Kirja-arvostelu: Arvosteltu teos: Castrén, Paavo: Pappilan poika. Mitä se on ollut. Helsinki: Otava 2019.Non peer reviewe

Riikonen, Hannu

Finnish

Paavo Castrén: Pappilan poika. Mitä se on ollut. Helsinki: Otava 2019

Riikonen, H. K.

Journal.fi

64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021 KIRJALLISUUSPappilasta maailmalle ja takaisinPaavo Castrén: Pappilan poika. Mitä se on ollut. Helsinki: Ota­va 2019.Kun Helsingin yliopisto täytti 375 vuotta, se julkaisi tutkijoittensa ja entisten opiskelijoittensa esittely­jä otsikolla ”375 humanistia”.  Yksi oli joukosta kuitenkin poissa: klas­sillisen filologian professori Paa­vo Castrén, vaikka kaksi muuta Castrénia olivatkin mukana. Tutki­mustensa sekä monipuolisen hu­manistisen ja yhteiskunnallisen toimintansa ansiosta hänet olisi ehdottomasti pitänyt esitellä yli­opiston humanistien joukossa. Castrénin toiminnan moninaiset ulottuvuudet tulevat nyt kuitenkin havainnollisesti esille hänen muis­telmateoksessaan Pappilan poika.Castrénin teos ei ole tavanmu­kainen muistelmateos. Se jakau­tuu toisistaan selvästi erottuviin aihepiireihin, joita ovat pappila ja pappilakulttuuri, opinnot ja ase­velvollisuus, tieteellinen toiminta sekä Suomen instituutit Roomassa ja Ateenassa, Kauniaisten kunnal­lispolitiikka sekä Castrénin suku.Teoksen aloittava Pielaveden pappilaa ja seurakunnan kirkko­herroja koskeva osuus on kiinnos­tava lisä suomalaista papistoa ja pappilakulttuuria koskevaan kir­jallisuuteen, josta tässä on syy­tä mainita vain Gunnar Suolah­den klassiset tutkimukset, Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskunta ja Marja Terttu Knapaksen, Mark­ku Heikkilän ja Timo Åvistin Suo-malaiset pappilat sekä Marianne Envall­Koskimiehen Pappilassa kasvaneet, jossa esillä on Fors­manin suku. Kaunokirjallisuuden osalta hyvän esimerkin tarjoaa Ju­hani Ahon historiallinen romaa­ni Kevät ja takatalvi.  Castrénin isä oli Pielaveden kirkkoherra. Hän esittää katsauksen kotipitä­jänsä historiaan ja sen kirkkoher­roihin, joista ehkä merkittävin on ollut Lauantaiseuran kantaviin voi­miin kuulunut Carl Henrik Ståhl­berg. Castrénin lapsuus ja nuo­ruus osuivat sotavuosiin ja niitä seuranneisiin niukkoihin vuo­siin. Kirjoittaja antaa havainnolli­sen kuvan niistä vaatimattomis­ta oloista, joissa pappiloissakin jouduttiin tuolloin elämään. Toi­saalta esille tulee se, mikä kult­tuurinen ja yhteiskunnallinen merkitys pappiloilla maalaispitä­jissä oli. Castrén esittää kritiikkiä kirkkoa kohtaan, joka papiston virka­ ja palkkausjärjestelyjen myötä hävitti perinteellisen pappilakulttuurin. Voi tosin kysyä, olisivatko pappiloiden päivät muutenkin olleet ohitse kirkon yhteiskunnallisen roolin muuttuessa.Asevelvollisuuden kuvaus on ehkä tarpeettomankin laaja, mutta sitä kiinnostavampia ovat Castrénin kokemukset opiskelijana ja tutkijana Helsingin yliopistossa, Roomassa ja Pompejissa sekä Suomen kulttuuri­instituutin johtajana Ateenassa. Ulkomailla toimiessaan Castrénilta näyttää menneen suhteettoman paljon aikaa suomalaisten poliitikkojen ja erilaisten kulttuurielämän henkilöiden opastamiseen. Tällainen toiminta on epäilemättä ollut tärkeää ja kiitettävää, mutta kaikesta päättäen se söi liiaksi aikaa tutkimukselta.TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021 65KIRJALLISUUSLuterilaiseen työmoraaliin ja kohtuullisen sujuvaan byrok­ratiaan tottuneena Castrén sai Ita­liassa kokea etelän ja pohjoisen kulttuurin vastakohtaisuuden. Tie­dustellessaan kohteliaisuudes­ta työtään seuraamaan tulleilta, mitä työtä nämä tekivät, vastaus oli usean kerran: ”Luojan kiitos, minun ei tarvitse tehdä työtä”. Suivaantuneena Monte dei Pas­chi di Siena ­pankin byrokratias­ta Castrén sanoi tietävänsä, että pankki oli perustettu vuonna 1472 ja ihmettelevänsä, miksi se ei ollut noista ajoista kehittynyt. Tämä to­teamuskaan ei auttanut nopeutta­maan asian käsittelyä.Professuurien täyttöprosessi­en kiemuroiden kuvaukset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, oli­vatpa ne ulkopuolisten oppihisto­rioitsijoiden, prosessiin osallistu­neiden tai läheltä seuranneiden mutta itse virkaa hakemattomi­en (ks. esim. Oiva Ketosen kuva­us Helsingin yliopiston yleisen his­torian professuurin täytöstä Arvi Korhosen jälkeen teoksessa Ar-vovallan politiikkaa, 1986) tai sit­ten hakijoiden itsensä omasta nä­kökulmastaan kirjoittamia. Castrén kuvaa seikkaperäisesti saamansa Helsingin yliopiston klassillisen fi­lologian apulais­professuurin ha­kuprosessia. Saamatta sen sijaan jäivät Helsingin yleisen historian ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professuurit, joihin Castrén tosin sai pätevyyden. Tullessaan mu­kaan hakuprosessiin tavallaan his­torian oppiaineen ulkopuolelta hän sai kylläkin kokea Helsingin histori­an laitoksella olevansa vähemmän toivottu. Turun­viran osalta hän to­teaa ironisen happamasti, että si­käläinen kulttuurihistoria ”saattoi keskittyä jatkamaan suomalaisten siirtolaisten kulttuurin tutkimista Kanadassa ja Yhdysvalloissa”. Koh­tuuden nimessä on toki sanottava, että nykyään turkulaiset kulttuuri­historioitsijat tutkivat monenlaisia muitakin asioita.Muistelmien hauskimpia jak­soja on kuvaus klassillisen filologi­an opiskelijoista pyytämässä reh­tori Edwin Linkomieheltä lupaa oman yhdistyksen perustamisek­si. Pyyntö miellytti mahtavaa reh­toria siinä määrin, että hän vilkuili sikarilaatikkoa, joskaan ei mennyt niin pitkälle, että olisi tarjonnut sii­tä opiskelijoille. Viehättäviä ovat myös Castrénin kuvaamat antii­kintutkijoiden kulttuuriharrastuk­set, joista ei ole puuttunut italia­laisia kapakkalauluja ja luentojen parodioita. Savolaistaustaisena Castrén on siteerannut K. A. Gott­lundin savon murteelle kääntämää katkelmaa Iliaasta. Akateeminen maailma tarjoaa otolliset olosuhteet tieteellisten kiistojen, koulukuntaerojen ja vir­koja koskevien kilpailujen ta­kia kärjistyneille henkilösuhteille. Castrén ei syyllisty kollegojen mustamaalaamiseen, mutta ei hän varsinaisesti peittele antipatioitaankaan. Osansa saavat myös Helsingin yliopiston rehto­ri (nimeä ei mainita), jonka mieles­tä suositut Studia generalia ­lu­entosarjat tavoittivat vääränlaisen yleisön (tarkoittaen varttuneempia naishenkilöitä), ja nimeltä mainit­tu kansanedustaja, jonka Castrén muistaa kutsuneen hänen Lovii­san rauhanforumissa pitämäänsä puhetta ”imbesilliksi”. Ulkomais­ten tutkijakollegoiden luonneh­dintoja olisi mielellään saanut olla enemmän.Castrénin pappilakuvauksessa oleva nostalginen sävy tulee esille myös suhteessa Roomaan ja Pompejiin. Nykyisessä Roomassa ei ole samaa ilmapiiriä kuin 1960­luvun alussa ja Pompejikin on kohdannut erilaisia menetyksiä. Mutta kiinnostustaan antiikin kulttuuriin Castrén ei menettänyt, päinvastoin. Eläkevuosinaan hän on tehnyt suuriarvoista työtä antiikin kirjallisuuden suomentajana (Homeros, Hesiodos, Horatius, Cato) ja antiikkia käsittelevien laajojen kokonaisesitysten kirjoittajana. Yleistajuisia esitelmiä hän on laskujensa mukaan pitänyt yli 50 Suomen paikkakunnalla.Oma kiinnostavuutensa on Castrénin kuvauksella Kauniais­ten kunnallispolitiikasta. Kunnan­valtuustossa vihreiden edustaja­na hän oli vaa’ankieliasemassa ruotsalaisen kansanpuolueen ja kokoomuksen välissä. Castrénin aktiivisuus on ulottunut jopa Kan­gasniemen Luusniemen kesäjuhli­en järjestämiseen. Yhteiskunnalli­sista kysymyksistä kiinnostuneena hän muistuttaa siitä, millaisia ta­loudellisia menetyksiä ja ympäris­tötuhoja olympialaiset ovat aiheut­taneet (Kreikassa 2004).Muistelmateoksen päättävään laajaan liitteeseen on koottu runsaasti tietoa Castrén­suvusta, joka on tuottanut suuren määrän etenkin pappeja ja juristeja. Joistakin on annettu runsaasti kiinnostavia henkilötietoja. Aineiston kokoamisessa lienee ollut suuri työ. Liitteessä on erikseen lueteltu Castrén­sukuiset papit (kaikkiaan 30), joista useimmat ovat olleet kirkkoherroja ja rovasteja – piispaksi tai tuomiorovastiksi heistä ei kukaan ylennyt. Sukuun avioliiton kautta liittyneiden pappien (25) joukosta sen sijaan löytyvät arkkipiispa Martti Simojoki ja Turun yliopiston klassillisen filologian professori Heikki Koskenniemi.Matti Klinge on käyttänyt päi­väkirjassaan (1999) suomalai­sista antiikintutkijoista ilmausta ”meidän hieman synkkäilmei­set piirtokirjoituskoulukunnan jä­senet”. Ainakaan Castréniin tämä luonnehdinta ei sovi.H. K. RIIKONENKirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori (emeritus), joka on opiskellut myös klassisia kieliä ja kirjoittanut antii­kin kirjallisuudesta.

Pappilasta maailmalle ja takaisin

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto

https://helda.helsinki.fiPappilasta maailmalle ja takaisinRiikonen, Hannu2021Riikonen , H 2021 , ' Pappilasta maailmalle ja takaisin ' , Tieteessä tapahtuu , Vuosikerta. 39, Nro 1 , Sivut 64-65 . < https://journal.fi/tt/article/view/102682 >http://hdl.handle.net/10138/340927unspecifiedpublishedVersionDownloaded from Helda, University of Helsinki institutional repository.This is an electronic reprint of the original article.This reprint may differ from the original in pagination and typographic detail.Please cite the original version.64 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021 KIRJALLISUUSPappilasta maailmalle ja takaisinPaavo Castrén: Pappilan poika. Mitä se on ollut. Helsinki: Ota­va 2019.Kun Helsingin yliopisto täytti 375 vuotta, se julkaisi tutkijoittensa ja entisten opiskelijoittensa esittely­jä otsikolla ”375 humanistia”.  Yksi oli joukosta kuitenkin poissa: klas­sillisen filologian professori Paa­vo Castrén, vaikka kaksi muuta Castrénia olivatkin mukana. Tutki­mustensa sekä monipuolisen hu­manistisen ja yhteiskunnallisen toimintansa ansiosta hänet olisi ehdottomasti pitänyt esitellä yli­opiston humanistien joukossa. Castrénin toiminnan moninaiset ulottuvuudet tulevat nyt kuitenkin havainnollisesti esille hänen muis­telmateoksessaan Pappilan poika.Castrénin teos ei ole tavanmu­kainen muistelmateos. Se jakau­tuu toisistaan selvästi erottuviin aihepiireihin, joita ovat pappila ja pappilakulttuuri, opinnot ja ase­velvollisuus, tieteellinen toiminta sekä Suomen instituutit Roomassa ja Ateenassa, Kauniaisten kunnal­lispolitiikka sekä Castrénin suku.Teoksen aloittava Pielaveden pappilaa ja seurakunnan kirkko­herroja koskeva osuus on kiinnos­tava lisä suomalaista papistoa ja pappilakulttuuria koskevaan kir­jallisuuteen, josta tässä on syy­tä mainita vain Gunnar Suolah­den klassiset tutkimukset, Matti Klingen Iisalmen ruhtinaskunta ja Marja Terttu Knapaksen, Mark­ku Heikkilän ja Timo Åvistin Suo-malaiset pappilat sekä Marianne Envall­Koskimiehen Pappilassa kasvaneet, jossa esillä on Fors­manin suku. Kaunokirjallisuuden osalta hyvän esimerkin tarjoaa Ju­hani Ahon historiallinen romaa­ni Kevät ja takatalvi.  Castrénin isä oli Pielaveden kirkkoherra. Hän esittää katsauksen kotipitä­jänsä historiaan ja sen kirkkoher­roihin, joista ehkä merkittävin on ollut Lauantaiseuran kantaviin voi­miin kuulunut Carl Henrik Ståhl­berg. Castrénin lapsuus ja nuo­ruus osuivat sotavuosiin ja niitä seuranneisiin niukkoihin vuo­siin. Kirjoittaja antaa havainnolli­sen kuvan niistä vaatimattomis­ta oloista, joissa pappiloissakin jouduttiin tuolloin elämään. Toi­saalta esille tulee se, mikä kult­tuurinen ja yhteiskunnallinen merkitys pappiloilla maalaispitä­jissä oli. Castrén esittää kritiikkiä kirkkoa kohtaan, joka papiston virka­ ja palkkausjärjestelyjen myötä hävitti perinteellisen pappilakulttuurin. Voi tosin kysyä, olisivatko pappiloiden päivät muutenkin olleet ohitse kirkon yhteiskunnallisen roolin muuttuessa.Asevelvollisuuden kuvaus on ehkä tarpeettomankin laaja, mutta sitä kiinnostavampia ovat Castrénin kokemukset opiskelijana ja tutkijana Helsingin yliopistossa, Roomassa ja Pompejissa sekä Suomen kulttuuri­instituutin johtajana Ateenassa. Ulkomailla toimiessaan Castrénilta näyttää menneen suhteettoman paljon aikaa suomalaisten poliitikkojen ja erilaisten kulttuurielämän henkilöiden opastamiseen. Tällainen toiminta on epäilemättä ollut tärkeää ja kiitettävää, mutta kaikesta päättäen se söi liiaksi aikaa tutkimukselta.TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2021 65KIRJALLISUUSLuterilaiseen työmoraaliin ja kohtuullisen sujuvaan byrok­ratiaan tottuneena Castrén sai Ita­liassa kokea etelän ja pohjoisen kulttuurin vastakohtaisuuden. Tie­dustellessaan kohteliaisuudes­ta työtään seuraamaan tulleilta, mitä työtä nämä tekivät, vastaus oli usean kerran: ”Luojan kiitos, minun ei tarvitse tehdä työtä”. Suivaantuneena Monte dei Pas­chi di Siena ­pankin byrokratias­ta Castrén sanoi tietävänsä, että pankki oli perustettu vuonna 1472 ja ihmettelevänsä, miksi se ei ollut noista ajoista kehittynyt. Tämä to­teamuskaan ei auttanut nopeutta­maan asian käsittelyä.Professuurien täyttöprosessi­en kiemuroiden kuvaukset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, oli­vatpa ne ulkopuolisten oppihisto­rioitsijoiden, prosessiin osallistu­neiden tai läheltä seuranneiden mutta itse virkaa hakemattomi­en (ks. esim. Oiva Ketosen kuva­us Helsingin yliopiston yleisen his­torian professuurin täytöstä Arvi Korhosen jälkeen teoksessa Ar-vovallan politiikkaa, 1986) tai sit­ten hakijoiden itsensä omasta nä­kökulmastaan kirjoittamia. Castrén kuvaa seikkaperäisesti saamansa Helsingin yliopiston klassillisen fi­lologian apulais­professuurin ha­kuprosessia. Saamatta sen sijaan jäivät Helsingin yleisen historian ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professuurit, joihin Castrén tosin sai pätevyyden. Tullessaan mu­kaan hakuprosessiin tavallaan his­torian oppiaineen ulkopuolelta hän sai kylläkin kokea Helsingin histori­an laitoksella olevansa vähemmän toivottu. Turun­viran osalta hän to­teaa ironisen happamasti, että si­käläinen kulttuurihistoria ”saattoi keskittyä jatkamaan suomalaisten siirtolaisten kulttuurin tutkimista Kanadassa ja Yhdysvalloissa”. Koh­tuuden nimessä on toki sanottava, että nykyään turkulaiset kulttuuri­historioitsijat tutkivat monenlaisia muitakin asioita.Muistelmien hauskimpia jak­soja on kuvaus klassillisen filologi­an opiskelijoista pyytämässä reh­tori Edwin Linkomieheltä lupaa oman yhdistyksen perustamisek­si. Pyyntö miellytti mahtavaa reh­toria siinä määrin, että hän vilkuili sikarilaatikkoa, joskaan ei mennyt niin pitkälle, että olisi tarjonnut sii­tä opiskelijoille. Viehättäviä ovat myös Castrénin kuvaamat antii­kintutkijoiden kulttuuriharrastuk­set, joista ei ole puuttunut italia­laisia kapakkalauluja ja luentojen parodioita. Savolaistaustaisena Castrén on siteerannut K. A. Gott­lundin savon murteelle kääntämää katkelmaa Iliaasta. Akateeminen maailma tarjoaa otolliset olosuhteet tieteellisten kiistojen, koulukuntaerojen ja vir­koja koskevien kilpailujen ta­kia kärjistyneille henkilösuhteille. Castrén ei syyllisty kollegojen mustamaalaamiseen, mutta ei hän varsinaisesti peittele antipatioitaankaan. Osansa saavat myös Helsingin yliopiston rehto­ri (nimeä ei mainita), jonka mieles­tä suositut Studia generalia ­lu­entosarjat tavoittivat vääränlaisen yleisön (tarkoittaen varttuneempia naishenkilöitä), ja nimeltä mainit­tu kansanedustaja, jonka Castrén muistaa kutsuneen hänen Lovii­san rauhanforumissa pitämäänsä puhetta ”imbesilliksi”. Ulkomais­ten tutkijakollegoiden luonneh­dintoja olisi mielellään saanut olla enemmän.Castrénin pappilakuvauksessa oleva nostalginen sävy tulee esille myös suhteessa Roomaan ja Pompejiin. Nykyisessä Roomassa ei ole samaa ilmapiiriä kuin 1960­luvun alussa ja Pompejikin on kohdannut erilaisia menetyksiä. Mutta kiinnostustaan antiikin kulttuuriin Castrén ei menettänyt, päinvastoin. Eläkevuosinaan hän on tehnyt suuriarvoista työtä antiikin kirjallisuuden suomentajana (Homeros, Hesiodos, Horatius, Cato) ja antiikkia käsittelevien laajojen kokonaisesitysten kirjoittajana. Yleistajuisia esitelmiä hän on laskujensa mukaan pitänyt yli 50 Suomen paikkakunnalla.Oma kiinnostavuutensa on Castrénin kuvauksella Kauniais­ten kunnallispolitiikasta. Kunnan­valtuustossa vihreiden edustaja­na hän oli vaa’ankieliasemassa ruotsalaisen kansanpuolueen ja kokoomuksen välissä. Castrénin aktiivisuus on ulottunut jopa Kan­gasniemen Luusniemen kesäjuhli­en järjestämiseen. Yhteiskunnalli­sista kysymyksistä kiinnostuneena hän muistuttaa siitä, millaisia ta­loudellisia menetyksiä ja ympäris­tötuhoja olympialaiset ovat aiheut­taneet (Kreikassa 2004).Muistelmateoksen päättävään laajaan liitteeseen on koottu runsaasti tietoa Castrén­suvusta, joka on tuottanut suuren määrän etenkin pappeja ja juristeja. Joistakin on annettu runsaasti kiinnostavia henkilötietoja. Aineiston kokoamisessa lienee ollut suuri työ. Liitteessä on erikseen lueteltu Castrén­sukuiset papit (kaikkiaan 30), joista useimmat ovat olleet kirkkoherroja ja rovasteja – piispaksi tai tuomiorovastiksi heistä ei kukaan ylennyt. Sukuun avioliiton kautta liittyneiden pappien (25) joukosta sen sijaan löytyvät arkkipiispa Martti Simojoki ja Turun yliopiston klassillisen filologian professori Heikki Koskenniemi.Matti Klinge on käyttänyt päi­väkirjassaan (1999) suomalai­sista antiikintutkijoista ilmausta ”meidän hieman synkkäilmei­set piirtokirjoituskoulukunnan jä­senet”. Ainakaan Castréniin tämä luonnehdinta ei sovi.H. K. RIIKONENKirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen professori (emeritus), joka on opiskellut myös klassisia kieliä ja kirjoittanut antii­kin kirjallisuudesta.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/10138/340927/1/102682_Artikkelin_teksti_184374_1_10_20210216.pdf

Pappilasta maailmalle ja takaisin

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi

Helsingin yliopiston digitaalinen arkisto