Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on erityisessä asemassa valvoessaan Euroopan ihmisoike-ussopimuksen noudattamista Euroopassa. Ylikansallisena tuomioistuimena se saa toimivaltansa ja legitimiteettinsä jäsenvaltioilta. Jäsenvaltiot eivät kuitenkaan välttämättä ole valmiita hyväksymään ylikansalliselta tuomioistuimelta ratkaisuja, mikäli kokevat niiden olevan liian kaukana jäsenvaltion omasta arvopohjasta tai vaikuttaa siltä, ettei tuomioistuin ole huomioinut kansallisen oikeuden erityispiirteitä.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tasapainoilee ihmisoikeuksien suojaamisen ja minimitason määrittämisen sekä jäsenvaltioiden näkökohtien välillä. Tässä tasapainoilussa apuna ovat tulkintadoktriinit ja erityisesti harkintamarginaalioppi, jonka avulla tuomioistuin määrittää, paljonko jäsenvaltiolla on liikkumavaraa Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeuksien tulkitsemisessa rajoituslausekkeiden avulla. Harkintamarginaaliopin laajuutta monesti tutkitaan konsensusargumenttien kautta, joiden merkitys tapausten ratkaisuissa vaihtelee.
Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen siitä, miten tuomioistuin käyttää harkintamarginaalioppia ja konsensustulkintadoktriinia tulkinnassaan ja mitä tämä kertoo tuomioistuimen ja jäsenvaltioiden välisestä valtasuhteesta. Tulkintaa analysoidaan useiden merkittäväksi muodostuneiden oikeustapausten kautta ja vertaamalla niissä esiintyvää harkintaa toisiinsa
