­sen 1960-luvun sosiaalipolitiikka saa kiittää pitkälti syntymästään Warista. Uransa loppuvuosina Wa­ris julkaisi oppikirjoja ja tietokirjoja, kuten Aikam-me pakolaisongelma, joka on uudelleen ajankohtai­nen aihe. Hänen sosiaalipolitiikan peruskurssinsa oli legendaarinen muun muassa siksi, että se al­koi aamukahdeksalta, ja hän ei suinkaan päästä­nyt mattimyöhäisiä sisään vaivihkaa. Hänen sana­leikkinsä tulivat tutuiksi kurssin osanottajille, ku­ten ”ensimmäinen varis, joka lensi Atlantin yli”.Ehkä keskeisin Wariksen akateeminen panos oli kuitenkin väitöskirjojen ohjauksessa. Hänen johdollaan – ja painostuksellaan – valmistui poikkeuksellisen suuri joukko väitöskirjoja, joiden tekijät siirtyivät pian kasvavan yliopistolaitoksen palvelukseen. Olavi Riihinen, Vesa Laakkonen, Paavo Seppänen, Paavo Koli, Faina Jyrkilä, Leo Paukkunen, Elina Haavio­Mannila ja Kyösti Suonoja kuuluivat kaikki Wariksen talliin, ja Riihisestä tuli Wariksen seuraaja.Waris jäi eläkkeelle vuonna 1968, ja vuonna 1980 hänet nimitettiin akateemikoksi. Voi vain spekuloida sillä millaisia, seurauksia yliopis­to liikkeen nousu ja radikalisoituminen olisi Wariksen kohdalla aiheuttanut.  Nyt Waris saattoi seurata tätä sivusta, osallistuen – tosin torkahdellen – melko säännöllisesti laitok sen lisensiaattiseminaareihin, joihin asti yliopisto­radikalismi ei ulottunut. Hän myös pyrki esittä­mään aina lopuksi puheenvuoron, jossa kiitti tekijää syvällisestä ja kiinnostavasta esityksestä.Wariksella oli tapana tulla fyysisesti todella lähelle, mutta toisaalta hän oli elämänsä loppuun asti muodollinen. Sinunkaupat tehtiin vasta valmistumisen jälkeen, jos silloin kaan. Vanhem­miten Wariksesta tuli sekä huono muistinen, varsinkin nimien suhteen, että huonokuuloinen, mutta pää toimi hyvin loppuun asti. Kekkosta ei hautajaisissa saattanut seniili mies.JP RoosKirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan emeritusprofessori.

Viimeinen oikea professori – Heikki Waris

https://journal.fi/tt/article/download/102673/59868

Viimeinen oikea professori – Heikki Waris

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi