Kivistö, Jussi

Finnish

Journal.fi

AJANKOHTAISTA 97 Lectio praecursoria: Agency Theory as a Framework for the Government-University Relationship Jussi Kivistö Yliopistoihin kohdistuva yhteiskunnallinen ja valtiollinen huomio on kasvanut viimeisen vuo- sikymmenen aikana merkittävästi kaikkialla maail- massa. Yliopistoinstituution rooli ja tehtävä uuden tiedon tuottajana, varastoijana ja välittäjänä on ollut korostetusti esillä alueiden, kansallisvaltioiden ja talousalueiden välisessä kilpailussa. Monella tavalla arvioituna vaikuttaa siltä, että yliopistoins-tituutio on tällä hetkellä yhteiskuntapoliittisen ja taloudellisen painoarvonsa aallonharjalla. Tähän yliopistoinstituution arvonnousuun on yli-opistoissa suhtauduttu kuitenkin monin paikoin varauksellisesti tai jopa hyvin kriittisesti. Kritiikin kohteena ei ole arvonnousu sinänsä, vaan se, millä tavalla, millä edellytyksillä, ja minkä takia yliopistoja arvostetaan. Näin ymmärrettynä kri-tiikki kohdistuu instrumentaaliseksi tai utilitaristi-seksi luonnehdittua yliopistоnäkеmystä vastaan, jonka mukaan yliopistoinstituutio voidaan nähdä yhteiskunnallisten tavoitteiden ja intressien toteut-tamisvälinеenä siinä missä muutkin julkiset orga-nisaatiot. lnstrumentaalisen yliopistonäkemyksen mukaan yliopistoja arvostetaan nimenomaan väli-neinä toteuttaa kansallisia korkeakoulupoliittisia ohjelmia. Usein nämä ohjelmat kytkeytyvät eli-melliseksi osaksi muita valtion politiikkasektoreita, kuten tydllisyyspolitiikkaa, kauppa-ja teollisuuspo-litiikkaa, talouspolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa sekä aluepolitiikkaa. Tällöin keskiöön nousevat kysy-mykset siitä, miten yliopistojen valtionohjaus jär-jestetään siten, että yliopistot saavuttaisivat niille asetetut tavoitteet ja päämäärät mahdollisimman taloudellisesti, tehokkaasti ja vaikuttavasti. lnstrumentaalisen yliopistonäkemyksen sijasta monet haluaisivat nähdä yliopistot ensisijaisesti sivistystehtävistä huolehtivina itsenäisinä insti-tuutioina. Tämän institutionaaliseksi yliopistоkä-sitykseksi luonnehditun näkemyksen mukaan yliopistojen ensisijaisena yhteiskunnallisena teh-tävänä on ylläpitää perinteisen humboldtilaisen  sivistysyliopistomallin mukaisia ideaaleja, kuten pyyteetöntä itseisarvoista tiedon ja totuuden etsin- tää, ja kriittisen, itsenäisen ajattelun kehittämistä. Näiden tavoitteiden katsotaan mahdollistuvan parhaiten yliopistojen vahvalla taloudellisella ja toiminnallisella autonomialla sekä yliopistojen täy-simääräisellä valtionrahoituksella. Edellä kuvattujen instrumentaalisenja institutio-naalisen yliopistonäkemyksen yhteentörmäyksellä on ollut suomalaisessa korkeakoulupoliittisessa keskustelussa kaksi merkittävää virstanpylvästä. Ensimmäinen näistä ajoittui 1990-luvun puolivä-liin, jolloin yliopistot siirtyivät osana muuta valti-onhallintoa tulosohjausjärjestelmäп piiriin. Toinen virstanpylväs ajoittui tämän vuosikymmenen puo-liväliin, jolloin yliopistojen henkilöstö siirtyi uuden palkkausjärjestelmän piiriin niin ikään osana muuta valtionhallintoa. siirtyminen tulosohjaukseen kos-ketti ensisijaisesti yliopistojen toimintaa organisaa-tiotasolla, kun taas uuden palkkausjärjestelmän käyttöönotto kosketti yliopistojen toimintaa yksilötasolla. Kokonaisuudessaan sekä tulosoh-jausjärjestelmaan siirtymistä että uuden palk-kausjärjestelmän käyttöönottoa voidaan pitää instrumentaalisen yliopistonäkemyksen mukaisina toimenpiteinä, joilla pyrittiin parantamaan yliopisto-jen toiminnan ja taloudellisen käyttäytymisen läpi-näkyvyyttä. Yhdessä näiden kahden uudistuksen kanssa valtio on rohkaissut yliopistoja kasvatta-maan ulkopuolisen rahoituksen osuutta yliopis-tojen tulorahoituksessa. Tämän takia yliopistojen taloudellista autonomiaa on laajennettu ja sitä ollaan tulevaisuudessa laajentamassa myös edel-leen. Tutkimukseni "Agency Theory as a Framework for Government University Relationship" käsittelee edellä kuvattua instrumentaalisen ja institutionaa-lisen yliopistokäsityksen välistä problematiikkaa hyvin olennaisella tavalla. Tutkimukseni kohteena oleva agenttiteoria auttaa syvällisemmin ymmär- 98 tämään, miksi valtio haluaa ohjata ja kontrolloida yliopistoja, ja miksi yliopistot ajoittain kokevat tämän ohjauksen ja kontrolloinnin haitallisena asiana. Tutkimus on ensisijaisesti teoreettinen, mutta sen teoreettista osuutta havainnollistetaan empiirisellä tapaustutkimuksella. Tapaustutkimuk­sen kohteena on opetusministeriön vuonna 1998 käynnistämä ja yliopistojen toteuttama niin sanottu "tietoteollisuusohjelma". Tietoteollisuusohjelman keskeisenä tavoitteena oli vastata tieto- ja vies­tintäteknologia-alojen yritysten kasvavaan rek­rytointitarpeeseen lisäämällä tietoteollisuusaloja koskettavaa, yliopistotutkintoihin johtavaa koulu­tusta. Ohjelman avulla lisättiin tuntuvasti tietote­ollisuusalojen peruskoulutusta sekä laajennettiin tietoteollisuusaloille suuntautuneiden tutkijankou­lujen rahoitusta. Opetusministeriön yliopistoille kohdentama ohjelmarahoitus oli suomalaisessa korkeakoulupoliittisessa mittakaavassa erittäin suuri, yhteensä noin 174 miljoonaa euroa. Ohjel­maan kytkettiin myös tietoteollisuusalan yritysten organisoima poikkeuksellisen suuri lahjoitushanke, jonka lahjoitusten yhteisarvo oli noin 6 miljoonaa euroa. Kokonaisuudessaan tietoteollisuusohjel­maa, sen tavoitteita ja sen toimeenpanoprosessia voidaan pitää instrumentaalisen yliopistokäsityk­sen puhtaana ilmentymänä. Tutkimukseni varsinainen teoreettinen kohde, agenttiteoria, tarkastelee kahden tai useamman tahon välisiä toimeksiantosuhteita, jossa pää­mieheksi kutsuttu taho antaa jonkin tehtävän suoritettavaksi agentiksi kutsutulle taholle rahal­lista korvausta vastaan. Yleisiä esimerkkejä tällai­sista toimeksiantosuhteista voidaan antaa useita. Esimerkiksi autokorjaamon ja asiakaan välinen suhde, yrityksen osakkeenomistajien ja toimivan johdon välinen suhde sekä tietyin edellytyksin myös veronmaksajan ja häntä edustavien polii­tikkojen välinen suhde ovat arkisia esimerkkejä erilaisista toimeksiantosuhteista. Agenttiteorian avulla valtion ja yliopistojen välistä rahoitus- ja ohjaussuhdetta voidaan tarkastella toimeksian­tosuhteena, jossa päämiestä edustaa yliopistoja rahoittava valtio, ja agentteja opetus-, tutkimus-, ja palvelutehtävää suorittavat yliopistot. Teorian yleisten olettamusten mukaan sekä yliopistot orga­nisaatioina että yliopistojen henkilöstö yksilöinä ovat taipuvaisia ajamaan omia etujaan valtion toimeksiantosuhteeseen liittyvien etujen sijasta. Tästä syystä teorian mukaan voidaan olettaa, että monet ongelmat yliopistojen toiminnan tehok­kuus- ja vaikuttavuustavoitteiden saavuttamisessa HALLINNON TUTKIMUS 3 • 2007 johtuvat ensi sijassa yliopistoissa tapahtuvasta opportunistisesta oman edun tavoittelusta. Agent­titeorian avulla voidaan hahmottaa muun muassa seuraavia mahdollisia oman edun tavoittelun muo­toja: yliopistojen menojen tarpeeton ja jatkuva lisääminen, rahoituksen ristiinsubventointi yliopis­ton maineen, arvostuksen ja statuksen lisäämi­seksi, valtiolle toimitettavan seurantainformaation vääristely sekä yliopistojen työntekijöiden työajan käyttö ensisijaisesti henkilökohtaista hyötyä tuot­taviin tarkoituksiin. Mainittujen olettamusten ohjaamana agenttiteo­ria keskittää huomionsa kahteen kysymykseen: Miten valtio voi valita toiminnallisesti tehokkaim­mat ja laadukkaimmat yliopistot suorittamaan toi­meksiantoa useiden yliopistojen joukosta, ja miten valtio voi varmistua siitä, että yliopistot toteut­tavat toimeksiantosuhdetta valtion edellyttämällä tavalla ja valtion etujen mukaisesti? Agenttiteo­rian tarjoama ratkaisu on erimuotoisten kontrol­lointimenetelmien käyttöönotto, joiden avulla valtio voi kartoittaa ja havainnoida yliopistojen tuotanto­potentiaalia sekä ohjata yliopistojen toimintaa ja tuloksia. Koska yliopistot ovat kuitenkin akateemi­sen työn erityisluonteen, organisaatiorakenteiden sekä tuotannollisen toiminnan monimutkaisuu­den takia erittäin vaikeasti ulkoisesti ohjattavissa, voivat myös valtion ohjaustoimintaan liittyvät kus­tannukset nousta korkeiksi. Lisääntynyt valtionoh­jaus voi myös aiheuttaa yliopistoille toiminnallisia vaikeuksia, ja täten uhata myös yliopiston sivis­tystehtävää, akateemista vapautta sekä yliopis­tojen autonomiaa. Lisääntynyt valtionohjaus voi myös entisestään lisätä jo olemassa olevia tavoi­teristiriitoja valtion ja yliopistojen välillä. Agenttiteorian anti instrumentaalisen ja institutio­naalisen yliopistokäsityksen arvioimiselle voidaan tiivistää seuraaviin huomioihin. Instrumentaalisen yliopistonäkemyksen ylikorostaminen pelkistää yli­opistot yksinomaan valtion - ja tietyin edellytyksin myös yrityselämän - työkaluksi, jonka toimintaa, tuloksia ja yhteiskunnallista arvoa mitataan vain taloudellisilla mittareilla. Tämän kaltaisen kehityk­sen vieminen äärimmilleen rapauttaisi niitä keskei­siä arvoja, joista yliopistoinstituutio on historiansa aikana tiukasti vaalinut: akateemista vapautta ja yliopistojen autonomiaa. Toisaalta agenttiteo­rian perusteella voidaan todeta, että institutio­naalisen yliopistokäsityksen ylikorostaminen on vaarassa johtaa toisenlaiseen välineellistymiseen. Humboldtilaisen sivistysyliopiston ideaalimallissa yliopisto-organisaatio nähdään itseriittoisena toi-AJANKOHTAISTA mijana, joka vain itse voi tietää mikä sille ja sen toiminnalle on kulloinkin parhaaksi. Yksilötasolla akateemiset työntekijät esittävät usein itsensä alt­ruistisina, pyyteettöminä, tiedon ja totuuden etsi­jöinä, joiden työ on tarkoitusperiltään niin ylevää ja arvokasta, ettei sen tuloksia voida mitenkään määrällisesti mitata tai rahallisesti arvottaa. Hum­boldtilaisessa ideaalimallissa itse asiassa valtio on yliopiston väline, jota tarvitaan vain toiminnan rahoittajaksi sekä mahdollisimman suuren vapau­den ja autonomian takaajaksi. Valtio on siis erään­lainen yliopistojen aina avoinna oleva rahapussi, josta yliopistot voivat haluamallaan tavalla poimia tarvitsemansa määrän rahoitusta. Rahoituksen käytöstä valtion ei tule huolehtia, sillä yliopistojen uskotaan toimivan pyyteettömästi ja tietäen, mikä niille sekä viime kädessä myös valtiolle ja yhteis­kunnalle on parhaaksi. Kuvattua humboldtilaista ideaalityyppiä voidaan kritisoida agenttiteorian näkökulmasta ainakin kol­mella tavalla. Ensinnäkin, usein yliopistoissa näyt­tää unohtuvan, että valtiolla ei ole omaa rahaa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan se käyttää veronmaksajien puolesta veronmaksa­jien rahaa. Valtio-organisaation korkeimmat val­lankäyttäjät, vaaleilla valittu parlamentti ja hallitus, ovat länsimaisissa liberaalidemokratioissa poliit­tisesti vastuunalaisia omille päämiehilleen, ääni­oikeuttaan käyttäville veronmaksajille. On siis epärealistista olettaa, että yliopistoinstituutio voisi muodostaa tässä toimeksiantojen ketjussa saa­rekkeen, johon valvontavastuu julkisen rahan käy­töstä ei ulottuisi. Toiseksi, empiirinen havainnointi usein todentaa sen vanhan paradoksin, jonka mukaan kasvavaa tarpeiden tyydytystä seuraa ennemmin tai myö­hemmin yhä suurempi tyytymättömyys. Monet yliopistojen taloudellista käyttäytymistä kuvaavat teoreettis-empiiriset mallit vahvistavat tämän ole­tuksen todenperäisyyden. Tunnetun koulutuksen taloustieteilijän Howard Bowenin mukaan mikään rahamäärä ei ole yliopistoille tarpeeksi, sillä yli­opistot mitoittavat menonsa ensisijaisesti tulojensa perusteella. Bowenin näkemys sopii yhteen agent­titeorian olettamusten kanssa, joiden mukaan yli­opistot ja yliopistojen työntekijät saattavat käyttää yliopistoinstituutiota ja sen asemaa joskus myös omien itsekkäiden etujensa ja tarkoitusperiensä ajamiseen. Kolmanneksi, on hyvä tunnustaa, että yliopis­toja ympäröivä maailma on muuttunut 1800-luvun uushumanismin ja romantiikan kyllästämästä 99 humboldtilaisuuden kultakaudesta. Lukuisista positiivisista vaikutuksistaan huolimatta humbold­tilainen yliopistoideaali ei ole ainoa sivistysyliopis­ton mittatikku eikä yliopistoinstituution kehityksen alkupiste. Valistusajan yliopistojen edeltäjät, kes­kiajan yliopistot, olivat tiiviissä suhteessa kato­liseen kirkkoon ja suorittivat kirkon puolesta ja toimeksiannosta koulutustehtäviään. Usein unoh­detaan myös, että keskiajalla esimerkiksi mai­neikkaan Bolognan yliopiston professorit kilpailivat opintomaksuja maksavista opiskelijoista ajoittain tavoilla, joiden rinnalla nykyisen markkinaohja­uksen kannustinvaikutukset kalpenevat. Hum­boldtilainen yliopistoideaali ei ole myöskään yliopistoinstituution kehityksen päätepiste. Länsi­maissa 1960- ja 1970-luvuilla toteutunut siirtymä suljetuista eliittiyliopistoista avoimiin massayliopis­toihin sekä yleinen tiedontuotannon merkityksen kasvu talousjärjestelmien toiminnassa ovat asetta­neet yliopistoinstituution uudenlaisten haasteiden eteen. Tästä syystä markkinataloudellisten toimin­taperiaatteiden hyödyntäminen ja sivistyskäsityk­sen laajentaminen koskemaan myös ammatillisia vaatimuksia voidaan nähdä yliopistojen toiminnan ja talouden uudelleenjärjestämiseen sisältyvinä olemassa olevina realiteetteina Kokonaisuudessaan agenttiteorian avaamat näkökulmat kannustavat ja auttavat etsimään kapeaa tietä instrumentaalisen ja institutionaalisen yliopistonäkemyksen välissä, myös suomalaisen korkeakoulujärjestelmän kehittämisessä. Tämän tien löytäminen on haasteellista ja sen kulkeminen vaivalloista. Kuitenkin sen etsiminen tulisi aloittaa rehellisellä, suorasanaisella ja analyyttisellä kes­kustelulla siitä, millä edellytyksillä akateeminen vapaus ja opetuksen ja tutkimuksen yhteiskunta­relevanssi sekä yliopistojen autonomia ja tilivel­vollisuus olisivat samanaikaisesti hedelmällisesti yhteensovitettavissa. HT Jussi Kivistön hallintotieteen alaan kuu­luva väitöskirja ''Agency Theory as a Frame­work for the Govemment-University Relationship" (Agenttiteoria valtio-yliopistosuhteen viitekehyk­senä) tarkastettiin 1.6.2007 Tampereen yliopis­tossa. Vastaväittäjänä toimi professori emeritus Robert 0. Berdahl Marylandin yliopistosta ja kus­toksena professori Seppo Hölttä Tampereen yli­opistosta. 

Lectio praecursoria: Agency Theory as a Framework for the Government-University Relationship

https://journal.fi/hallinnontutkimus/article/download/99484/57139

Lectio praecursoria: Agency Theory as a Framework for the Government-University Relationship

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi