Jänis-Isokangas, Ira

Palonkorpi, Mikko

Smith, Hanna

Svynarenko, Arseniy

Finnish

Journal.fi

k e s k u s t e l u a Venäjän kansal l ispatr ioot t inen vaihtoehto? Venäjän kahdet vaalit ovat jälleen herättäneet kysy­myksen Venäjän suunnasta. Onko maa menossa kohti demokratiaa vai autoritarismia, kohti integroitumis­ta vai eristäytymistä? Vaikka Venäjä täyttää muo­dollisesti demokratian minimiehdot, nykyistä hal­lintomallia ja viimeaikaisia vaaleja on moitittu aidon demokratian puutteesta. Venäjän viimeaikaisia vaaleja luonnehtivat kaksi tekijää-presidentti Putin on aidosti suosittu mutta toisaalta todelliset vaihtoehdot puuttuvat. Näitä kah­ta piirrettä on tehostettu hyvinkin arveluttavilla vaa­litaktisilla keinoilla. Duuman vaalien aikana Presi­dentti Putinin tukipuolue Yhtenäinen Venäjä ilmoitti, ettei se osallistu televisioituihin vaalikeskustelui-hin. Tästä huolimatta puolue mielipidemittausten mukaan menestyi niissä parhaiten. Mahdollisesti tämänkaltaisen paradoksaalisen menestyksen innoit­tamana myös presidentti Putin on kieltäytynyt vaa-liväittelyistä. Maassa, jossa televisio on tärkein mie­lipidevaikuttaja, televisioiduilla vaalikeskusteluilla, joihin kaikki ehdokkaat olisivat osallistuneet, olisi ollut ratkaiseva merkitys. Viimeiset vaalikampanjat ovat olleet sisällöltään melko ohuita. Niitä eivät ole hallinneet länsimaisille demokratioille tyypilliset keskustelut työllisyysti­lanteesta, sosiaaliturvasta, tasa-arvostaja muista kansalaisten arkea lähellä olevista asioista. Sen si­jaan aiheeksi yli muiden nousivat Venäjällä epäsuo­sittujen oligarkkien asema sekä korruptio. Varsinaista talouspoliittista keskustelua nykyisestä politiikas­ta vastaavien tahojen kanssa ei ole käyty. Valtakunnallisella tasolla vaalikamppailusta voi­daan kuitenkin erottaa kolme tärkeää diskurssia, jotka olivat implisiittisesti läsnä niin televisioiduissa vaa­likeskusteluissa kuin myös Kremlin johtoportaan viesteissä. Nämä kolme diskurssia liittyivät patrio­tismiin, ulkopolitiikkaan ja Tsetseniaan. Mainittui­hin diskursseihin sisältyvät tosin myös keskustelut kansan hyvinvoinnista ja elinkyvystä, kotimaisen teollisuustuotannon suojelemisesta sekä kansallisesta turvallisuudesta. Nationalismia ja patriotismia voidaan pitää Ve­näjän uuden ideologian peruspilareina. Nykyisessä tilanteessa, jossa kansalaiset eivät luota poliittisiin instituutioihin, kansallispatriotismi luo puuttuvan yhdyssiteen kansan ja valtion välille. Moderni ve­näläinen kansallispatriotismi pyrkii siihen, että ve­näläiset olisivat ylpeitä maastaan globaalissa maail­massa. Se on kuitenkin enemmän samaistumista val­tiolliset rajat ylittävään venäläiseen kulttuuriseen yhteisöön kuin Venäjän valtioon. Joulukuun duuman vaaleissa yllättävän vaalime­nestyksen saavuttaneet Kotimaa- vaaliliittoja zirinovskin Liberaalidemokraattinen puolue hyödyn­sivät taitavasti kansallispatrioottisten ajatusten suo­siota sekä käyttivät niitä uudistusmielisiä puoluei­ta vastaan. Kevään presidentinvaaleissa lähes kaik­ki ehdokkaat Glazievista Malyskiniin ovat käyttä­neet isänmaallisia termejä, suurvaltaan viittaavaa "derzavaa", kansallismielistä venäjäkeskeistä kult-tuuriagendaa ja uskonnollista ortodoksista retoriik­kaa. Istuvan presidentti Putinin vahva kansansuo-sio perustuu juuri tällaisiin käsitteisiin. Puolueohjelmien patriotismi kommunisteista zirinovskilaisiin noudattaa yleensä seuraavaa aja­tuskulkua. Ensiksikin on huolehdittava Venäjän kan­san henkisestä ja materiaalisesta hyvinvoinnista niin maan rajojen sisällä kuin niiden ulkopuolella. Toiseksi maan luonnonavarat on saatava palvele­maan koko kansan etua. Tätä kautta Venäjän on mahdollista noustajälleen kerran todelliseksi suur­vallaksi. Venäjän ulkopolitiikka ei ole noussut vaalitee­maksi. Sen merkitys on kuitenkin korostunut kan­sallisen itsetunnon rakennusprosessissa. Nationa­lismin kasvu edellyttää ulkopolitiikassa vakaita lin­joja ja näkyvyyttä. Ulkopolitiikka onkin ollut se alue, jossa Putin on ollut viimeisen neljän vuoden aikana vahvoilla. Venäjälle on tärkeää näkyä ja kuu­lua maailmanpolitiikassa. Menneisyyden superval­ta-aseman menetys on ollut kova isku kansalliselle itsetunnolle. Putinin suosion kulmakiviä on ollut kolhaistun kansallisen itsetunnon palautus. Venäjän ja lännen suhde on aaltoliikkeestä huo­limatta muodostunut molemmille osapuolille kes­keiseksi. Viimeaikojen "rypyt" Venäjän suhteissa Euroopan unioniin ja Yhdysvaltoihin eivät vielä tar­koita, että suhteet olisivat huonontumassa pysy­västi. Ne vain muistuttavat siitä, etteivät nämä suh­teet ole mutkattomia ja etteivät osapuolten intres­sit ole aina yhteneviä. Euroopan unionin mielestä Venäjä on vaikea kumppani ja päinvastoin. Toisaal­ta uuden pääministerin henkilövalintaa voidaan pi­tää osoituksena siitä painoarvosta, jonka Venäjä EU-suhteilleen antaa. Vaalivuonna Venäjä ei ole Yh­dysvaltojen uskottu ystävä eikä Venäjän demokra­tian tila vakuuta, mutta kun pommit räjähtelevät Bagdadissa tai Groznyissa, yhteinen kieli löytyy aina. Sen sijaan Putin ei ole onnistunut aivan yhtä hy­vin toisessa viime vaaleissa antamassaan lupauk­sessa - Tsetsenian sodan lopettamisessa. Vaikka kesällä 2000 sotatoimet julistettiin päättyneiksi ja Putinin hallinnon mukaan olot Tsetseniassa olivat normalisoitumassa, mistä osoituksena sielläjärjes-tettiin vuonna 2003 kahdet vaalit, niin Kremlin op­timistisesta retoriikasta huolimatta sotajatkuu edel­leen. Tsetsenian kysymys ei noussut kovinkaan tär­keäksi kysymykseksi puolueiden vaaliohjelmissaja eri puolueiden Tsetseniaa koskevia kannanottoja oli valtamedioista todella vaikeaa löytää. Putinin vas­taehdokkaista Irina Hakamadaja Ivan Rybkin ovat yrittäneet nostaa Tsetsenian kysymystä vaalikamp­pailun aihelistalle, mutta tuloksetta. Tsetsenian ky­symyksen ratkaisemista ei Venäjällä nähdä enää yhtä akuuttina. Kuitenkin vielä neljä vuotta sitten mieli­pidemittausten mukaan juuri se nähtiin presidentin tärkeimpänä tehtävänä. Sen sijaan rauhanneuvotte­lujen aloittamisen suosio on kasvanut. Putin on kuitenkin jäänyt oman terrorismireto-riikkansa vangiksi eivätkäjoulukuun vaaleissa nous­seet kansallismieliset voimat ole valmiita tekemään myönnytyksiä Tsetsenian suhteen. Vaikka edelly­tykset kriisin todelliseen ratkaisemiseen vaalien jäl­keisessä poliittisessa tilanteessa saattavat olla nä­kyvissä, on lukuisia tekijöitä, jotka viittaavat ny­kylinjan jatkumiseen. Saadessaan äänestäjien selke­än kannatuksen presidentin vaaleissa Vladimir Pu­tin saa mandaatin neljäksi vuodeksi - ei vain presi­dentin virkaan - vaan myös Tsetsenian kriisin rat­kaisemiseen. Putinin toisella kaudella Venäjän ulko­politiikan suuntaviivat tuskin tulevat muuttumaan. Putin on Euroopassa eurooppalainen, Yhdysvalloissa ja Aasiassa transkontinentaalinen strateginen kump­pani ja IVY-maissa varovainen mutta päättäväinen integrationisti. Poliittisen kentän vasemman ja oikean laidan typistyminen vaalien seurauksena on luonut tilaa nationalismille ja patriotismille. Toisaalta kansal-lispatriotismin voidaan nähdä vahvistavan valtion kansallista kehitystä, mutta voi käydä myös niin, että tätä kansallistuntoa on vaikea kontrolloida. Presidentti Putin on paljon vartijana seuraavat neljä vuotta. Ira Jänis-Isokangas Mikko Palonkorpi Arseniy Svynarenko Hanna Smith 

Venäjän kansallispatrioottinen vaihtoehto?

https://journal.fi/idantutkimus/article/download/82899/42061

Venäjän kansallispatrioottinen vaihtoehto?

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi