Monika Edgren: Från rike till nation. Arbetskraftspolitik, befolkningspolitik och nationell gemenskapsformering i Sverige under 1700-talet. Lagerbringbiblioteket, Historiska Media: Lund, 2001. 201 sivua

Nurmiainen, Jouko

Finnish

Journal.fi

Jouko NurmiainenVarhaismoderni kansankoti?Monika Edgren: Från rike till nation.Arbetskraftspolitik, befolkningspolitik ochnationell gemenskapsformering i Sverige under1700-talet. Lagerbringbiblioteket, HistoriskaMedia: Lund, 2001. 201 sivua.Lundilaisen Monika Edgrenin teosFrån rike till nation (HistoriskaMedia, 2001) kertoo viime vuosinasuosioon nousseesta aiheesta,ruotsalaisesta kansakuntaidentiteetistä1600- ja 1700-luvulla. Alaotsikostapoiketen kirjan sisältö todella kattaamyös suuren osan suurvalta-aikaa.Teoksen näkökulmana ovat gender- jasosiaalihistoria, joita yhdistetäänaatehistoriallisten lähteiden käyttöön.Lopputuloksena on omaperäinen,moderneihin käsitteisiin ja teorioihinnojautuva aiheen käsittely, samallakun tutkittavalta aikakaudeltapoimitaan lyhyeen tarkasteluun varsinvaihtelevia, teoksen tulkintaan sopivialähdeaineistoja. Ruotsalaisen genderhistoriallisen keskustelunulkopuolelta tuleva lukija voikin tuntea Edgrenin perspektiivinjossain määrin vieraaksi monine teorioineen. Teos on kuitenkin jokatapauksessa kiinnostava, sillä sen taustojen miettiminen voi vähintäänauttaa meitä ymmärtämään ruotsalaisen ja suomalaisen akateemisenkeskustelun eroja. Tämän lisäksi Edgren voi myös valaista 1600- ja1700-luvun yhteiskunnan olemusta, jos lukijan näkökulmanpainopiste on alamaisuuden ja valtakuntaretoriikan aatehistoriassa.Aikakauden väestöpolitiikasta Edgren sanoo kenties yllättäenvähemmän sellaista omaperäistä, joka ei olisi suoraan sidoksissakirjan alaotsikon 1600-1700-luvun osalta varsin anakronistiseenkansankotiretoriikkaan.Edgren itse kutsuu erilaisia opinharjoittamisen traditioita yhdistelevääja historiaa "tieteellistävää" metodiaan refleksiiviseksi tulkinnaksi,refleksiv tolkning. Käsite on lainattu niin ikään ruotsalaisilta MatsAlvessonilta ja Kaj Sköldbergiltä. Tavoitteena onennakkoluulottomuuden kautta painottaa luovuutta ja asiarikkautta,poängrikedom, sekä selventää tai selittää todellisuutta, förklaraverkligheten. Sinälläänhän tällainen poststrukturalismin kieltähyödyntävä teoriatausta ei ole niin uusi tai poikkeava verrattunanykyään tavanomaiseen ei-positivistisen historiankirjoituksenteoriaan. Molempien lähtökohta on hermeneutiikassa, molemmatpainottavat tulkinnan perustumista autenttiselle aineistolle jamolemmat myös tunnustavat diskurssien moniselitteisyyden ja useinsisäsyntyisen ristiriitaisuuden.Sanoisin itse tämän niin, että Edgrenin antaman esimerkin perusteellametodisia painotuseroja perinteisen ja "refleksiivisen" tulkinnanvälillä löytyy lähinnä retoriikan radikaaliuden asteesta. Kyse on siitä,yhdisteleekö tutkija ensi näkemältä erillisiä seikkoja toisiinsa"postmodernisti" niiden eroja korostaen, vai "perinteisesti" yhdistäviätekijöitä etsien. Lopputuloshan on kuitenkin tieteenfilosofisestimolemmissa tapauksissa melko sama, sillä molemmat hermeneutiikatperustuvat tutkijan tekemälle kohdeaineiston ja tutkimuskysymystenvalinnalle ja johtavat tavalla tai toisella teoksen läpäisevän jamennyttä konstruoivan tulkintakaaren muodostumiseen.Refleksiivinen tulkinta vain tuntuu sallivan käyttäjälleen enemmänvapauksia teoreettisten sanavalintojen ja assosiaatioiden suhteen.Näin siis, jos minun laillani epäilee, onko asiarikkautta ja hyväämielikuvitusta käyttää esimodernista ajasta modernin yhteiskunnantermejä myös silloin, kun se ei ymmärrettävyyden vuoksi ole lainkaanvälttämätöntä. Kritiikkini koskee erityisesti työvoimapolitiikankäsitettä heti kirjan alaotsikossa. Silti haluan painottaa, ettäennakkoluulottomuus sinänsä on varmasti tutkijalle ja myöstulkinnalle tärkeä ominaisuus. Ongelmaksi voi vain nähdä sen, ettäEdgrenin kirjan vakuuttavimmalta annilta tuntuvat ne osat, jotka eivätperustu niinkään sovinnaisen retoriikan hylkäämiselle vaan varsinperinteiselle historiakäsitykselle.Ennen katsausta teoksen empiiriseen sisältöön tulee kuitenkin mainitavielä pari Edgrenin käsitteellistä kehittelyä. Näistä tärkein on niinsanotun sosiaalisen kansalaisuuden, socialt medborgarskap,soveltamisyritys varhaismoderniin aikakauteen. Tällä 1800- ja 1900-luvun luokkayhteiskunnan historiografiasta poimitulla termillätarkoitetaan tässä yhteydessä paitsi samastumista tiettyynkansakuntayhteyteen, myös samastumista muihin sosiaalisiinsisäryhmiin, kuten säätyyn tai sukupuoleen. Edgren huomauttaaansiokkaan avoimesti itsekin, että koko kansalaisuuden käsitettä onpidetty myös hyvin ongelmallisena, lähinnä siksi, että se tuntuu kovinhelposti pakenevan analyyttista, ryhmäsidonnaisuuden ominaisuuksiaerittelevää tarkempaa määrittelyä. Ongelmallista voi olla muunmuassa se, kuinka kansalaisuuteen samastumisen voimakkuuttamitataan. Käy helpoksi todistella näennäisesti jonkin asianmerkittävyyttä pelkästään sillä, että joku aikalainen mainitsee sen.Erilaisten ilmiöiden alkujuurien etsiminen muuttuu näin yhämielivaltaisemmaksi, kun välineet laajemman julkisuudenarvioimiseksi puuttuvat. Esimerkkini on Edgrenin teoksesta: jostarkastelun kohteena on 1600- ja 1700-luvun "sosiaalipolitiikka", ontoki ilmeistä ja odotettua, että myöhemmin väestö- jatyövoimapoliittisiksi nimitetyt kysymykset ovat askarruttaneet jovarhaismoderneja vaikuttajia, mutta samalla on varsin ilmeistä, ettäpoliittisen julkisuuden ja kulttuurin painopisteet määrittyivät vielätuolloin varsin toisin. Ei esimerkiksi ole lainkaan samantekevää,puhutaanko työväestöstä tavoitteena kansallisen voiton maksimointivai työväestön elinolosuhteiden turvaaminen.Sinänsähän Edgrenin idea sosiaalisen kansalaisuuden jagenderhistorian yhdistämisestä on jännittävä. Naisten patrioottisuudenja naisten työn sekä äitiyden valjastaminen pidemmälle kontrolliaanulottaneen valtion palvelukseen tuo modernin synnyksi kutsuttuunmakrohistorialliseen tai -sosiologiseen prosessiin laajan ja useinunohtuvan lisäulottuvuuden. Ikävää vain on, että Edgrenin luku"valtiollisista äitiyskonstruktioista" koskee pelkkää 1700-lukua, mikäjättää teoksen muilta osiltaan kattaman pidemmän periodin aikanatapahtuneet muutokset varsin alustavien kommenttien tasolle.Toimivimmillaan Edgrenin1600- ja 1700-luvun vertailu on teoksenalkupuolella, kun ensin esillä ovat käsitykset kansasta jaomaisuudesta 1600-luvun valtakunnassa, mitä seuraa välittömästivastaava 1700-lukua koskeva osuus. Kuninkaan persoonan ja oikeanuskon korostaminen 1600-lukuisina samastumiskohteina ontavanomaisuudessaan vakuuttava näkemys. Väestökirjanpidonkehittämisen taustalle asetettu päämäärä kerätä tehokkaammin verojaon yhtä lailla osa yllätyksetöntä mahtivaltioajan kuvausta, aivan kutenon myös ajatus siitä, että irtolaisia ja muuta työkykyistä köyhälistöäpyrittiin värväämään sotapalvelukseen. 1700-lukua käsiteltäessä taaspuolestaan korostuu erilaisten oikeusistuinten ja ylipäänsä lainkäytöntaholta suoritettu valvonta ja työväestön olosuhteiden säätely. Kunmuistetaan kaupunkien kasvussa ollut rooli valtakunnassa ja niidenmaaseutua byrokraattisempi hallinto- ja oikeusjärjestelmä, on myöskuvauksen tätä puolta helppo uskoa, varsinkin kun vapaudenajanhallitusmuodoista ja kuninkaanvakuutuksista ja niidenmoniselitteisestä valtakunta- ja kansakuntakuvasta todetaan vainlyhykäisyydessään ongelmattomia väittämiä.Kokonaan oman päälukunsa kirjassa saavat 1700-luvunväestöpoliittiset linjaukset ja keskustelut. Jo sivuttu äitiyden roolinmuutosta käsittelevä katsaus kuuluu tähän lukuun, minkä lisäksi tilaasaa aikakauden aatehistoriassa usein mainittava RuotsinTiedeakatemian 1760-luvulla järjestämä kirjoituskilpailu väestönmaastapaon syistä. Muun muassa Anders Chydeniukseen viittaavaEdgren yhdistää kuitenkin omaperäisesti koko puheenaiheen MichelFoucaultin teoksen Histoire de la sexualité ykkösosan "La volonté desavoir" ('Tiedontahto') englanninkielisen laitoksen alkusivuihin. SielläFoucault toteaa 1700-luvun uutuudeksi, että alamaisten tai kansansijaan hallitsemisen kohteeksi nousivat 'väestöt', joiden Foucaultiaedelleen lainaten nähtiin lisääntyvän "kuin maan hedelmät", senmukaan, miten viisaasti valtakunnan resursseista huolehdittiin.Näkemys on kiinnostava eikä ainakaan ristiriitainen hyödynaikakauden yleiskuvan kanssa, mutta vaikka 1700-luvunjälkipuoliskon Ruotsissa olisi huolehdittukin myös kaupunkilaisistaaviottomista lapsista tai orvoista aiempaa edes hieman paremmin, niinsilti tulee muistaa, ettei "lapsitehtailu" kuitenkaan tainnut ollavapaudenajan lopun tai kustavilaisen ajan Ruotsin yhteiskuntaelämänpiirteistä kaikkein päällimmäisin.Omasta näkökulmastani mielenkiintoisin luku kirjassa koskee"rakkautta isänmaahan", eli 1700-luvun jälkipuoliskolla esitettyjäpuheenvuoroja maan tai maakuntien asukkaiden luonnollisistavelvollisuuksista syntymäseutujaan kohtaan. Edgren siteeraa muidenmukana turkulaisprofessori Pehr Adrian Gaddia ja kuvaa, kuinkaisänmaa miellettiin myös joksikin muuksi kuin pelkäksisyntymäpaikaksi. Se alkoi olla paikka, jossa ihminen oli kasvanut jajossa hän sai nauttia kansalaisvapauksia ja -oikeuksia, ja kuinkaihmisen siksi tuli vastavuoroisesti, mutta vapaaehtoisesti suorittaaisänmaalleen velvollisuuksia. Miehet puolustivat maata ja naisethuolehtivat seuraavasta sukupolvesta, jatkoi Gadd.Kysymykseksi nousee tämän jälkeen varsin luontevasti se, mitäisänmaalla tarkoitettiin. Edgren viittaa hyvin lyhyesti rajaseutujenlojaliteetteihin ristiriitatilanteissa ja jatkaa "työvoimapolitiikalla":kuinka 1700-luvun puoliväliä lähestyttäessä alettiin entistä enemmänkeskustella työttömyydestä ja köyhyydestä erityisesti kansallisena(nationell) ongelmana. Kansalliseen retoriikkaan juuri tällä kohdinenempää syventymättä Edgren jatkaa työttömän käsitteeseen jajälleen Chydeniukseen viitaten siihen, kuinka työttömyyttä ei enäänähty välttämättä yksilön omaksi synniksi tai syyksi, vaan yleiseksiyhteiskunnalliseksi ongelmaksi, valtakunnan resurssienvahingolliseksi tuhlaukseksi. Tämä on Edgrenin mukaan erityisenmerkittävä murroshetki tiellä kohti kansakuntaa, joka asuu tietylläalueella, tietyssä maassa, ja kattaa maan koko asujaimiston.Erityisintressien sijaan esille nousee entistä vahvemmin yhteinenhyvä, jolloin tutkittavaksi jää, kuten Edgren toteaa, muuttuuko myöskansakuntaretoriikka tuolloin tähän samaan, kattavaa yhteisyyttätarkoittavaan suuntaan. Edgren referoikin vielä viimeisessäpääluvussaan ennen yhteenvetoa natio-käsitteen muuttuviamerkityksiä 1600-luvulta 1700-luvun lopulle. Hän lähtee liikkeelleerityisestä ja toisilleen vieraita ihmisryhmiä erottelevasta kotiseutu- jasyntyperäkäsitteestä (natio esim. yliopistojen osakuntienmerkityksessä) ja etenee kohti koko kansakuntaa tarkoittavaa jayhdistävää yleiskäsitettä. Välineenä Edgrenin ekskursiossa on 1700-luvulla laadittu kansantaloutta koskeva kirjallisuus erityisestikansallisesta voitosta, den nationella vinsten. Käsitemurroksen tiettyepämääräisyys tai -lineaarisuus tulee lyhyessä katsauksessa kuitenkinesille, kuten myös se, että keskenään ristiriitaista terminologiaaesiintyi vielä pitkään erilaisissa yhteyksissä. Suurelta osinkäsittelemättä jää kysymys, milloin kuuluminen tiettyynkansakuntaan vielä salli samanaikaisen kuulumisen muihinkinkansakuntiin, ja milloin tästä samastumisesta alkoi kehittyäjakamatonta lojaalisuutta vaativa periaate. Edgrenin menneisyydestäetsimän muutoksen olemassaolo saa näin odotetusti tukea, muttatuntuisi siltä, että tätä laajaa ilmiötä tulisi tutkia vielä paljon lisää jaanalyyttisemmin ennen kuin siitä voidaan esittää juurikaan tätäsyvällisempiä luonnehdintoja.Mihin Edgren sitten mahtaa pyrkiä teoksellaan? Millainen Ruotsi-kuva kirjan takana vaikuttaa? Mikä on se keskustelu, johon tämä kirjamuodostaa puheenvuoron, eli mitä tarkoittaa ruotsalainennationalismi ja missä suhteessa koko käsite on ruotsalaiseenkansankotiajatteluun? On ilmeistä, että postmoderni, eurooppalaistaintegraatiota painottava ja jälleen kerran myös kansallisiakaksoisidentiteettejä salliva aikamme korostaa tarvetta keskustellaaiemmista periodeista, jolloin poliittisesti ymmärretty kansakunta eiollut päällimmäisin samastumiskohde. Silti tällaista kirjaa ei olisihelppoa kuvitella ilmestyväksi Suomessa tai edes vaikkapa Saksassatai Ranskassa. Mutta Ruotsissa kyllä.Länsinaapurissammehan on perinteisesti oltu ylpeitä monienkiihkonationalismin muotojen puuttumisesta yhteiskunnasta. Näin onollut jopa siinä määrin, että välillä on tuntunut hankalalta edes luetellaruotsalaista kansakuntaa määrittäviä tekijöitä tai määritelläleimallisesti riikinruotsalaista kulttuuria. Kielinationalismiakin on1900-luvulla hillinnyt toisaalta ruotsalaisuuden asema myösnaapurissa, siis täällä Suomessa, ja toisaalta Ruotsin alueella puhutunkielivalikoiman jatkuva laajeneminen suurten siirtolaismäärienmyötä. Ruotsalaisista tuntuukin monen mielestä tekevän ruotsalaisiaei pelkästään kieli eikä varsinkaan kiihkeän sotainen lähihistoria,vaan yhteiseksi koettu ylpeys edistyksellisestä ja turvallisestahyvinvointivaltiosta. Poleemisesti voisikin kärjistää, että tuskinmissään muussa maassa olisi mahdollista, että valtakuntaidentiteetinmuuttumista kansakuntaidentiteetiksi selitettäisiin tällä tavointiedostavasti, varhaismodernin köyhäinhuollon ja päivähoidonkehittämisen kautta, kuin Edgren teoksessaan tekee.Kirjan esitteli Jouko Nurmiainen, joka on FM javalmistelee Helsingin yliopiston historianlaitoksessa väitöskirjaansa 1700-luvun Ruotsinporvariston regionaali-identiteeteistä.

Varhaismoderni kansankoti?

https://journal.fi/ennenjanyt/article/download/108193/63215

Varhaismoderni kansankoti?

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi