Sedergren, Jari

Finnish

Journal.fi

Historiantutkimus julkisuuden paineissa:"julkkisväittelijöistä" byrokraatteihinViime vuoden lopulla käytiin varsin vilkas keskusteluhistorian väitöskirjoista. Keskustelun käynnisti LasseLehtisen Oulun yliopistoon tehty SDP:n ja Kekkosensuhdetta käsitellyt tutkimus, jonka yleisesti katsottiinolevan uusi todiste siitä, että väitöskirjojen taso onlaskenut.Teoksen lukeneet arvostelijat kiistivät tämän, ja lopulta vainharvat keskustelijat olivat sitä mieltä, etteikö Lehtinen olisitohtorin arvoaan työllään ansainnut. Villoiksi itsekeskustelusta käteen jäi oikeastaan vain se, ettäväitöskirjojen arvosanojen koko skaala on vastaväittäjienkäytössä ja sitä on syytä myös käyttää silloin kun aihettailmenee.Keskustelun sivuvireet olivat itse asiassa paljon itse asiaakiintoisampia. Ensinnäkin ainakin käytävillä ja kahvikupinäärellä keskusteltiin yleisemminkin ns. "julkkisväittelijöistä".Pohdiskeluissa oli ensinnä kysymys: miksi "julkkis", joka eiole aiemmin akateemista intohimoaan tunnustanut tai senjopa kiistänyt, haluaa väitellä? Pelkkään akateemiseenkunnianhimoon kukaan ei tuntunut uskovan ja päätelmäksi jäise, että tohtorin tittelillä – siis jopa historian tohtorilla – onvieläkin pientä hohtoa jäljellä. Se on käyttökelpoinen välinepolitiikassa, cocktail-kutsuilla, käyntikorteissa jakansainvälisissä ympyröissä. "Miksipäs ei?" -kysymyksiä enkuullut kenenkään esittävän vaikka olisihan niinkin voinutajatella.Toiseksi pohdiskeltiin muikeasti hymyillen"julkkisväittelijän" tuomaa imagomerkitystä väitöksettulokseensa sisällyttäneille laitoksille. Arviot menivättiivistäen suurin piirtein näin: julkisuuden tuoma imagohyötyon paljon suurempi kuin työn tasosta johtuva häpeä.Muistettiin myös ne väitöskirjan tuomat tulospisteet, jotkajokaiselle laitokselle ovat painonsa arvosta kultaa tai jotainmuuta vielä kalliimpaa. Negatiivinen julkisuus jääpainolastiksi ennemmin koko yliopistolle kuin yksittäisellelaitokselle.Töiden tasosta puhuttaessa huomiota ei niinkään kiinnitettyhuomiota "julkkisväittelijöiden" töissä havaittuihinalkeellisiin virheisiin historiantutkimuksen tekniikassa kutenesim. lähdeviitteiden merkintätavoissa tai päättelyntodistamistavoisa ja jopa relevantin kysymyksenasettelunpuutteesta. Henkilöiden sijaan ihmettelyn kohteeksijoutuivat useimmiten yliopistolaitoksen käytännöt: kuinkasen seminaarien, epävirallisten ja virallistenesitarkastuksien jälkeenkin painettavaksi pääsee teknisestinäinkin keskeneräisiä töitä. Suuri osa näistä kiusallisistavirheistä kun olisi korjattavissa proseminaarinsa hyvinsuorittaneen taidoilla oikoluvussa. Hyvä puoli asiassatietenkin on se, ettei näine virheineen kukaan epäile, etteikötekijä olisi virheitään itse tehnyt.Vastauksia tähän kyllä riittää, eivätkä ne ole käytössä vainjulkkisväittelijöiden kohdalla: "Kiire" on yleisin – paljonkäytetty myös journalistien töppäyksissä. "Joskus setarkastaminenkin täytyy lopettaa" on ohjaajienperusteluarsenaalin yleisimpiä tokaisuja, työt kun ovatmahdollisesti käyneet ohjaajan pöydällä sen seitsemänkertaa ja ohjaaja tuskin haluaa itse koko työtä rakentaa."Eihän sitä voinut enää pitää pöydällä, kun prosessi olikestänyt jo niin kauan" kuvaa joskus tapahtuvaatuskastumista, kun kirjan teko ei näytä ohjaajan jatkuvistaponnisteluista huolimatta etenevän. "Täytyyhän senväittelijän kirjoittaa kirjassaan enemmän kuin minä", voidaansanoa silloin, kun ohjaaja on todella ruvennut työhönohjattavansa puolesta.Kukaan keskustelijoista ei ottanut esille ainakaan minunkorviini kuuluneella tavalla sitä kiitosta, jota monet"julkkisväittelijät" ovat saaneet käyttämästään kielestä.Historiassa, jonka vaatiman tieteellisyyden ei tarvitse kieltäkangistaa, voidaan ilmeisesti vieläkin tehdä "akateemisenkuivia" kirjoja, joiden levikistä ei tarvitse välittää.Tosiasiaksi jää että tasapainoa ohjauksen tarpeen jaohjauksen määrän välillä on vaikea löytää. Se on selvää, ettäohi on jo aika, jolloin käytäntönä oli olla ohjaamatta väitöksiälainkaan. Tulosohjaus pakottaa ohjaamaan tuloksen tekijöitä."Julkkisväitösten" tuoman kiinnostuksen myötä julkinenkeskustelu siirtyikin pian tulosohjaukseen. Sen sanottiinhoukuttelevan laitoksia helppohintaiseentutkimuspolitiikkaan ja väitöskirjojen tehtailuun.Kun politiikan käsite kattaa nykyisin myös yliopistot, julkinensana kiinnittää entistä enemmän huomioon yliopistolaitoksenpoliittisiin, eettisiin, tutkimuksellisiin ja hallinnollisiinepäonnistumisiin. Taloudellisten väärinkäytösten ohellaolemme voineet lukea varsin usein ala-arvoisistatutkimuksista ja niiden heikosta esitarkastuksista jaarvioista, "tohtoritulvasta", siitä kuinka yliopiston ohjaus- jaopiskelun tukitoiminta on heikkoa, ja siitäkin ettäyliopistoissa on liian monta opiskelijaa. Saamme kuulla myösopiskelijoiden taloudellisesta ahdingosta ja niistäristiriitaisista toiveista, jotka kannustavat opiskelijoitatyöelämään, mutta josta rangaistaan taloudellisestimahdollisimman ankarasti – jälkimmäiset osoittavat todeksiriistomittaiset takaisinperinnät, joiden takana ovat ainakinajatuksella Valtion opintotukilautakunnanopiskelijavihamieliset byrokraatit. Sanonpa tässä ohimennenmielipiteeni mahdollisimman suoraan: koronkiskonta onjärjetöntä politiikkaa.Samanlaista järjettömyyttä on usein nähtävissä myöstyövoimaviranomaisten tulkinnoissa – virkamiehemme ovattehneet tulkinnoillaan selväksi, että kaikista mahdollisistatoiminnoista juuri yliopisto-opiskelu näyttää olevanmahdollisimman huono vaihtoehto työttömälle. Sanonpasuoraan tämänkin: se on järjetöntä politiikkaa. Asiakorjaantuu pitkälle jo sillä, että työttömyysturva jaopintoraha mitoitetaan täsmälleen samansuuruisiksi. Kyse eiole suurista eroista, mutta uskoakseni juuri ne ovatmielettömän opiskelua syrjivän käytännön takana.Takaisin asiaan. "Tohtoritulva" on termi, joka on ainaherättänyt intohimoni. Tuttua on, että jo J. V. Snellman olihuolestunut kansakoululaitoksesta ja vieläpä vastusti senperustamista, koska sen jälkeen likaisen töiden tekijöitä eienää riittäisi. Antti Kukkosen ollessa 1930-luvullaopetusministerinä puhuttiin "ylioppilastulvasta":huolestuttavan monet saivat valkolakin, ja suorittavientöiden tekijöitä ei tästä syystä enää riittäisi.Ylioppilastulvaa vastustamaan perustettiin oikeinkomiteakin. Nyt meitä uhkaa luonnonilmiön lailla"tohtoritulva".Niin kauan kuin tohtorin koulutusta saaneita on vähemmänkuin Lada-asentajan koulutuksen saaneita, en jaksa ollahuolissani, vaikka toki soisin tutkijan ja opetusvirkojen väliinlisääntyvänkin. Ristiriita uusien tohtorien määrässä ja heillesoveltuvista työpaikoista erityisesti yliopistolaitoksessa onkaikille selvää. Tohtorien määrä kasvaa, virkojen vähenee. Jajos virkoja perustetaankin, nekin toimivatmehulinkoperiaatteella. Tarjolla on puurtamistaparivuotisesta jaksosta enintään viisivuotiseen, jonkajälkeen edessä on jälleen uuvuttava kilpailu. Esimerkiksitutkijatohtorin odotetaan täällä kirjoittavan uuden kirjankahdessa vuodessa – malli on otettu suoraan Yhdysvalloista.Mallia sovellettaessa kukaan ei ottanut huomioon, että sielläkahdessa vuodessa kirjoitetaan kirjaksi se pitkälle valmis,painamaton väitöskirja. Täällä kaivataan uutta. Tunnettua onettä hyvän kirjan tekemiseen menee noin seitsemän vuotta.TalkooterveisinHelsingissä 1.3. 2002Jari Sedergren päätoimittaja

Historiantutkimus julkisuuden paineissa: "julkkisväittelijöistä" byrokraatteihin

https://journal.fi/ennenjanyt/article/download/108195/63217

Historiantutkimus julkisuuden paineissa: "julkkisväittelijöistä" byrokraatteihin

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi