Anttila  Anu-Hanna, (toim.)

Räsänen, Pekka

Finnish

Journal.fi

keutettu saamaan korvauksia tai palveluita Kelalta. Siinä kiinnitetään huomiota myös siihen, kuinka maan eri osissa asuvat lapset ovat keskenään eri-arvoisessa asemassa. Mirja Määtän ja Laura Kalliomaa-Puhan artikkeli ”Sopiva yhteiskunta? – Koti, koulu ja uusi sopi-muksellisuus” suhtautuu varsin kriittisesti uuden sopimuksellisuuden todelliseen sopimuksenvarai-suuteen ja sen mukanaan tuomiin hyötyihin lasten hyvinvoinnille. Määttä ja Kalliomaa-Puha muun mu-assa kritisoivat koulun ja kodin välisten sopimusten molemminpuolisuutta. Miten on mahdollista tehdä todellisia sopimuksia, jos allekirjoittajaosapuolet ovat hierarkkisesti ja institutionaalisesti niin eriar-voisessa asemassa kuin koulu ja koti? Voidaanko edes puhua sopimuksesta, jos vanhemmilla ei ole mahdollisuutta olla mukana kirjoittamassa koulun ”sääntöjä”, vaan heidän ainut tehtävänsä on sopi-musten allekirjoittaminen ja sen valvominen, että heidän lapsensa noudattavat ”koulun ja kodin yh-teisiä sääntöjä”. Parhaassa tapauksessahan nämä ovat jopa kodin moraalin ja normiston vastaisia.Pentti Takala on onnistunut kirjan toimitustyössä hyvin. ”Onko meillä malttia sijoittaa lapsiin” on monipuolinen ja loogisesti etenevä artikkeliko-koelma, joka valottaa lapsiin ja lapsuuteen liittyviä kysymyksiä monesta näkökulmasta. Yhtenä kirjan kantavana teemana on vanhemmuuden sukupuo-littuminen, ja se kuinka isät ovat edelleen lasten hoivajärjestelyissä toisia suhteessa äiteihin. Äidit puolestaan ovat työmarkkinoiden marginaalissa. Kirjan ainoana miinuksena on, että artikkeleissa esiintyy jonkin verran päällekkäisyyksiä. Koska kirja on yhteiskuntapoliittinen, voi sitä suositella kaikille, jotka haluavat saada käsityksen siitä, mitä tarkoittaa yhteiskuntapoliittinen perhetutkimus (perhepoli-tiikka). Kirja sopii myös oppikirjaksi niin naistutki-muksen, yhteiskuntapolitiikan kuin perhetutkimuk-senkin opiskelijoille. MonimuotoinensosiaalitutkimusMikko Niemelä: VTT, ma. assistentti, sosi-aalipolitiikan laitos, Turun yliopistoRäsänen, Pekka & Anttila, Anu-Hanna & Melin, Harri (toim.): Tutkimus menetelmien pyörteissä. Sosiaalitutkimuksen lähtökohdat ja valinnat. Juva: PS-kustannus. 2005, 308 s.Pekka Räsäsen, Anu-Hanna Anttilan ja Harri Me-linin toimittama teos Tutkimus menetelmien pyör-teissä on Turun yliopiston sosiologian professori Seppo Pöntisen 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi julkaistu juhlakirja. Siinä keskitytään sosiaalitieteel-lisen tutkimuksen menetelmällisiin ja metodologi-siin valintoihin ja lähtökohtiin. Kirjan artikkeleiden pyrkimyksenä on tarkastella ”niitä empiirisen tutkimuksen käytäntöjä, joita tutkijat sosiaalitietei-den eri erityisaloilla kohtaavat tutkimustyössään”. Teoksen 17 artikkelia käsittelevät sosiaalitieteellis-tä tutkimuskenttää sen eri puolilta keskittyen niin yhteiskuntatutkimukseen yleensä kuin sen erityis-aloihin kuten kulttuuri- ja hyvinvointitutkimukseen. Kirja jakaantuu kolmeen jaksoon, joista ensimmäi-nen keskittyy sosiaalitutkimuksen metodologisiin lähtökohtiin, toinen metodologisiin valintoihin empiiristen ilmiöiden jäsentämisessä. Kolmas jakso tarjoaa kuusi esimerkkiä metodologisista valinnois-ta erityisaloilla.Teoksen ensimmäisessä osassa tarkastelun koh-teina ovat yhteiskuntatutkimuksen etiikka (Pertti Alasuutari), sosiaalitieteilijän yhteiskunnallinen ase-ma ja hänen työnsä luonteesta juontuvat pakot (Risto Heiskala), arviointitutkimus (Pekka Sulku-nen), vertaileva tutkimus (Harri Melin) ja sosiolo-gian metodologinen anti liiketaloustieteelle (Anne Kovalainen). Pertti Alasuutari pohtii artikkelissaan, miksi tutkimuseettisten kysymysten käsittely on heikosti institutionalisoitunut yhteiskuntatieteissä. Toisin kuin monilla muilla tieteenaloilla, yhteis-kuntatieteellisen tutkimuksen piirissä ei ole viral-lista ammattieettistä asiantuntijaelintä. Alasuutari kirja-arviot81kertoo esimerkkejä eettisistä kysymyksistä, joihin yhteiskuntatieteilijät saattavat törmätä. Näihin si-sältyvät muun muassa tutkijan ja tutkittavan väli-seen suhteeseen liittyvät seikat ja yleiset hyvään tutkimuskäytäntöön liittyvät asiat (viittaustekniikat yms.), mutta myös tutkimuksen tekoon ja tietee-seen instituutiona liittyvät taloudelliset edut ja val-tasuhteet. Alasuutari päätyy artikkelinsa lopussa tulokseen, että yhteiskuntatieteissä ei ole suurta tarvetta virallisille tieteen eettisille toimikunnille, sillä tutki-jayhteisön itsessään pitäisi toimia jo sellaisena. To-sin erityisesti tiedeyhteisön valtasuhteisiin sisältyy moraalisia ja eettisiä kysymyksiä, jotka ovat pitkälti sisäänrakennettuja ja joihin on joko vaikeaa tai mahdotonta puuttua. Alasuutari esimerkiksi mai-nitsee, että organisaation määräämän käytännön mukaisesti oma nimi (esimerkiksi tutkimusprojek-tin johtajan) saatetaan lisätä kirjoittajaksi muiden tekemiin julkaisuihin. Eräillä tieteenaloilla, kuten lääketieteessä, tämä on itse asiassa melko tavan-omaista. Tiedeyhteisön valtarakenteisiin liittyviä vakavia moraalisia ja eettisiä seikkoja ovat myös tapaukset, joissa esimiesasemassa oleva pystyy ha-lutessaan vaikuttamaan nuoremman tutkijan tutki-mustoiminnan edistymiseen. Risto Heiskala tarkastelee artikkelissaan yhteiskun-nallisia pakkoja, jotka ohjaavat yhteiskuntatutkijan työtä ja rajoittavat hänen tulkinnallista vapauttaan. Hän erittelee kolme institutionaalista kontekstia, joiden luonne vaikuttaa tutkimuksen ohjautu-miseen. Näistä kansalaisyhteiskuntakonteksti on yritysten tutkimus- ja kehitystyötä. Akateeminen konteksti on luonteeltaan vapainta, mutta sidoksis-sa tieteenalarakenteeseen ja tieteenaloilla vallitse-vaan käsitykseen relevanteista tutkimusongelmista. Kolmantena on valtiollinen eli julkisen sektorin tut-kimustoiminta. Se eroaa akateemisesta siinä, että se on sidoksissa vaikuttavuustavoitteeseen. Toisin kuin akateemiselle tutkijalle, valtiollisen kontekstin tutkijalle ei riitä, että uusi julkaisu kasvattaa omaa ansioluetteloa – tutkimuksen avulla pitää pyrkiä myös vaikuttamaan tutkittavaan kohteeseen. Akateemisen ja valtiollisen tutkimustoiminnan välinen ero on kiintoisa, sillä akateemisen tutkijan ei välttämättä tarvitse pyrkiä politiikkasuositusten tekoon tai edes tutkia politiikkarelevantteja aiheita. Nähdäkseni vaarana erityisesti jälkimmäisessä on, että laajamittaisesti käytteenotettuna tämä näi-vettää koko tieteenalan olemassaolon järkevyyt-tä. Erityisen vaarallista se on sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa, jossa tutkimuslaitoksien tuottaman tutkimuksen rinnalle tarvitaan myös akateemis-ta politiikkarelevanttia tutkimusta. Tämän perään on ehtinyt kuuluttaa esimerkiksi Hannu Uusitalo vuoden 2003 Sosiologipäivillä pitämässään pu-heenvuorossa tai monet poliitikot, kuten Osmo Soininvaara, joka ministeriaikoinaan valitteli, että sosiaalipolitiikan laitokset eivät enää tuota sosiaa-lipoliittista tutkimusta. Erityisesti sosiaalipolitiikan tutkijoiden tulisikin keskustella, mitkä ovat tieteen-alalla relevantteja tutkimusongelmia. Tämänkaltais-ta keskustelua on käyty esimerkiksi sosiologien pii-rissä, mutta sosiaalipolitiikan alalta avoin keskustelu puuttuu lähes täysin.Akateemisen sosiaalitieteellisen tutkimuksen poli-tiikkarelevanttiuden puute on yksi vastaus Pekka Sulkusen artikkelissaan esittämään kysymykseen siitä, miksi arviointitutkimus on niin näyttävästi nostanut asemaansa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Toki ensisijaisia syitä arviointitutkimuksen nousulle pitää hakea tavoite- ja puiteohjauksen esiintulosta ja sen synnyttämistä lukemattomista ohjelmista ja projekteista, joita (arviointi)tutkijat pyrkivät arvioimaan. Sulkunen suhtautuu varsin kriittisesti sekä uuteen hallintopolitiikkaan että ar-viointitutkimukseen. Kritiikin ydin kohdistuu ennen kaikkea tavoite- ja puiteohjauksen abstraktiuteen, jonka vuoksi syyn ja vaikutuksen yhteyksiä on jo lähtökohtaisesti vaikeaa tai mahdotonta tarkastel-la. Sulkunen väittääkin, että ”vaikutusten retoriikka on arviointitutkimuksessa pääasiassa fiktiota… ja kirja-arviot82arviointitutkimus on eräänlainen fiktiivinen päätte-lytyyli – se esittää jotain muuta kuin mitä on”. Sulkusen kritiikki tuntuu paikka paikoin liioitellulta, mutta siihen voi myös yhtyä. Arviointitutkimusta on turhaan mystifioitu joksikin erityiseksi tieteen-alaksi ja sen menetelmiä erityisiksi arviointitutki-musmenetelmiksi. Niin tutkimusasetelmiltaan kuin menetelmiltään arviointitutkimus edustaa puh-taimmillaan perinteistä empiiristä sosiaalitiedettä. Näin myös Sulkusen korostamat ongelmat syyn ja vaikutuksen välisistä yhteyksistä toistuvat missä ta-hansa vaikutuksia arvioivassa tutkimuksessa. Olipa kyse sitten työttömyyden ja terveyden tai jonkin projektin ja sen tavoitteiden välisistä yhteyksistä tutkijan tulee pohtia, milloin hän voi luotettavasti väittää nimenomaan työttömyyden tai projektin vaikuttaneen havaittuun lopputilaan. Teoksen toisessa osassa Pekka Ylöstalo tarkastelee osittain samaa teemaa. Artikkelissaan hän pohtii soveltavan empiirisen sosiaalitutkimuksen asemaa ja antia työelämän tutkimuksen kannalta viitaten paikka paikoin myös arviointitutkimukseen. Ylös-talon mukaan tietomassojen valtava lisääntyminen on ollut suurimpia työelämän muutoksia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hänen pääargument-tinsa on, että tiedon määrä ei yksinään riitä, sillä kysymys on siitä, kuinka luotettavaa tietoa on tar-jolla ja erityisesti siitä, osataanko tietoa analysoida. Pitää osata kysyä oikeita asioita ja tämän jälkeen analysoida vastaukset. Kuten Ylöstalo tuo esiin, tä-mäkään pulma ei ole tyypillistä ainoastaan arvioin-titutkimukselle, vaan se koskee laaja-alaisesti koko empiiristä sosiaalitutkimusta.Ylöstalon artikkelin lisäksi teoksen toisessa jak-sossa vertaillaan kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen tutkimuksen metodologisia eroja ja yhtäläisyyksiä (Pekka Räsänen), moniulotteisen taulukoinnin ja log-lineaaristen mallien hyviä ja huonoja puolia (Timo Toivonen), kriittistä diskurssianalyysia ja se-mioottista sosiologiaa sekä käsitellään toiminnan sosiologiaa (Hannu Ruonanvaara) ja kriittisen rea-lismin metodologiaa (Seppo Poutanen). Kussakin artikkelissa selvitetään aluksi tarkastelun kohteena olevan teeman lähtökohtia, jonka jälkeen esitetään esimerkinomainen sovellus. Tässä mielessä yksittäi-set artikkelit soveltuvat mainiosti esimerkiksi ope-tuskäyttöön.Teoksen viimeinen jakso tarjoaa esimerkkejä metodologisista valinnoista sosiaalitutkimuksen erityisaloilta. Aiheina ovat yleistettävyyden ongel-mat historiallisen sosiologian tutkimuksessa (Anu-Hanna Anttila), lainsäädännön vaikutus sosiaaliva-kuutuksen ajoitukseen (Olli Kangas), koulutuksen ja sosiaalisen liikkuvuuden väliset yhteydet (Sakari Ahola), seksuaalinen liikkuvaisuus (Elina Haavio-Mannila ja Aino Sinnemäki), tuntemisen raken-teet (Ismo Kantola) ja tapaustutkimuksen valinnat (Timo Peuhkuri).Näistä tutkimuksellisesti taidokkaimpia artikkeleita ovat Sakari Aholan ja Olli Kankaan artikkelit. Aho-la lähestyy aihettaan metodisesti tarkastelemalla vedonlyöntisuhteiden käyttöä analyysivälineenä ja esittämällä mallin sosiaalisen liikkuvuuden osateki-jöiden käsitteellistämiseen ja analysointiin. Kangas puolestaan tutkii, onko perinteistä siviilioikeutta noudattavissa maissa systemaattisesti säädetty so-siaalivakuutuslait myöhemmin kuin kodifioitua eli säädännäislakia noudattavissa maissa. Sen lisäksi, että artikkelilla on kontribuutionsa hyvinvointivalti-on selitysteorioihin, sillä on myös menetelmällinen anti. Analyysimenetelmänä on lääketieteissä paljon käytetty elinaikamallimenetelmiin kuuluva Coxin regressio, jota ei juurikaan ole hyödynnetty sosiaa-litieteellisissä tutkimuksissa.Koska kirjan aihealue on niin laaja, ei sovi odot-taa, että se pystyttäisiin yksissä kansissa kattavasti käsittelemään. Aihealueen laajuus tuo mukanaan vaaran, että kokoomateoksesta muodostuu pi-kemminkin pirstalemainen kuin monipuolinen. Lisäksi juhlakirjoissa joudutaan tavanomaisesti so-vittamaan yhteen erilaisia intressejä ja näin ollen niihin on suhtauduttava tietyllä ymmärryksellä. Teoksen toimittajat ovat kuitenkin onnistuneet kokoamaan mielenkiintoisen artikkelikokoelman. Teoksen ensimmäisessä jaksossa käsiteltävät so-siaalitutkimuksen metodologiset lähtökohdat tarjoavat mielenkiintoista pohdittavaa kaikille so-siaalitutkimuksen parissa työskenteleville. Toisen ja kolmannen jakson artikkelien vahvuutena on, että kukin artikkeli käsittelee tiettyä omaa metodolo-gista lähtökohtaansa, josta esitetään empiirinen sovellus. Tässä mielessä kirja toimii ikään kuin ha-kuteoksena. Tämä palvelee niin opiskelijoita, jotka ovat vasta tutustumassa sosiaalitutkimuksen me-netelmien laajaan kirjoon kuin kokeneempiakin tutkijoita, jotka kaipaavat muistin virkistystä yksit-täisistä menetelmistä ja niihin liittyvistä valinnoista. Ahponen, Pirkkoliisa & Kangas, Anita (toim.): Construction of Cultural Policy. SoPhi 94. Jyväsky-lä: Minerva. 2005, 248 s. Kulttuuripolitiikan lähihistoria ja diskurssit ovat monipuolisessa tarkastelussa yhdeksän tutkijan ar-tikkelikokoelmassa Construction of Cultural Policy. Kirjan taustalla on 1990-luvun lopussa toiminut Kulttuurin institutionalisoituminen ja taidehallin-non mekanismit -tutkimusprojekti, jonka tavoittee-na oli etsiä tutkimuksellisia vaihtoehtosuuntia insti-tutionalisoitumiskehitykselle. Kokoelma sai alkunsa vuonna 2000 kulttuuripolitiikan tutkimuksen kesä-koulusta Jyväskylän yliopistossa. Teos ei kuitenkaan ole projektin loppuraportti, vaan moniäänistä – ja väliin vaikeatajuistakin – pohdintaa aiheesta. 1900-luvun loppupuolta ovat kulttuurin ja kulttuu-ripolitiikan näkökulmasta luonnehtineet murrok-set ja siirtymät. Korkeakulttuurin valta-asema on heikentynyt suhteessa populaarikulttuuriin. Taiteen määrittely ja arvottaminen tapahtuvat monipuo-lisemmin. Kysymys siitä, mikä on taidetta ja kult-tuuria, on yhä enemmän diskursiivisen keskustelun kohteena. Kulttuuripolitiikan painopiste on siirty-nyt toiminnan suuntaan; osallistuminen, osallisuus ja kulttuurin saavutettavuus ovat esillä. Samoin keskiössä ovat monikulttuurisuus, kulttuurinen diversiteetti, paikalliskulttuurien tunnustaminen ja yhteisöllisten arvojen merkitys kuten myös raja-teema. Teos pyrkii kuvaamaan kulttuuripolitiikan kehitystä ja kenttää keskeisten yhteiskunnallisten diskurssien valossa, mikä lukijan on hyvä hahmot-taa punaisena lankana tässä varsin massiivisessa kokoelmassa. Kirjaa ei ole jaoteltu osiin. Silti siitä hahmottuu kolme peräkkäistä kokonaisuutta. Alkuosa käsitte-lee osallisuutta ja kansalaistoimintaa sekä rajoja ja Kulttuuripolitiikan kartoitustaKari Tahvanainen: YTM, tutkija, yhteiskun-tapolitiikan laitos, Joensuun yliopisto

Monimuotoinen sosiaalitutkimus (Mikko Niemelä)

https://journal.fi/janus/article/download/50361/15213

Monimuotoinen sosiaalitutkimus (Mikko Niemelä)

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi