Lectio praecursoria 4.10. 2008. Sanankuulijasta sananjulistajaksi. Naisten asema Inkerin luterilaisissa maalaisseurakunnissa 1917-1939

Santti, Kaija

Finnish

Journal.fi

Kasvatus & Aika 2 (3) 2009, 59-62KATSAUKSET    Selin Jalmar Laurikkala – suomalainen pappi InkerissäKaija SanttiLectio  praecursoria  4.10.  2008.  Sanankuulijasta  sananjulistajaksi.  Naisten  asemaInkerin luterilaisissa maalaisseurakunnissa 1917-1939.Kahdeksankymmentä  vuotta  sitten  järjestettiin  julkinen  väitöstilaisuus,  jossa  vastaväittäjäarvioi  väittelijän  ansiot  nimittämällä  tätä  ”valkoiseksi  russakaksi  russakoitten  joukossa”.Tämä väitös tai paremminkin väittely käytiin vuonna 1927 Leningradin suomalaisella valistus-talolla. Sen oli järjestänyt Kommunistisen puolueen suomalainen jaosto. Aihe oli laaja:  Kris-tinuskon merkitys nykyajalle; taivas ja helvetti sekä tarjoaako kristinusko pelastuksen ihmis-kunnalle. Vastaväittäjä oli järjestäjien puolelta Suomesta Venäjälle paennut kommunisti YrjöSirola säestäjänään muun muassa Santeri Mäkelä ja mensevikei tä bolsevikkileiriin loikannutinkeriläinen Mikko Kaasolainen. Kyseenalaisen arvonimen saanut väittelijä oli rovasti ja Inke-rin kirkon konsistorin esimies Selim Jalmari Laurikkala (1882-1957), joka on inkeriläistenomassa historiassa kohonnut lähes legendaksi.1900-luvulle tultaessa suurin osa Inkerin seurakuntien papistoa oli Helsingin yliopiston teo-logisesta  tiedekunnasta  valmistuneita  ja  kansallisuudeltaan suomalaisia.  Inkeri  houkuttelihyvillä palkoilla ja kotimaata paremmilla uralla etenemisahdollisuuksilla. Inkeriin suunnan-neiden pappien joukkoon liittyi myös Laurikkala saatuaan pappisvihkimyksen 1906. Hänenensimmäinen työpaikkansa oli  Länsi-Inkerin Kattila-Soikkola-Novasolkan seurakunta,  jostahän siirtyi Rääpyvän kirkkoherran virkaan vuonna 1914. Seurakuntien hallinto ja toiminta oli tsaarinajalla varsin pappiskeskeistä. Papit olivat useinaloitteentekijöitä erilaisissa pitäjän kulttuuririennoissa. P ppien merkitystä ei liioin voi unoh-taa kirkon suojissa säilyneen suomalaisen kulttuurin ja suomenkielisen opetuksen vaalijoina:venäläistämispaineiden keskellä suomen kieli säilyi juuri kirkon ansiosta.Bolsevikkien otettua vallan 1917 suuri osa Inkerinmaan suomalaista papistoa pakeni taijoutui pakenemaan Suomeen. Suomalaisten pappien määrä hupeni 25:stä viiteen. Jalmari Lau-rikkala oli yksi näistä viidestä. Uusi kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä, vuoden 1918 uusiuskontolaki ja ennen kaikkea bolsevikkihallinnon uskonnonvastainen politiikka vaikeutti Lau-rikkalan elämää ja työtä monella tavoin. Papisto ja seurakunnan muut työntekijät katsottiin lii-kemiesten, kulakkien ja mielisairaiden tavoin alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluviksi, minkävuoksi he jäivät vaille monia kansalaisoikeuksia. Laurikkalan kodissa tehtiin useaan otteeseenkotietsintöjä aseiden löytämiseksi ja Laurikkala itse joutui tavan takaa kuulusteltavaksi. Vuon-na 1919 hänet vangittiin muutamaksi päiväksi epäiltynä yhteyksistä Suomeen ja valkokaartiin.Laurikkalaan suunnattu painostus oli pikemmin poliittista kuin puhtaasti uskonnonvastais-ta. Valtiovalta painotti uskonnonvastaisten toimenpiteiden maltillisuutta mutta toimenpiteittenrajuus vaihteli paikallisten viranomaisten mielivallan mukaan. Vuonna 1923 tapahtunut kirk-kokalleuksien takavarikointi kiristi virkavallan otetta ja Laurikkala vangittiin jälleen, tällä ker-taa syytettynä uskontolain rikkomisesta. Vankeus jäi nytkin lyhyeksi, mikä oli lähinnä seura-kuntalaisten lukuisien anomusten ja vapauttamispyyntöjen ansiota.KatsauksetNEP-kaudella 1921-1927 Inkerin seurakunnat saivat jatkaa toimintaansa kutakuinkinnormaalisti viranomaisten ajoittaisesta häirinnästä huolimatta. Pappispulan vuoksi Laurik-kalalla oli monta virkaa. Hän oli useammankin seurakunnan kirkkoherra, Pohjois-Inkerinlääninrovasti ja vuonna 1924 hänet nimitettiin kirkon konsistorin es mi heksi, käytännössäsiis piispaksi. Tätä piispa-nimitystä hän ei halunnut peläten sen aiheuttavan hankaluuksiavaltiovallan kanssa. Laurikkalasta tuli  kuitenkin Inkerin kirkon ykkösmies ja hän joutuiluovimaan Inkerin kirkkolaivaa karikkoisilla vesillä.Pappispulaan otettiin avuksi seurakunnanhoitajat, maallikot, jois a monet olivat luteri-laisen  evankeliumiyhdistyksen  kolportööreja.  Seurakunnan  hoitamisen  sijaan  muutamatsaarnaajista innostuivat liiaksi viinasta ja naisista aiheutta n näin huolta konsistorille ja senesimiehelle. Kolppanan seminaarin kouluttamista lukkareista e näytä olleen toivottua apuaseurakuntatyössä. Seminaarista valmistuneista monet päätyivät kansakoulujen opettajiksi,eivätkä seurakunnat katsoneet hyvällä sitä, että kovin moni seminaarin kasvatti tunnettiinkirkon kriitikkona ja poliittisesti vasemmalle päin kallistuvana. Seurakunnan työntekijöiksiei tällaisia haluttu. Osa Kolppanan seminaarin käyneistä oli mensevikkipakolaisena Suo-messa osan taas siirtyessä vallankumouksen jälkeen suoraan bolsevikkileiriin. Kelton rippikoululaisia 1920-luvulta. Laurikkala on kuvassa keskellä edessä. Lähde:Turun yliopiston kirjasto. Jalmari Laurikkalan kokoelma.NEP-kaudella yhteiskunnalliset olot vakiintuivat väliaikaisesti. Tuohon aikaan lainsäädän-nön rinnalla painottui uskonnonvastaisen taistelun toinen linja, ideologinen työ. Uskonnon-vastaisen propagandan tärkeimpiä keinoja olivat luento-, keskustelu- ja väittelytilaisuuk-sien lisäksi lehdet ja kirjallisuus. Suomenkielisiin kohdistuvasta ideologisesta työstä vasta-sivat Suomesta paenneet punapakolaiset, joiden äänenkannattajana toimi V paus-lehti. Valistuksen keinoin koetettiin myös inkeriläisiä talonpoikia ohjata vallankumouksellis-ten osoittamalle tielle siihen luottaen, että kun tietoa tulee lisää, kansa hylkää uskonnon.60Kasvatus & Aika 2 (3) 2009, 59-62Vanhoja naisia pidettiin tässä suhteessa jo toivottomina tapauksin , sen sijaan nuorista odo-tettiin paljon. Puolueen levittämän propagandan tiukimmat iskut kohdistettiin pappeihin,sillä olivathan juuri he syöttäneet tietämättömille ihmisille valheita.  Vapaus-lehti irvaili,että - - - ”Onhan yleensä tiedettyä ja tunnettua, että Inkerin suomalainen papisto on ollutrutivanhoillisinta, ahdasmielisintä, lahjattominta ja typerintä väke , mitä pappissäädyssälöytyy.” Kirkon ykkösmiehenä Laurikkala sai kokea suurimman pilkan: erityisesti häntäsyytettiin rahanahneudesta. Vapaus-lehden mukaan hän keri ahneuttaan neljän seurakunnanlampaat.  Väittelytilaisuus, johon Laurikkala kirkon johtajana oli pitkän empimisen jälkeen suos-tunut, sijoittui valtion uskonnonvastaiseen politiikkaan nähden kahden aikakauden väliin.Osin kyse oli NEP-kautta luonnehtineesta ideologisesta propagand st . Tältä kannalta kat-sottuna väittely epäonnistui, sillä kansa, tietämätön massa, ei hylännyt kirkkoa eikä Laurik-kalaa. Maltillisesta yleissävystä huolimatta väittelyssä saatiin vihiä tulevasta: Stalinin ajalleominaisia uskonnonvastaisen politiikan painotuksia oli kuultavissa joidenkin kommunistienpuheenvuoroissa. Esimerkiksi Santeri Mäkelä väitti, että uskonto on nimenomaan politiik-kaa. Hän myös totesi Laurikkalan jääneen ainoana pappina Inkeriin eläe  näin ”valkoisenarussakkana russakoiden joukossa”. Hän kysyi:  ”onko Laurikkala jäänyt tänne ajamaanneuvostovallan vai  muitten politiikkaa”.  Laurikkala ei  tähän vastannut,  mutta yleisössäkysymys herätti levottomuutta.Stalinin politiikka tähtäsi systemaattiseen uskonnon hävittämiseen, mikä näkyy myössiinä,  että  uskonnonvastainen  taistelu  liitettiin  osaksi talouden  viisivuotissuunnitelmaa.Neuvostoliitossa  toteutetun  uskonnonvastaisen  propagandan  mukaan  talonpojat  olivatpimeää, tietämätöntä massaa, jonka vastavallankumoukselliset papit, kulakit ja kätyrit oli-vat houkutelleet puolelleen. Valtion johdossa kuvitteltiin, että tietämätön luokka irtautuisiuskonnon kahleista, kunhan ensin papit ja seurakunnan vastuunkantajat paiskattaisiin sel-liin tai kyydittäisiin junalla Siperiaan. Kirkon johtohenkilöt ja aktiivit olivat luokkaviholli-sia,  jotka  olivat  onnistuneet  houkuttelemaan  tietämättömät  ukaansa.  Tähän  perustuiuskonnonvastainen työ Stalinin kaudella. Myös inkeriläinen talonpoika oli suomenkielisen valistuksen avulla irrotettava papistonvaikutusvallasta - eikä vähiten siitä syystä, että Inkerin ki kon johdon uskottiin saavan toi-mintaohjeet vihollismaasta Suomesta ja sen kirkon johtajilta. Inkerin kirkon katsottiin ole-van yhteiskunnallisen rakennustyön ja kollektivoinnin este ja vasta llankumouksellinenpesäke, jonka kautta Suomi-vihollinen ujuttautui hajottamaan neuvostoyhteiskuntaa. Erityi-sesti nuoriso ja miehet oli saatava kirkosta ulos. Sen sijaan vanhoihin na sii  ei kannattanutpropagandan ruutia tuhlata.Inkerin evankelisluterilainen kirkko ja sen johtaja Laurikkala saivat  tuntea karvaastiuskonnonvastaisten toimien tiukkenemisen. Ensimmäisiä merkkejä oli rovasti Laurikkalankarkotus vuonna 1927. Häädön syytä ei kerrottu, mutta sen arveltiin liittyvän hengellisenkirjallisuuden tuontiin Suomesta, mihin tosin oli saatu valtiolta lupa. Laurikkala joutui läh-temään Suomeen, mutta seurakuntalaisten ja varsinkin naisten tarmokkaiden anomusten japyyntöjen ansiosta hän pääsi pian palaamaan. Laurikkalan vaimo muisteli:Naiset kuntakokouksissa erikoisesti vaativat saada pappinsa poi  (takaisin).Kun kerran Rääpyvän hovin teknikumin opettajat tulivat pitämään Kässyl nkylään kokoustaan, nostivat naiset hälyn (metelin). Rohkein joukosta esit i:Teidän syynne on, että pappi on lähetetty pois. Kun teitä viel e  ollut, olipappi rauhassa. Opettajat pelästyivät - - - ja väittivät, etteivät tienneet asias-ta mitään. Eräs sanoi: Olisi käynyt Venäjän alamaiseksi, niin ei olisi lähetet-61Katsauksetty. Silloin eräs naisista, Suomen alamainen, innokkain joukosta lähestyi heitäkäsi nyrkkiin puserrettuna huutaen: Vai vielä olisi pitänyt käydä Venäjän ala-maiseksi, jotta olisitte saaneet hänet vankilan nurkassa mädännytt ä. - - -Kokouksesta ei tullut mitään, ja opettajat lähtivät pois.Seurakuntalaiset eivät jääneet odottelemaan mitä tuleman pitää, vaan aktiivisesti puolusti-vat pappiaan. Muun painostuksen ohella Laurikkalaa mätkittiin ola takaa Vapaus-lehdenartikkeleissa ja uskonnonvastaisessa propagandakirjallisuudessa. Hänen väitettiin  olevanrahanahne,  juopotteleva  sekä  seksuaaliselta  moraaliltaan  epäilyttävä  pappi.  Rääpyvässähäntä ja hänen perhettään koetettiin syyttää erilaisista tihutöistä, muun muassa tuhopoltois-ta. Viimein vuonna 1930 Laurikkala karkotettiin pappilasta ja hän joutui perheineen muut-tamaan Leningradiin.Vuonna 1929 säädetty uusi uskontolaki salli kirkolliset toimitukset ja jumalanpalveluk-set, mutta kielsi muun seurakunnallisen toiminnan. Pappi tai sa rnaaja rekisteröitiin vaintiettyyn seurakuntaan kuuluvaksi, muualla hänellä ei ollut oikeutta toimia. Laki salli edel-leen kulttirakennusten ylläpitämisen, mutta toisaalta niiden sulkeminen ja ottaminen yhteis-kunnan käyttöön tehtiin entistä helpommaksi.  Yleisessä lainsäädännössä papeilta vietiinmuun hyödyttömäksi luokitellun kansanosan tavoin osa kansalaisoikeuksista. Heitä rasitti-vat muuta väestöä suuremmat verot, ja monet yhteiskunnan palvelut olivat heiltä kielletty-jä. Uusi uskontolaki pyrki pappien vaikutuksen eliminoimiseen ja kirkollisten rakennustensaamiseen valtion haltuun. Tämä näkyi Laurikkalan saamassa kohtelussa.Laurikkalalla oli huolena myös ilmiantajat. Urkintajärjestelmä loi seurakuntiin pelon jaepäluulon ilmapiirin. Kuka tahansa papin pakeille tulija ja avunpyytäjä saattoi olla valtiolli-sen poliisin OGPU:n asialla. Viranomaisten, urkkijoiden ja terrorin pelossa seurakunnantoiminta näyttää painuneen osaksi piiloon, vaikka varsinaisesta organisoituneesta maanalai-sesta kirkosta ei voidakaan tässä yhteydessä puhua. 1930-luvun aikana Laurikkala joutuikonsistorin  esimiehenä näkemään,  kuinka seurakuntien  luottamushenkilöt,  saarnaajat  javastuunkantajat vangittiin, karkotettiin tai likvidoitiin yksi  toisensa jälkeen. Sama kohtalokohtasi  konsistorin  jäseniä  ja  lopulta  Laurikkalaa  itseään.  Hänet  karkotettiin  Suomeenvuonna 1937. Suomen kansalaisena hän välttyi  kovemmalta  kohtalolta:  vankileiriltä taiteloitukselta.Laurikkalasta tuli  kirkkoon sitoutuneiden inkeriläisten mielissä eräänlainen symboli:niin kauan kun rovasti oli Inkerissä, niin kauan oli toivoa. L urikkalan puolison mukaan1930-luvulla useat vangitut kysyivät omaisiltaan ”Vieläkö rovasti on täällä”. Kun he kuuli-vat hänen olevan Leningradissa, vastaus kuului ”Kiitos Jumalan”. Stalinin politiikan seu-rauksena Inkerin kirkko organisatorisena yhteisönä lakkasi  olemasta.  Kokonaan Inkerinkirkko ei sentään hävinnyt, sillä  seurakuntaelämä jatkui. Inkeriläiset kokoontuivat hartauk-siin, joissa naiset usein toimittivat kirkolliset toimitukset. Suomessa ja sittemmin RuotsissaJalmari Laurikkala jatkoi toimintaansa inkeriläisten omana pappina aina kuolemaansa 1957saakka.Kaija Santti väitteli Joensuun yliopistossa kirkkohistorian alalta. Hän on val-mistunut teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1986. NykyisinSantti toimii seurakuntapastorina Joensuun evankelis-luterilaisessa seurakun-nassa. 62

Selin Jalmar Laurikkala – suomalainen pappi Inkerissä

https://journal.fi/kasvatusjaaika/article/download/68096/28910

Selin Jalmar Laurikkala – suomalainen pappi Inkerissä

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi