Kirja-arvioRäisänen, Alpo: Suomen kielen u-johtimiset verbitKielenainekset-u- (kieli: suomi, sivulla: 261-)-utu- (kieli: suomi, sivulla: 264)-Vntu- (kieli: suomi, sivulla: 264)astua (kieli: suomi, sivulla: 263)asua (kieli: suomi, sivulla: 263

Kulonen[-Korhonen], Ulla[-Maija]

Finnish

Journal.fi

Kirjallisuutta 3015 u-verbia ALPO RA1sANE Suomen kielen u-johtimi­set verbit. Suomi 141. Suomalaisen Kir­jallisuuden seura. Helsinki 1988. Johto-oppi, erityisesti verbeja tuottava derivaatio on ollut jo pitkaan naky­vasti esilla Alpo Raisasen tuotannossa. Viimeisin naytto talta alalta on Suomi­sarjassa ilmestynyt laajahko, runsaat sa­ta sivua kasittava tutkimus suomen kie­len u-johtimisista verbeista. Kuten alku­sanoista ilmenee, tutkimuksen siemen on kylvetty jo 1970-luvun puolimaissa, eika liene syyta epiiilla, etta ainakin osittaise­na innoittajana tyohon on ollut tuolloin uunituore suomen kielen kaanteissana­kirja, joka on mita mainioin apuvaline juuri johto-opin systemaattiseen tutki­mukseen. Kun nyt on luvassa perusselvi­tys yhdesta suomen kielen keskeisimmis­ta verbinjohtimista, johto-opista kiinnos­tunut tarttunee Raisasen uutuuteen ha­nakasti. 261 KirjallisuuttaTutkimusaiheena kaikki suomen kielenverbijohdokset, jotka sisältävät u-ainek-sen, tuntuu ensi kuulemalta varsin laa-jalta. Onhan u-aineksen sisältävienkompleksisten johdinten määrä sinänsäjo suuri, saati niillä johdettujen verbienmäärä. Samasta kannasta on monestimuodostettu useita (lähes) samanmerki-tyksisiä johdoksia, joiden syntymeka-nismien ja funktion eriytymisen tutkimi-nen voisi äkkiä ajatellen tuntua ylivoi-maiselta. Räisänen hallitsee kuitenkinaineistonsa ja malttaa pysytellä selkeässäryhmittelyssään, joten lopputulos hah-mottuu varsin kauniisti.Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdaton esitelty lyhyesti s. 11-23. Tavoitteek-si kirjataan u-johdosten aseman ja joh-tosuhteiden kuvaus: millaisiin kantoihinu-johtimet liittyvät, millaisia johto-opilli-sia korrelaatteja johdoksilla on ja millai-sia ovat johdinten mukanaan tuomatmerkitykset. S. 12-16 Räisänen tarkas-telee sananmuodostuksen asemaa kieles-sä ja derivaatioprosessien motivaatiota.Jälkimmäisen hän luokittelee kuuteenkeskeiseen syyhyn: uusien kielenulkois-ten tarpeiden synnyttämä nimitysfunk-tio, subjektiivisen ilmaisutarpeen taivaikutuspyrkimyksen (esim. mainon-nan) synnyttämät kertakäyttömuodosteet,syntaktiset syyt kuten mahdollisuus sa-naluokan vaihtoon, pyrkimys motivoitu-viin merkkeihin eli kantasanan koko-naissemantiikan sisällyttäminen uudis-muodosteisiin ja kielenulkoiset attraktio-keskukset, joiden sanastoa paisutetaankantasanattomin johdoksin lähinnä ään-nevariaation avulla. Viimein yleiskielenollessa kyseessä voidaan suuri osa sa-makantaisten ja samafunktioisten joh-dosten kirjosta selittää alueellisen jamurteellisen variaation kautta.Synkronian ja diakronian suhde joh-to-opin tutkimuksessa on seikka, jokatulee tämän tapaisessa tutkimuksessaväistämättä vastaan. Sen keskeisimpiäongelmia pohditaan johdannossa s. 16-20. Valmiiden johdosten segmentointiinliittyviä pulmia, jotka tulevat analyysissävarsin näkyvästi esiin, esitellään niin-262ikään päällisin puolin jo alkulehdillä.Johdoksen suhde kantasanaansahan onmonin puolin riippuvainen juuri siitä,kuinka johdokset segmentoidaan, ts.mikä osa on kantaa ja mikä osa johdin-ta, onko esim. kovettuu katsottava ko-vettaa-verbin u- tai kova-adjektiivin ttu-johdokseksi. Räisänen on ottanut tutki-muksessaan jälkimmäisen kannan, ts.hän tutkii johdoksia aina perimmäisestälöydettävissä olevasta kannasta käsin.Ensimmäinen tulkintavaihtoehto kasvat-taisikin tutkimuksen sivumäärää toden-näköisesti moninkertaiseksi, merkitsisi-hän se useimpien verbien käsittelyä erik-seen kahdella, jopa useammalla tasolla.Johdosten segmentointi perimmäisenkantasanan mukaan sallii systemaattisenja koherentin analyysin siten, että kukinjohdos tulee tutkimuksessa esiin vainkerran. Tämän johdosta voidaan tietystikysyä, tulisiko vaikkapa yksinkertaisestau-johtimesta esiin jotain keskeistä tai re-levanttia uutta tietoa, jos tutkittaisiinsystemaattisesti myös esim. tu-johdostensuhdetta vastaaviin kausatiiveihin (palel-taa -pelle/tua).u-johdosten merkityksen tutkimukses-sa Räisänen noudattaa allekirjoittaneensemanttista kolmijakoa refleksiivisiin,passiivisiin ja automatiivisiin verbeihin,sen mukaan kuka tai mikä verbin ilmai-seman tapahtuman aiheuttaa. Eksaktijaottelu pelkästään sanakirjatietojenpohjalta on kuitenkin, kuten arvatasaattaa, lähestulkoon mahdotonta, eikäse aina onnistu kontekstinkaan avulla(esimerkkejä vaikeasti tulkittavista lau-seista on annettu s. 22-23). Siten merki-tysjakaumia ei kirjassa esitetäkään tark-koina lukuina. Denominaaliset johdok-set Räisänen jakaa kahteen merkitys-ryhmään, translatiivisiin ja reseptiivisiin.Cannelinin aikoinaan esittelemä ja sit-temmin unhoon jäänyt reseptiivisyydenkäsite ansaitsee tässä paikkansa. Kun re-septiivisiksi katsotaan verbit, jotka il-maisevat sillä peittymistä, sen alaiseksitulemista tai siihen sekoittumista, mitäkantasana ilmaisee, voidaan translatiivi-suuden käsite denominaaleilla rajatakoskemaan verbejä, jotka ilmaisevatkantasanan tarkoitteeksi muuttumistatai kantasanan ilmaiseman ominaisuudenlisääntymistä subjektissa. Tämä kahtiaja-ko tuntuu peittävän denominaalisten u-johdosten semantiikan hyvin.Pääosan tutkimuksesta, s. 24-102,muodostaa Nykysuomen sanakirjastapoimittujen u-johdosten ryhmittely jaanalyysi. Verbien johtosuhteiden, korre-laatioiden ja semantiikan selvittely ei oleollut aivan vähäinen tehtävä, löytyyhänmainittuja johdoksia NS:sta yli 3000(szlla 103 annetaan lukumääräksi ››n.3015››). Sekä tutkimuksen sisällysluetteloettä lähempi tarkastelu osoittaa, että itseryhmittely on tapahtunut melkoisen me-kaanisesti käänteissanakirjan mukaan.Tähän on syynä tietysti se jo mainittuseikka, että johdoksen kantasanaksi onaina katsottu sen perimmäinen mahdol-linen kanta, ja johdokseksi siten mah-dollisimman pitkä sekvenssi sanan lo-pusta, koko johdinkimppu. Valtaosatutkimuksesta on näiden johdinkimppu-jen derivaatiokentän kuvausta.Hajanaisimman ja samalla kiintoi-simman ryhmän muodostavat ne yksin-kertaiset, kaksitavuiset johdokset, jotkaeivät sisällä kausatiivista l-ainesta (en-simmäinen ryhmä ››kaksitavuiset u-joh-dokset» s. 24-32). Näiden erittely jaanalysointi onkin osoittautunut ehkäyhdeksi tutkimuksen hedelmällisimmistäosista. Paitsi että segmentaatio-ongelmatovat tässä jaksossa näkyvästi esillä -Räisänen on niistä kyllä omien periaat-teittensa mukaan ansiokkaasti selvinnyt- on kaksitavuisten kausatiiviainesta si-sältämättömien u-johdosten ryhmä myössemanttisesti poikkeuksellinen. Enin osatähän ryhmään (muodollisin kriteerein)sijoitetuista johdoksista on nimittäinekspressiiviverbejä, joissa u-johtimenmerkitys on lähinnä kontinuatiivinen.Räisäsen mukaan tämän ryhmän kaikki-aan 420 verbistä yli 300 on luokiteltavis-sa kontinuatiivisiksi. Valtaosa näistä lie-nee samalla ekspressiivisiä, Räisänenluettelee vain muutamia. Omien havain-tojeni mukaan murteissa kontinuatiivis-Kirjallisuuttaten ekspressiiviverbien joukko on suh-teessa vieläkin suurempi, n. 90 % kysei-sen rakenteen omaavista johdoksista, jatästä verbimäärästä valtaosa on syntynytäännevariaation kautta (vilkkua, välk-kyä; helskyä, hölskyä jne.). Myös kanta-sanan ja johdoksen suhteeseen liittyvätkysymykset samoin kuin johtimen funk-tion ja johdoksen motivaation määrit-tämisen ongelmat ovat kiintoisia juuritässä yhteydessä, sillä muille u-johdoksil-le tyypillisin semanttinen suhde, kausa-tiivin ja automatiivi-passiivi-refleksiivinvälinen, ei näytä tässä toimivan. Tähänryhmään mahtuu myös joitakin opaak-keja johdoksia, osittain jo hyvinkin van-hoja leksikaalistumia (esim. asua, astua)sekä takaperoisjohdoksia, viimeksi mai-nittuja erityisesti ekspressiiviverbienjoukkoon. Takaperoisjohdon mahdolli-suuteen Räisänen viittaa melko ylimal-kaisesti s. 28, mutta kontinuatiivien on-gelma olisi mielestäni ansainnut perus-teellisemmankin, jopa systemaattisenanalyysin. 300 verbin johdoskorrelaat-tien sekä riimisanojen ja vokaalivaihte-lun systemaattisempi tarkastelu ei olisikäsittääkseni paisuttanut tutkielmaakohtuuttomasti, kuuluuhan perusteelli-seen u-johdosten analyysiin tämänkinjohdosryhmän selvittäminen olennaisenaosana. Nyt kontinuatiivijohdoksistamainitaan vain muutama, loput heite-tään ikään kuin syrjään deskriptiivisenä,äännemaalailun tietä syntyneenä könttä-nä, ja koko johdosryhmän suhde auto-matiivis-passiivis-refleksisiin u-verbeihinjää varsin vähälle huomiolle. Räisänenselittää (s. 30-31) kontinuatiivisenmerkityksen translatiivisesta siten, ettämuutosta ilmaisevassa verbissä on ko-rostunut muutoksen jatkuvuus, esim.jatkaa -jatkuu (merkityshän tulee tässäkannastal), valaa-valuu, ja samallahän toteaa, että kaikkien u-johdostenperusmerkitys on subjektiin kohdistuvamuutos. Muutosta ei mielestäni voidakuitenkaan tulkita ekspressiiviverbienvaltaosan merkityspiirteeksi, mikä voi-taneen todeta jo Räisäsen esimerkeistäAisakellon räikävà' ääni-Räikyvä rattai-263Kirjallisuutta den riiminii, Kengistii tirskaa vesi - Vesi tirskuu jalan al/a. Loppukatsauksessa s. 106 han sulkeekin kontinuatiiviverbit muutosta ilmaisevan funktion ulkopuo­lelle. Varsin olennainen ja selvityksen ansaitseva kysymys olisikin nyt, onko tassa todellakin kyseessa saman u-johti­men eri merkityspiirteet ja funktiot vai kaksi kokonaan erillista johdinta. Muut u-johdosryhmat ovatkin homo­geenisempia, joskin segmentaatio-on­gelmat nousevat tuon tuostakin esiin myos kompleksisten johdinten kohdalla. Nama Raisanen selvittaa kuitenkin joh­donmukaisesti. Esim. kaksitavuisten tu­johdosten, jotka on ryhmitelty johdinta edeltavan aanteen mukaan, joukosta erottuu muutamia verbeja, joissa johti­meksi on katsottava koko htu-sekvenssi. Tama johdin selittyy syntyneeksi sekree­tioteitse joidenkin h-vartaloisten nomi­nien /u-johdosten mallin mukaan. Vaikka tutkimuksen dispositio vaikut­taakin jossain maarin mekaaniselta, joh­dokset ryhmiteltyina tavuluvun ja joh­dinkimpun (= sananlopun) mukaan, sii­na ilahduttaa kuitenkin, muiden kuin kontinuatiiviverbien osalta, tutkimus­tyon perusteellisuus ja tulosten selkea esittely. Kustakin johdostyypista tarka­taan seikkaperaisesti kantasanat, johto­opilliset korrelaatit seka mahdollisuuk­sien mukaan merkitykset ja niiden suh­teet kantasanoihin ja korrelaatteihin. Koko johdoskentta on siis nakyvasti esilla kaiken aikaa. Johtimien ja johdin­kimppujen naennaisen systematiikan ta­kaa paljastuu hamaria johtosuhteita ja verbeja, joille loytyy vain etainen kiin­nekohta muuhun sanastoon, samoin kuin aannevaihtelun kautta syntyneita jonkin semanttisen attraktiokeskuksen ymparille syntyneita johdosryppaita. Varsin perusteellisesti on paneuduttu mybs utu- ja Vntu-johdosten rinnakkain­eloon. Namahan on yleensa katsottu jotakuinkin synonyymisiksi ja yleiskie­lessa vapaasti vaihteleviksi. Systemaatti­nen tarkastelu paljastaa kuitenkin eroja: ensinnakin utu-johdokset ovat paljon yleisempia (768/293), toiseksi niiden 264 merkitys on useimmiten refleksiivinen, kun Vntu-verbit ovat enimmakseen auto­matiivisia. Tama johtuu siita, etta vain utu-johdin liittyy kolmitavuiseen (tyypil­lisesti agentiivia edellyttavaan) kausatii­viverbikantaan. Sivulle 102 on koottu taulukon muotoon tasmalliset tiedot naiden johdostyyppien kantasanojen ja­kaumista. Tamlin varsin yksityiskohtaisen ja mekaanisen tuntuisesti ryhmitellyn ana­lyysijakson lopuksi odottaisi laajahkoa synteesia. Raisasen yhteenveto otsi kolla »u-johdosten koko kuva» jaa melko ly­hyeksi. Viidesta sivusta yhden vie tau­lukko, johon on koottu analyysijaksonmukaiseen ryhmittelyyn kutakin johdos­tyyppia edustavien verbien lukumaarat.Kantasanoista saadaan kokoava katsaus,muuten, esim. semantiikan osalta, eijuuri tule esiin sellaista, mika ei olisiollut esilla jo johdantojaksossa. Eh­kapa perusteellinen analyysi ei tamankummempaa huipennusta lopulta kai­paakaan. Kokonaisuutena voidaan tode­ta Alpo Raisasen saaneen aikaan varsinsyventyneen selvityksen translatiivistenja automatiivis-passiivis-refleksiivistenu-johdosten asemasta suomen kielen lek­sikossa ja rikkaassa derivaatiokentassa.ULLA-MAJJA KuLO EN 

3015 u-verbiä

https://journal.fi/virittaja/article/download/38293/31197

3015 u-verbiä

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi