Koivisto, Vesa

Finnish

Journal.fi

\----'-liıškrıor:"/`~ı\TóqI`ñREFLEKSIIVIKATEGORIANHISTORIALLISESTATARKASTELUSTAVESA KQ|V|STOVÄITÖKSENALKAJAISESITELMÄHELSINGIN YLlOPlSTOSSA2. KESÄKUUTA 1995Historiallisen kielentutkimuksen tavoittee-na on selvitelläjonkin yksityisen kielen taikieliperheen tai yleisemmin kielten var-hempia vaiheita. Kielen historiasta voidaanerottaa tarkastelunäkökulman mukaan eri-laisia ulottuvuuksia: esimerkiksi geoling-vistinen, sosiolingvistinen tai puhtaastilingvistinen. Geo-ja sosiolingvistiset ulot-tuvuudet seuraavat siitä, että luonnollinenkieli sijoittuu aina jollekin maantieteellisel-le alueellejohonkin ihmisyhteisöömjonkapiirissä ja vaikutuksesta se ajan mittaanmuuttuuja liikehtii. Kielihistorian lingvis-tinen ulottuvuus käsittää sen muuttumisen,jota kaiken aikaa tapahtuu kielen järjestel-mässä, toisin sanoen sen rakenteessa jamerkityksissä.Kielijärjestelmän historiallinen tarkas-telu on perinteisesti kohdistunut sen mate-riaalisiin osa-alueisiin fonologiaan. morfo-logiaan, syntaksiinja sanastoon. Rakenteenerottamattomana kääntöpuolena ovat kui-tenkin merkitykset: kaikki kielelliset muo-@dot kantavat muassaan merkityssisältöjä.Kielen pienimmät merkitysosaset morfee-mit voidaan jakaa kahtia vapaisiin ja sidon-naisiinja niiden merkityksetjokseenkin tätävastaavasti leksikaalisiin ja kieliopillisiin.Tämä merkitysjako ei silti ole käytännös-sä jyrkkä, vaan leksikaalinen ja kieliopil-linen merkitys muodostavat sellaisen se-manttisenjatkumon ääripäät,jolle sijoittu-vat merkityssisällöt ovat tapausta ja se-manttista teoriaakin myöten itsenäisempiätai esiintymäympäristöstään riippuvaisem-pia, helpommin tai vaikeammin erotetta-via, täsmällisemmin tai epätäsmällisemminkuvattavia.Kielen muotoainesten Semanttinen tut-kimus on näihin asti keskittynyt merkitys-jatkumon leksikaaliseen päähän: semantiik-ka on ollut ensisijaisesti sanasemantiikkaa.Esimerkiksi suomen ja sen sukukielten sa-naston diakronisella semanttisella tarkaste-lulla on vankat perinteet etymologisessatutkimuksessa. Kieliopillisempien muoto-ainesten kuten taivutuspäätteiden tai johti-mien kantamien merkityssisältöjen synkro-nisesta luonteestaja historiallisista kehitys-mekanismeista ei sen sijaan ole samassaDvı Rı TTAı A 2/1005määrin tietoa, eikä tällaisen tiedon hankin-taan näytä olevan olemassa valmiita mene-telmiäkään.Oman tutkimukseni kohteena on ollutyksi itämerensuomalaisten kielten morfo-semanttinenja olennaiselta osin ınyösjoh-to-opillinen kategoria: refleksiiviset verbitja verbirakenteet. Tämän luokan perustapa-uksessa transitiiviverbin yhteydessä esiin-tyvä refleksiivinen muotoaines, ns. reflek-siivitunnus, aiheuttaa verbissä sellaisenmerkityksenmuutoksen, että verbin nor-maalisti kuvaaman kaksiosanottajaisen ti-lanteen sijasta kuvattavassa tilanteessa on-kin mukana vain yksi osanottaja,joka koh-distaa suorittamansa toiminnan omaan it-seensä. Tämä Semanttinen refleksiivisyyson refleksiivikategorian prototyyppinenmerkitys ja myös sen määritelmällinenedellytys, mutta yleensä refleksiiveillä onmuunkinlaista käyttöä.Itämerensuomessa esiintyy rakenteel-taan neljäntyyppisiä refleksiivejä: refleksii-visiä johdoksia (esim. suomen pescfvtyii),refleksiivisiä taivutusmuotoja (esim. suo-men itämurteiden pesekseıı 'peseytyy` taipessiíıı `peseytyi`), verbejäjoiden objekti-na on refleksiivipronomini (esim. pestä it-sensä), ja ns. implisiittisiä refleksiivejä(transitiiviverbejä,joilla on intransitiivise-na refleksiivinen merkitys, esim. Oletknjopessyt ja pukenıı t?tai Mies Izeirti pitkäk-seen). Verbin merkitystä muuttavana ainek-sena, refleksiivitunnuksena, näissä neljäs-sä rakennetyypissä on vastaavasti johdin,refleksiivinen taivutuspääte, pronomini tainollamorfi. Tunnuksista refleksiivipronomi-ni on muodoltaan leksikaalinen kielenyksik-kö (siis oma sanansa), johtimet ja taivutus-päätteet taas suffikseja. Näiden tunnustyyp-pien rinnakkaisuus osoittaa. että kielen lek-sikaalisillaja sidonnaisilla morfeemeilla voiolla samankaltaisia merkitystehtäviä.Semanttinen refleksiivisyys ei siis olemuodoltaan refleksiivisten verbien tai ver-birakenteiden ainoa käyttötapa. Lisäksi ero-tan tutkimuksessani automatiivisen (taiantikausatiivisen) ja passiivisen merkitys-luokan, ja kustakin kolmesta päämerkitys-tyypistä on edelleen erotettavissa alalajeja.Refleksiivin merkitystyypin määräytymi-seen vaikuttaa osaltaan sen kantaverbinluontainen seı nantiikka: esimerkiksi kaik-kien transitiiviverbien toimintaa inhimilli-nen toimija ei välttämättä voi kohdistaa it-seensä, eikä semanttisesti refleksiivinenkäyttö siis ole verbille aina mahdollista.Viime kädessä refleksiivin merkitystulkin-ta syntyy kontekstin perusteella. Merkitys-jaon tärkeimpänä kriteerinä on refleksiivinsisältävän lauseen subjektin Semanttinenrooli, käytännössä sen agentiivisuus taiepäagentiivisuusjoka tosin on aste-ja tul-kintailmiökin. Kun ihminen esimerkiksipeseytyy. pesee itse itsensä, kyseessä ontietoinen agentiivinen, refleksiivinen toi-minta. Merkitystyypiltään automatiivista taipassiivista on sen sijaan esimerkiksi pyykinpeseytyminen: siinä pesemisen kohde eipese itse itseään, vaan pyykin voi ajatellapeseytyvän itsestään, siis tulevan puhtaak-si, tai toiminnan taustalle voi ajatella suo-rittaj ankin, pesijän, joka pesee pyykin muttajonka panoksen tarkempi laatu jää kielelli-sen ilmauksen perusteella epämääräiseksi.Merkitystyyppien yleisyyssuhteetja esiin-tymismahdollisuudet vaihtelevat refleksii-vityypeittäin.Kielen refleksiivistö on luonteeltaankerrosteista: kielessä esiintyy yhtäaikaaerilaisia ja eri-ikäisiä refleksiivityyppejä,yleensä vähintään kahta, itämerensuomalai-kielissä neljää tyyppiä rinnan. Tutki-muksessani olen päätynyt siihen, että itäme-rensuomen neljä refleksiivistä rakennetyyp-piä on tunnettu jo nykykielten yhteisessäkantakielessä myöhäiskantasuomessa, ref-leksiivitaivutus tosin vasta idullaan ja ref-leksiivijohdokset nykyistä vähempinä jamorfologisesti yksinkertaisempina tyyppei-nä. Itäınerensuomen refleksiivityyppienkeskinäisiin alueittaisiin yleisyyssuhteisiinovat jossain määrin vaikuttaneet kontaktitgermaanisiinja slaavilaisiin naapurikieliin.Olen käsitellyt tutkimuksessani kielel-listen muotojen, tässä tapauksessa itäme-rensuomen refleksiivien, monikäyttöisyyttäja niiden muodon ja käyttösuhteiden histo-riallista muuttumista. Diakroninen tarkas-telu on ensin edellyttänyt refleksiivistönsynkronista kartoitusta, toisin sanoen riit-tävän laajan aineiston morfologista ja se-manttista analyysia. Tutkimustehtävänionkin ollut kahtalainen: Olen esittänyt suo-men, karjalan, lyydin, vepsän, inkeroisen javatjan refleksiivistön inventaarin ja deskrip-tion. Sen lisäksi olen luonnostellut tämänaineiston perusteella itämerensuomen ref-leksiivityyppienja koko refleksiivistön ke-hityslinjoja sekä refleksiivien yleisempiäsemanttisia kehitystendenssejä. Tärkeänätukena käsittelyssä on toiminut vertailutie-to muista kielistä.Kieli on merkkijärjestelmä,joka pyrkiiilmaisun informatiivisuuden ja taloudelli-suuden optimaaliseen suhteeseen. Muunmuassa tämän pyrkimyksen vuoksi kielimuuttuuja sen yksiköiden muodonja mer-kityksen suhteet elävät. Muuttuı ninenajas-sa on ominaista refleksiivistöllekin. Kieleenvoi syntyä uusia refleksiivisiä rakennetyyp-pejäja vanhoja voi vastaavasti hävitä käy-töstä. Tällaiset refleksiivistön kokonaisra-kenteen kannalta radikaalit muutokset ovatkuitenkin hidasliikkeisiäja siten pitkällisenkehityksen tulosta. Keskeisempää on kielenolemassaolevien refleksiivityyppien muo-torakenteen tai käytön muuttuminen. Se-ınanttiset muutokset ovat yleensä refleksii-vityypin käyttöalaa laajentavia.Kielellisen yksikön merkityksen histo-rialliseen muuttumiseen kytkeytyy erotta-mattomasti sen synkroninen polysemia,monimerkityksisyys. Polysemia katsotaankielessä yleensä sekundaariksi ilmiöksiêãyksikäyttöisyyteen nähden ja siten histori-allisen kehityksen, merkityksen laajenemi-sen, tulokseksi. Merkitysvariantteja yhdis-tävät synkroniset piirteetja historiallisissamerkityssiirtymissä välittävät piirteet ovatperiaatteessa samoja. Yksinkertaisimmil-laan jonkin kielenyksikön merkityksen-muutoksen vaiheiden selvittäminen tarkoit-taakin sen synkronisten merkitysvarianttienasettamista ikäjärjestykseen. Tätä kauttadiakronisen merkityksenkehityksen ku-vaus on kytköksissä polysemian kuvauksenongelmiin. Pääsy käsiksi refleksiivien po-lysemian kehitysmekanismeihin on ollutyksi tutkimustavoitteistani. Semanttisessaedelleenkehityksessä näyttää vaikuttavankeskeisesti metafora. Refl eksiivienkaikil-la merkitystyypeillä on jokin piirreyhtäläi-syys refleksiivikategorian semanttisen pro-totyypin, semanttisen refleksiivisyyden,kanssa.Refl eksiivien semanttisen kehityksentarkastelun perustana tutkimuksessani onse, että kehitys etenee tyypillisesti funkti-osta toiseen universaaleja, usein ennustet-tavia reittejä. Kehityksen lähtökohtana onrefleksiivinen merkitys ainakin niissä ra-kennetyypeissä,joissa refleksiivitunnukse-na on pronomini tai joiden refleksiivitunnuspalautuu varhempaan pronominiin. Itäme-rensuomessa tällaisia ovat paitsi refleksii-vipronominin objektinaan sisältävät raken-teet alkuperäisimmiltä päätteiltään todennä-köisesti myös refleksiivitaivutus. Sen sijaanrefleksiivijohdosten ja implisiittisten reflek-siivien semanttiset kehityssuunnat ovat epä-selvemmät. Semanttinen kehitys etenee ref-leksiivisestä merkityksestä ensin automatii-viseenja sitten passiiviseen merkitykseen.Kun refleksiivityypillä alkaa voida esiintyämuitakin kuin agentiivisia ja inhimillisiäsubjekteja, subjektilta ei enää vaadita tah-donalaisuuden ja toiminnallisuuden piirret-tä,ja kehityksen lopputilanteessa, passiivi-sessa merkityksessä, refleksiivin subjekti-l>tarkoite voi olla kantaverbin kuvaaman toi-minnan täysin passiivinen kohde.Refl eksiivislähtöisessä semanttisessakehityksessä refleksiivitunnuksen merkitysmuuttuu kieliopillisempaan tai kalpeam-paan suuntaan. Tunnuksen vaikutus kanta-verbin leksikaaliseen merkitykseen vähe-nee, sen referentiaalisuus heikkenee jaesiintymisehdot väljenevät. Rakennetyyp-pi voi samalla produktiivistua. Kehitysket-jun päässä sijaitseva passiivi onkin kielissäusein kieliopillinen, taivutukseen luettavaluokka. Toinen refleksiivien yleinen se-manttinen kehitystendenssi on mediaalistu-minen, joka perustuu refleksiivimuodosteenmorfologisen rakenteen kompositionaali-suuden heikkenemiselle.Refl eksiivienmuodolla ja merkitykselläon kiinteä vastaavuussuhde. Rakennetyy-peissä on nähtävissä tendenssi muodon jamerkityksen väliseen ikonisuuteen tai iso-morfiaan, siihen, että ilmausten kieliopilli-nen rakenne heijastaa niiden kuvaamien ti-lanteiden rakennetta. Vastaavuus koskeetilanteen osanottajien keskinäistä erotetta-vuutta: mitä erotettavampia toisistaan toi-minnan suorittaja ja kohde ovat, sitä toden-näköisemmin ne koodautuvat tilanteen kie-lennöksessäkin erillisiksi sanoiksi, subjek-tiksi ja objektiksi. Refl eksiivientapaukses-sa tämän tendenssin taustalla on se paradok-si, että vaikka semanttisesti refleksiivises-sä toiminnassa agentti kohdistaa toiminnanitseensä ja tilanteessa on tosiasiassa läsnävain yksi osanottaja transitiiviverbeille odo-tuksenmukaisten kahden sijasta, voi osan-ottajien määrä käytännössä hahmottua kah-deksikin. Tämä on luontaisinta inhimillisel-le toimijalle, joka voi käsillään kohdistaakonkreettisia toimintoja itseensä jokseenkinsamaan tapaan kuin johonkin ulkopuoli-seenkin kohteeseen. Tilanteen kaksijakoistahahmotusta edistää se, että refleksiivin kan-tana ja semanttisena lähtökohtana on ver-bi, jonka toiminnalla yleensä on eri suorit-@taja ja kohde. Toisaalta osanottajien erotet-tavuus ei ole pelkästään maailman, vaanmyös käsitteistyksen ilmiö. Kun refleksii-vitunnuksena esiintyy itsenäinen sana, pro-nomini, toiminnan refleksiivinen objektimielletään itsenäisemmäksi, erillisemmäksisubjektitarkoitteesta kuin jos refleksiivitun-nuksena on affiksaalinen morfi .Kehitys refleksiivisestä merkityksestäautomatiiviseen ja passiiviseen samoin kuinmediaaliseenkin merkitykseen tietää tilan-teen osanottajien erotettavuuden tai erotte-lun heikkenemistä. Esimerkiksi passiivissatämä ilmenee siten, että toiminnan varsi-naista suorittajaa ei ole välttämätöntä il-maista lauserakenteessa ollenkaan. Refl ek-siivin subjektitarkoitteen yksi- ja kaksija-koisuuden hahmotusjatkumo heijastuumyös refleksiivityyppien morfologisen ra-kenteen ja merkitysprofiilin suhteeseen.Automatiivinen ja passiivinen merkityslajiovat yleisempiä affiksaalisille refleksiivi-tyypeille kuin verbistä ja pronoministakoostuville refleksiivityypeille. Johtimet jataivutuspäätteet ovat viittaussuhteeltaan jaomalta merkitykseltään epäspesifisempiäkuin refleksiivipronomini ja siten toimin-nan suorittaj an ja kohteen rajaa kuvaukses-sa häivyttäviä. Ne ovat myös esiintymäym-päristössään semanttiselle edelleenkehityk-selle alttiimpia elementtejä. Refl eksiivisissäpronominirakenteissa toiminnan osanotta-jien syntaktinen erottelu taas selvästi estäätai ainakin hidastaa semanttista edelleenke-hitystä. Refl eksiivityypinmerkityksenkehi-tystä säätelee siis sen morfologinen taimorfosyntaktinen rakenne. Myös kielenrefleksiivistön sisäinen rakenne vaikuttaasen sisältämien refleksiivityyppien kehitys-suuntiin. Refl eksiivityypeilläon keskinäistätyönjakoa. Josjonkin tyypin ilmaisualastavähenee tai katoaa kokonaan semanttisenrefleksiivisyydentämä funktio lankeaa vastaavasti entistäilmaisumahdollisuus,suuremmassa määrin muille refleksiivisil-le rakennetyypeille.Kielen historiaa koskevia oletuksia japäätelmiä on perinteisesti leimannut pyrki-mys selkeyteen ja täsmällisyyteen. Nuor-grammaattinen koulukunta, joka oli meilläpitkään vallitseva, pyrki luomaan tarkastel-tavasta kielestä (varsinkin sen kieliopista)kuvan tarkkarajaisiin ja synkronisesti vakai-siin luokkiin jäsentyvänä järjestelmänä.Kielessä haluttiin nähdä invarianssia va-rianssin sijaan. Nyttemmin korostetaanluokkien prototyyppistäja suhteellista luon-netta, mikä antaa paremmat edellytyksetymmärtää niiden muutoksia. Kielellisen ka-tegorian, varsinkin semanttisen, näkeminenrajoiltaan epämääräiseksi ja muuttuvaksi onmyös refleksiivistön historiallisen tarkaste-lun välttämätön taustaoletus.On väistämätöntä, että käsitykseemmekielen historiasta ja muuttumisesta vaikut-taa käsityksemme kielestä. Vaikka kieli si-nänsä on objektiivisesti havaittavissa ja siisolemassa, täysin neutraalia kielen tieteellis-tä tarkastelutapaa ei ole. Katsomme ainakieltä omaksumamme näkemyksen tai tiu-kemmassa tapauksessa teorian silmälasienläpi, ja tämä katsomus taittaa näkemääm-me halusimme sitä tai emme. Kielihistoriaelää kielinäkemysten yleisen kehityksenmukana, ja tässä mielessä historiallinenkinkielioppi on aina nykyhetken kielioppia.Kielentutkimuksen kehitys on mones-sa suhteessa ennustamatonta (niin kuin kie-len itsensäkin), emmekä voi tarkkaan tietää,millä nyt saavuttamistamme tutkimustulok-sista on kantovoimaa sadan tai kahdensadanvuoden päähän tai pitemmälle. Ihmisen ute-liaisuus menneisyyttä, myös kielen mennei-syyttä kohtaan lienee kuitenkin pysyvää.Tässä valossa kaikella kielentutkimuksellaon oma, ainakin fragmentaarinen arvonsa.Nähdäkseni kunkinhetkisen tutkimuksentehtävä olisi jättää jälkeensä mahdollisim-man monipuolisia fragmentteja. lVESA KOIVISTO Itämerensııonıen refleksiivit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimi-tuksia 622. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1995.Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto

Refleksiivikategorian historiallisesta tarkastelusta

https://journal.fi/virittaja/article/download/38784/28035

Refleksiivikategorian historiallisesta tarkastelusta

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi