Mika Hallila, Savumerkkejä. Tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulta2000-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019. 288 s

Vainikkala, Erkki

Journal.fi

ESITTELYTKULTTUURINTUTKIMUS 38 (2021): 464Mitä tupakka merkitseeMika Hallila, Savumerkkejä. Tupakointi suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvul-ta 2000-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuu­den Seura 2019. 288 s.Mika Hallila on tehnyt tutkimuksen suomalaisen kirjallisuuden tupakoinnis­ta. Kirjan kannessa itse tupakkaa ei näy, ei mällinä, savukkeena, sikarina eikä pii­pussa. Sen sijaan kannen mustassa taus­tassa nousee vaaleita kiehkuroita, kaar­televassa keveydessään kiehtovia. Nyky­maailmassa ne ovat yhä useammille nos­talgisia, haihtuvia kuin tupakointi itse. Tupakka aineena ja sen vaikutukset eli­miin ovat pitkään olleet terveyspuheen keskiössä, tupakoinnille muiden ihmis­ten lähellä on osoitettu omat pikku paik­kansa ja visuaalisista kulttuurituotteista ne on pitkälti bännätty. Muutos tupa­koinnin glorifioinnista elokuviin upo­tettuine sauhutteluineen rennon, hie­nostuneen tai määrätietoisen elämän­tunnon kohottajana on melkoinen. En­nen tupakan addiktiivisuus ja tupakka­kulttuuri vahvistivat toisiaan, terveys­näkökohtien voimistuessa on pyritty irtautumaan sekä aineesta että sen käyt­töä tukevasta kulttuurista. Varoituksen sanat ja kuvat eivät sinänsä ole uusia – Wolfgang Schivelbuschin  kirjassa Nau-tintoaineiden kulttuurihistoria on 1500­ luvulta kuva, jossa herrojen tupakkaseu­rueessa luuranko puhaltelee savuja sil­mäkuopistaan. Kiehkuroiden kulttuuri­ historialliset merkitykset ovat kuiten­kin moninaiset. Tämä tekee tupakasta tärkeän motiivin myös kirjallisuudessa, kuten käsillä oleva tutkimuskin osoittaa.Hallila tuo esiin johdannossa ja muuallakin myös terveysnäkökulmaa taustaksi omalle tarkastelulleen, jon­ka hän korostaa olevan tässä suhteessa neutraalia. Hän tutkii kirjallisuutta tu­pakoinnin kulttuurisena muistina, ja tu­pakkatutkimusten valtavirrassa tämä on poikkeuksellista. Savumerkeissä pa­neudutaan tupakoinnin käyttötapojen ja merkitysten historiallisesti muuntu­vaan ja sosiaalisesti merkitsevään kaa­reen suomalaisessa kirjallisuudessa sen alkuvaiheista aina 2000­luvulle saak­ka. Yhden kirjan mittaan ei tällaisessa aiheessa tietenkään voi pyrkiä laajaan kattavuuteen, vaan edetään merkitsevin nostoin. Kirjoittajan perehtyneisyydestä aiheeseen ovat osoituksena myös lukui­sat ennen kirjaa ilmestyneet artikkelit. Johdannon jälkeisessä luvussa kuva­taan alustavasti tutkimuksen sijoittumis­ta tupakan kulttuurihistorian kuvauk­siin maailmalla ja Suomessa. Siinä kuva­taan myös näkökulmasiirtymää yleises­tä kulttuurihistoriasta erityisesti kult­tuurisiin merkityksiin sekä lyhyesti tu­pakan yleistä kirjallisuushistoriaa usei­den kanonisoitujen teosten kautta. Tut­kimuksessa yhdistyvät siis ajalliset ja te­maattiset näkökulmat, ja kirjallisuuden­tutkimuksena se koskettaa useita muita­kin tieteenaloja esineellisestä kulttuuri­historiasta sosiaaliseen asemaan ja suku­puoleen liittyviin kulttuurintutkimuk­sen kysymyksiin.Tupakkaa ja tupakointia tutkitaan ”tupakka­merkkinä”, ja sen mukaises­ti on kolmas luku omistettu analyysien kannalta hyödyllisinä pidetyn semioot­tisen käsitteistön esittelylle. Merkki­ näkökulman kautta pyritään saamaan selkeä ote sekä tupakan saamien merki­tysten konventionaalisuudesta että vaih­EsittelytESITTELYT KULTTUURINTUTKIMUS 38 (2021): 4 65televuudesta ja puhutaan niiden ”kaksi­jakoisesta dialektiikasta”, jossa vakiintu­neisiin merkityksiin voi tilanteittain liit­tyä myös poikkeavia merkityksiä. Kon­ventionaalisuuden käsite jää tässä hie­man epäselväksi, koska toki myös kon­ventionaaliset merkitykset ovat histo­riallisesti ja tilanteittain vaihtelevia (ku­ten itse analyysit hyvin osoittavat) eli diskursiivisesti määräytyviä ja myös keskenään ristiriitaisia. Voi sanoa niin­kin, että tutkimuksessa käsitellään juu­ri tupakointiin liittyvien merkitysten vaihtelevaa konventionaalisuutta ja tätä vaihtelevuutta vasten myös lähempään tarkasteluun nostettujen teosten erityi­syyttä. Tupakkaan liittyvät merkitykset kuvataankin aina kontekstuaalisiksi ja tulkinnallisiksi. Samalla tähdennetään tupakan ”myrkyttävää ja nautittavaa” ai­neellisuutta, myös tupakointiin liittyvi­en ristiriitojen lähteenä – tupakan addik­tiivisuus tekee siitä itsestään ”aktiivisen toimijan”, joka ei suinkaan ole vain neut­raali merkkiväline.Charles Peircen merkkiteoriaan tu­pakkaa suhteutetaan niin, että se ”toimii useimmiten symbolin tavoin, joskus iko­nisesti ja indeksikaalisesti”. Nämä ovat kuitenkin myös näkökulmia, ja koska indeksi tarkoittaa monenlaisia yhteyksiä ”luonnollisista” kausaalisiin ja rinnak­kaisiin, olisi tupakan konventionaalisia ja muuttuvia merkityksiä voinut hyvin tarkastella myös tupakan ”historiallise­na indeksinä”. Sellaisena tutkimusta voi ”peirceläisittäin” hyvin myös lukea. Se­mioottinen käsitteistö esitetään siis täs­sä varsin yleiseksi näkökulmaa ohjaavak­si taustaksi, eikä sitä ole tarkoituskaan tuoda sisältölukuihin minään teoriaa korostavana ja merkityksiä koodaava­na apparaattina. Sen sijaan korostetaan ei­ hierarkkisen ”kulttuuriteoreettisen matriisin” ajatusta, ja tupakoinnin mer­kityksiä tutkitaan käytännössä represen­taatioina kontekstuaalisuuden ja muun­tuvuuden korostuksin. Tätä täsmenne­tään kulttuurintutkimuksesta tutuilla teemoilla: identiteetti, sukupuoli, valta, luokka, materiaalisuus, ruumiillisuus ja sairauden ja terveyden vastakohtaisuus.Tämän teoriaa ja menettelyä selvit­tävän osan jälkeiset viisi lukua on sitten omistettu nimenomaan suomalaisen – ilmeisiä poikkeuksia lukuun  ottamatta suomenkielisen – kirjallisuuden tupa­koinnille. Valtaosa aineistosta on ro­maaneja, mutta mukana on myös ker­tovaa runoutta ja vähäisiä poikkeamia pienimuotoiseen proosaan. Lyriikka on esillä vain niukasti muun tarkastelun tu­kena. Jonkin verran viitataan myös muu­hun kuin suomalaiseen kirjallisuuteen, kuten hyödyllisistä henkilö­ ja asiasana­hakemistoistakin voi nähdä.Tutkimuksen päälinja on kronolo­ginen, mutta ajassa liikutaan joustavas­ti poikittaisin ja pitkittäisin huomioin. Analyyseja suhteutetaan (kansallis)ro­mantiikan, realismin ja modernismin il­maisutapoihin, mutta tarkastelu on en­nen kaikkea temaattista yleisiin histo­riallisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuuri­siin taustoihin päin. Lukujen 5, 6 ja 7 ot­sikot tuovat tämän otsikoihin asti: ”Isän­maa tupakalla”, ”Piippu miehen tiellä pi­tää – ja naisenkin”, ”Sodan arjen ja rak­kauden sauhut”. Näitä lukuja edeltäväs­sä alkuvaiheiden käsittelyssä esillä ovat suullisen runouden lisäksi varsinkin Juteini ja Runeberg. Isänmaa tupakoi 1800­luvun erityyppisissä  realismeissa ”Kivestä Järnefeltiin” sekä 1900­luvun alkupuolella Rantamalan modernisti­sessa Harhamassa ja Kiannon Ryysyran-nassa. Siitä tullaan modernistisen Alas-talon salin ja Muumilaakson piipunpolt­toon, ja nämä kaksi johtavat omaan ala­lukuunsa uudemman kirjallisuuden pii­puttelusta. Viimeisessä temaattisesti ni­metyssä luvussa käsitellään tupakoin­tia Väinö Linnan ja Helvi Hämäläisen pääteoksissa. Viimeisessä luvussa tul­laan nykyaikaan. Siinä on erityisesti esillä rajoja rikkonut Anja Kaurasen ro­maani Sonja O kävi täällä, ja lisäksi poh­ditaan tupakointiin liittyviä moraalisia sekä varsinkin miehiseen ryhmäiden­titeettiin liittyviä kysymyksiä lähinnä Asko Sahlbergin, Mikko Rimmisen ja Kari Hotakaisen teoksissa. Näissäkin ESITTELYTKULTTUURINTUTKIMUS 38 (2021): 466esimerkeissä tupakointi taukoineen voi edelleen kuvastaa koko elämäntapaa ja ­tuntoa, mutta henkilöiden näkökul­min tupakointia myös sairastetaan ja sen kautta määritellään elämässä onnis­tumista ja epäonnistumista; tätä pohdi­taan hieman myös Susan Sontagin Sai-raus vertauskuvana ­teoksen pohjalta.Pitkin matkaa tutkimuksessa eritel­lään, kuinka addiktoiva tupakka, tupa­kointiväline ja tupakkalaatu punoutuvat kulttuurisiin käytäntöihin sosiaalisesti yhdistävinä ja erottavina ja myös hyvin erilaisissa merkityksissä. Tilan puuttees­sa havainnollistan tätä vain muutamalla aikahypyllä.Vänrikki Stoolin tarinoissa piipun­poltolla on tärkeä tehtävä juoniraken­teessa, mutta myös temaattisesti. Runon puhujalla on korkea sosiaalinen asema; hänen varakkuuttaan kuvastaa sekin, et­tä hän polttaa piipussaan ”Geflen vaaku­naa”, johon hänen kohtaamallaan sota­vanhuksella ei ole varaa. Vänrikin ker­tomuksen edetessä runoilijan ylimieli­syys muuttuu ihailuksi, ja lopussa mo­lemmat polttavat Gefleä (ei ole epäsel­vää, kuka tarjoaa). Tupakka toimii vah­vistavana väliaineena vänrikin kerto­muksia kuuntelevan runoilijan isän­maallisen miehistymisen kokemukselle. Huovisen Rauhanpiipussa suhde sotaan ja sankaruuteen, mutta myös miesten­ välisyyteen, on aivan toinen, eikä piip­pukaan sublimoi sotaa eikä yhdistä muu­ten kuin motiivina. Piipputupakan laa­dullakaan ei ole tässä erottelevaa merki­tystä, mutta sillä on, että filosofi polttelee rauhanpiippua mieluusti yksikseen, eikä hänen vastinparinsa, sodan kolhima tais­telija, edes pidä sen savusta – kansallisen paatoksen ”vuosisataiseen hölynpölyyn” on filosofin mietteen mukaan helpompi mieltyä kuin rauhanpiipun savuun. Tu­pakka­merkki taittuu tässä satiirisesti ja on sitä paitsi monimielistä: mukavan elä­män saavuttanut filosofi havaitaan myö­hemmin huoneessaan piippuineen, vii­neineen ja tohveleitaan läpsyttäen. Myös miestenvälinen ”tupakkatila” on rikkou­tunut. Hallila esittää siitä muitakin esi­merkkejä, kuten Alastalon salissa kuva­tun jahkailevan piipunvalinnan paro­dian Juha Seppälän lyhyessä Supermar-ketin novellissa. Sofi Oksasen Norma ja Katja Ketun Piippuhylly esitetään tähän symbolisina jatkeina, joissa piippu siir­tyy naisen suuhun, ja vanhoista symboli­sista sidoksista irtautunutta arkistumista kuvaa myös savukkeiden ja sätkien polt­telu.Jo Topelius kuvaa sikarin tuloa vau­raiden talonpoikien polteltavaksi, mutta savukkeiden kautta tulevat havainnolli­sesti esiin tupakoinnin sukupuolittumi­sessa tapahtuneet muutokset. Paperossit tulivat Venäjältä Suomeen 1800­luvun puolivälissä, ja silloin perustettiin myös Rettigin tupakkatehtaat. Erilaisine tu­pakkalaatuineen ja imukkeineen niis­tä tuli myös helppoutensa takia varsin­kin kaupungistuneeseen, kiireiseen elä­mänmenoon sopivia elämäntunnon ko­hottajia ja naisten tupakoinnin lisäänty­essä myös emansipaation merkkejä.Hallila vertailee Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän tupakointi­kohtauksia Väinö Linnan teosten tupak­kamerkityksiin. Molemmista kuvataan tupakoinnin miestenvälisyyttä, mutta Hämäläisen toista maailmansotaa edel­tävän vuosikymmenen kaupunkilais­kokemuksessa tupakoinnin addiktiivi­suus kytkeytyy vahvasti myös esteetti­seen makuun ja nautiskelevaan elämän­tapaan. Tähän liittyen Hallila tuo kiin­nostavasti esiin jo kansanrunoudessa nä­kyvän ”tupakan ja naisen” (miessilmäi­sesti) ristiriitaisesti aistillisen yhteyden; romaanissa miehen tupakointi, myös maistumattomuus, heijastelee ambiva­lentisti äidin läheisyyttä, rakkauden eh­tymistä ja äidin kuolemaa, jonka jälkeen tämän rakastama koristetupakka alkaa jälleen kukkia. Tupakan liittyminen (es­teettisesti luuimukkeineen) naiseen ja feminiinisyyteen kuvautuu näin myös miehen tupakoinnissa, ja koristetupa­kan kasvattaminen edustaa naisen va­pauden toivetta aikana, jolloin itse tupa­kointi ei ainakaan tässä sosiaaliluokassa tullut vielä oikein kyseeseen. – Tämäkin ESITTELYT KULTTUURINTUTKIMUS 38 (2021): 4 67juonne kulkee muunnelmineen useassa tutkimuksen luvussa; Hallila itse viit­taa tässä kohden 5. luvussa esittämään­sä analyysiin Juhani Ahon Papin rouvas-ta, jossa tupakoinnilla leikittely ilmenee kesken jäävänä emansipaationa.Hallila käy moninaisten esimerkki­en ja analyysien kautta läpi tupakan ja sen käyttötapojen merkityksiä suoma­laisesta kansanrunoudesta ja kansalli­sesta heräämisestä nykyiseen kertoma­kirjallisuuteen. Kirjallisuus on tässä en­nen kaikkea jakopinta, jonka kautta ko­ko kulttuurin tupakalliset merkitykset kuvautuvat. Tekstiä myös lukee kielelli­sesti mielikseen; jonkinmoisesta toistei­suudesta haluaisi toisinaan huomauttaa, mutta sitä syntyy väistämättä, kun kes­keisiä teemoja tuodaan moniin eri yh­teyksiin. Kirja nostaa näkyviin monissa yhteyksissä toimivan motiivin suomalai­sessa kirjallisuudessa ja osoittaa, kuinka paljon tupakka on ollut muutakin kuin perska kielellä. Tupakkakulttuuria ei pe­ruuteta, vaan sinne peruutetaan ja tul­laan takaisin.Erkki VainikkalaKirjoittaja on kirjallisuuden­ ja kulttuurin­tutkija, Jyväskylän yliopiston nykykulttuu­rin tutkimuksen emeritusprofessori.• • •Terapeuttisen vallan viettelevyyttä ja hähmäisyyttä jäljittämässäTerapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hy-vinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suo-messa. Toim. Kristiina Brunila, Esko Harni, Antti Saari & Hanna Ylöstalo. Vastapaino 2021. 367 s.Terapeuttinen valta. Onnellisuuden ja hy-vinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suo-messa on mediassakin runsaasti huomio­ta saanut ajankohtainen toimitettu teos, joka koostuu peräti 15 erillisestä luvus­ta ja johdannosta. Kirjan perusteesi on, että terapeuttinen valta on saanut Suo­messa hegemonisen aseman. Tämä väite on helppo uskoa todeksi lukiessa kirjan tekstien aiheiden variaatiota, jotka ulot­tuvat nuorten ja aikuisten mielenterveys­työstä vankiloiden kuntouttavaan ohjel­matyöhön ja startup­yrittäjyydestä pa­risuhde­ ja seksuaalineuvontaan. Tämä herättää kysymään, olemmeko kaikki joutuneet jonkinlaisen pehmeän mutta salakavalan vallan hallittavaksi. Teoksen tekijäkunta koostuu yh­teiskuntatieteilijöistä tai yhteiskuntatie­teellisesti suuntautuneista alan tutkijois­ta. Teos on jaettu temaattisesti neljään osaan: kansalaisuus ja poliittinen osallis-tuminen, kuntouttavat yhteisöt ja instituu-tiot, sukupuolittunut terapeuttinen valta sekä yrittäjäkansalaisen terapisoitu  mieli. Nimestään huolimatta kirjassa ei kui­tenkaan ole kyse esimerkiksi psykotera­pian tai muiden professionaalisten tera­piamuotojen tarkastelusta sinänsä. Sen sijaan kirjassa kuvataan suomalaista yh­teiskuntaa läpileikkaavaa psykologisoi­tumista. Teoksen mukaan psy­tieteiden on katsottu levinneen dehospitalisaation ja tiedon psykologisoitumisen korostu­misen myötä elämän kaikille alueille joh­taen yksilöllistymiseen ja depolitisoitu­miseen sekä syrjäyttäen rakenteelliset kysymykset ihmisen onnelliseksi teke­misessä.Kirjan toimittajien luvussa ”Tera­peuttisen vallan käsitteellisiä näkökul­mia ja historiallisia kehityskulkuja” mai­nitaan ajattelijoita, joiden käsitteellistä­misen kautta terapeuttisen vallan leviä­mistä ja muotoutumista selitetään. Näi­tä ovat vallan hallintaa käsitteellistäneen Michel Foucault’n ajattelusta inspiroitu­neen Nicholas Rosen lisäksi muun muas­sa feministiteoreetikko Lauren Berlant. Kirjan toimittajat myös muistuttavat, että terapeuttinen eetos sisältää vallan hallinnan lisäksi vastarinnan mahdol­lisuuksia ja muotoja. Osassa kirjan lu­vuissa palataan näihin teoreetikkoihin ja osassa mennään kiinnostavasti hieman toisiin suuntiin kuvaten sitä, miten tera­peuttinen valta muotoilee ihmisten, ins­

Finnish

Mitä tupakka merkitsee

https://journal.fi/kulttuurintutkimus/article/download/111378/66205

Mitä tupakka merkitsee

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi