Historiantutkimus jakautuu tieteenä tietosuoja-asioissa kahtia. Kysymys kuolleiden henkilöiden tunnistettavuudesta nousee esiin erityisesti silloin, kun lainsäädäntö ei sano siitä mitään. Pohdin, millä tavalla tutkijoilla on oikeus levittää kauan sitten kuolleiden ihmisten elämää näkyville

Vainio-Korhonen, Kirsi

Finnish

Journal.fi

TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018  3HISTORIANTUTKIMUS, VASTUULLISUUS JA TIETOSUOJAARTIKKELIKIRSI VAINIO-KORHONENHistoriantutkimus jakautuu tieteenä tietosuoja-asioissa kahtia. Kysymys kuolleiden henkilöiden tunnistettavuudesta nousee esiin erityisesti silloin, kun lainsäädäntö ei sano siitä mitään.  Pohdin, millä tavalla tutkijoilla on oikeus levittää kauan sitten kuolleiden ihmisten elämää näkyville.4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018 ArTIkkElISuomalaisen historiantutkimuksen pelisään-töjä ollaan panemassa uuteen uskoon, kun Euroopan unionin yleinen tietosuoja-ase-tus otettiin käyttöön myös Suomessa toukokuus-sa 2018. Samassa yhteydessä ollaan uudistamassa myös tiedonhallintalakia, joka niin ikään sisäl-tää määräyksiä asiakirjojen arkistonnista ja kan-salaisten tietosuojasta. Nyrkkisääntönä on, että ”henkilötietoja on säilytettävä muodossa, josta rekisteröity on tunnistettavissa ainoastaan niin kauan kuin on tarpeen tietojenkäsittelyn tarkoi-tusten toteutumista varten”. Esimerkiksi tutki-mustarkoituksiin henkilötietoja voidaan kuiten-kin säilyttää pitempiäkin aikoja. Tästä huolimatta ”rekisterinpitäjien on entistä selkeämmin erotelta-va henkilötietoja sisältävä tietoaineisto alkuperäi-sessä käyttötarkoituksessa tapahtuvan säilyttämi-sen ja arkistoidun tietoaineiston välillä.” Pysyvästi arkistoidun aineiston tulee olla lähtökohtaises-ti pseudonymisoitua (Voutilainen 2018, 146−148).Historiantutkimus jakautuu tieteenä tieto-suoja-asioissa terävästi kahtia, sillä uudessakaan lainsäädännössä kuolleilla henkilöillä ei ole min-käänlaista tietosuojaa. Lähtökohtaisesti tietosuo-ja-asetusta ei sovelleta kuolleiden henkilöiden henkilötietoihin (Voutilainen 2018, 146). Lain-säädäntö siis pyrkii takaamaan yksityisyyden suo-jan ihmisille heidän elinaikanaan sekä erikseen määritellyn ajan sen jälkeen. Käytännössä tämä useimmiten tarkoittaa sitä, että yksityisyyden suo-ja kestää sata vuotta. Jos henkilön lasten tunteet halutaan ottaa huomioon, on esitetty, että yksi-tyisyyden suoja-aika voisi esimerkiksi historian-tutkimuksessa olla 125 vuotta. Erityisen arkaluon-toisten henkilötietojen suoja-aika on yleensä 130 vuotta (Kokko 2017, 90−91).Määräyksistä huolimatta historiantutkija jou-tuu viime kädessä itse pohtimaan, punnitsemaan ja perustelemaan tutkimiensa henkilöiden tieto-suojaan liittyviä valintojaan. Erityisen arkaluon-toisiksi on lainsäädännössä määritelty elossa ole-vien tutkittavien terveydentilaa, sosiaalietuuksia, rikoksia, uskontoa, poliittisia asenteita sekä sek-suaa lista suuntautumista koskevat asiat. Elos-sa olevilta ihmisiltä ei kuitenkaan tarvitse pyytää tutkimuslupaa, jos tutkimustieto löytyy julkisista tai julkaistuista tiedoista, rekisteri- ja asiakirja-ai-neistoista sekä julkisissa arkistoissa säilytettävis-tä aineistoista. Erityisen arkaluontoisten tutki-musaiheiden kohdalla tulosten julkaisu edellyttää kuitenkin sata vuotta nuorempien henkilötieto-jen anonymisointia (Kuula 2011, 64, 75−77, 86−87, 91−92; Tutkimuseettinen neuvottelukunta 2009).Historiantutkimuksen juridiset lähtökohdat muuttuvat radikaalisti, jos tutkijan kiinnostuksen kohde sijoittuu 1800-luvulle tai sitä vanhempaan aikaan. Henkilötietolakiin on kirjattu, ettei salas-sapitosäännöksiä tarvitse soveltaa, ”jos siinä tar-koitettu menettely henkilötietorekisteriin talle-tettujen tietojen ikä ja laatu huomioon ottaen on rekisteröityjen yksityisyyden suojan vuoksi ilmei-sen tarpeetonta” (Henkilötietolaki 1999/523, § 14). Monet historiallisten asiakirjojen kanssa työsken-televät ovatkin sitä mieltä, että oikeus yksityisyy-teen pääsääntöisesti loppuu henkilön kuollessa. Perusteena on, ettei vainaja voi enää kokea yksi-tyisyyttään loukattavan, vaikka hänestä paljastui-si hyvinkin arkaluontoista tietoa (Hodson 2004, 194−196, 201−202; Kaartinen 2005, 208−209; Kaar-tinen 2018, 102−103).Historian aineistot – lahja tutkijalle?Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston kehittämis-päällikkö Arja Kuula on todennut, että haastatte-lututkimukseen osallistuja antaa tavallaan lahjan tutkijalle. Tämän takia tutkijan tulee edistää uu-den tieteellisen tiedon tuottamista tavalla, jossa toteutuu myös lahjan antajan, tutkittavan ihmi-sen, kunnioittaminen (Kuula 2006, 137). Rinnas-taen voi ajatella, että historiantutkijat käyttävät aineistoinaan arkistojen asiakirjoja, joita ei ole luotu tieteellistä tutkimusta varten ja jotka siten voidaan nähdä arkistonmuodostajan lahjaksi tut-kijalle. Siksi voidaan kysyä, miten historiantutki-ja antaa arvoa tälle lahjalle? Miten hän tuottaa ar-kistoista uutta tieteellistä tietoa siten, ettei hän tee vääryyttä lahjan antajalle, asiakirjoista löytä-milleen ihmisille? Onko kysymys edes relevantti, kun asiakirjat koskevat kauan sitten kuolleita ih-misiä (Vainio-Korhonen 2017, 30)?Suomalaiset arkistot suosivat asiakirjojen va-paata käyttöä, mutta yksityisyyden suojeleminen ja asiakirjojen vapaan käytettävyyden välinen suhde luo kuitenkin eettisiä haasteita. Kansainvälisen ar-kistoneuvoston eettisissä säännöissä (Internatio-nal Council of Archives, Code of Ethics) todetaan, TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018  5ArTIkkElIettei arkistollinen yksityisyys tarkoita missään ta-pauksessa salailua tai peittelyä vaan kykyä hallita henkilökohtaisen tiedon esiintymistä yhteiskun-nassa, arkistoissa ja tutkimusjulkaisuissa. Siten ar-kaluonteisetkaan asiat eivät ole este tutkimukselle, mutta henkilöitä koskevien asiakirjatietojen hank-kiminen, käyttö, paljastaminen ja julkaiseminen tulee olla säänneltyä ja hallittua. Arkistoalan eetti-set säännöt ottavat myös kantaa arkistoissa ilman omaa tietoa tai suostumusta esiintyvien ihmisten kohteluun. Säännöissä todetaan, että erityistä huo-miota on kiinnitettävä sellaisten ihmisten yksityi-syyteen, joilla ei ole ollut sananvaltaa aineistojensa sijoittamiseen julkiseen arkistoon tai niiden käyt-töön (Danielson 2010, 183−184, 325−326).Esimerkiksi voi ottaa kenen tahansa arkisto-laitokseen talletetun julkisuuden henkilön arkis-ton, joka pitää sisällään vaikkapa kymmenien tai satojen ihmisten arkistonmuodostajalle lähettä-miä kirjeitä. Suurin osa kirjeiden kirjoittajista ei välttämättä edes tiedä, että heidän yksityiset vies-tinsä ovat päätyneet julkiseen arkistoon kaikkien saataville. Minna Saari tutki Turun yliopiston Suo-men historian pro gradu -tutkielmassaan elintar-vikehuoltoa valvoville kansanhuoltopiireille toisen maailmansodan aikana lähetettyjä ilmiantokirjei-tä, jotka niiden kirjoittajat olivat luonnollisesti tar-koittaneet vain piirin virkailijoiden luettaviksi. Ny-kyään ilmiantokirjeet ovat kuitenkin osa julkista arkistoa ja siten julkisia asiakirjoja, jotka kuka ta-hansa ilmiantajan tunteva voi saada rajoituksetta käyttöönsä (Vainio-Korhonen 2017, 41).Tuoreita vastauksia historian tutkijoiden koh-taamiin eettisiin dilemmoihin tarjoaa Satu Lid-manin, Anu Koskivirran ja Jari Eilolan toimittama Historiantutkimuksen etiikka (Gaudeamus 2017). Teoksessa pohditaan erityisen sensitiivisten, vä-kivaltaisten tai suurta kärsimystä sisältävien tutki-musaiheitten työstämistä ja myös tutkijoiden ver-taistuen tarvetta, kun aihevalinnat ovat erityisen leimaavia. Etenkään kauemmas menneisyyteen katsovan historiantutkijan valinnat eivät pohjaa juridiikkaan vaan tutkijan etiikkaan ja moraaliin. Teoksessa pohditaan, miten nimeämättä jättämi-nen saattaa suojata tutkittavien ihmisten muistoa heidän kunniaansa loukkaavilta yksityiskohdilta. Toisaalta yhteiskunnan marginaalissa eläneen yk-silön nimeäminen voi olla yhtä lailla eettinen teko, sillä se antaa äänen myös heille, joita tutkijat eivät ole aikaisemmin kuulleet (Frigren 2017, 68; Koski-virta ja Lidman 2017).Kirjan viesti on se, ettei historiantutkijan tar-vitse vaieta vaikeiden aiheiden äärellä. Uuden, vas-tuullisen historiatiedon tuottaminen edellyttää kuitenkin eettisiä pohdintoja. Teoksen artikkelien kirjoittajat esittävät historiantutkijan tärkeimmik-si eettisiksi välineiksi moniäänisen tutkimuksen, tutkimusaiheen ja henkilöiden elämän huolellisen kontekstoinnin sekä menneisyyden ilmiöiden aset-tamisen oman aikansa ajalliseen ja kulttuuriseen yhteyteen (Koskivirta ja Lidman 2017, 23, 25). Keskiajan inkvisitiota tutkinut Reima Välimä-ki korostaa, miten tutkijan tulisi esittää ”koko se ajattelun kirjo, joka vaikutti toisin uskovien vai-non takana” ja miten inkvisiittorit nähtiin omassa ajassaan ennen kaikkea hyvinä kristittyinä (Väli-mäki 2017, 134). Itsemurhien historiasta kirjoit-tanut Riikka Miettinen toteaa, miten itsemurhiin liittyneiden asenteiden historian tutkiminen edel-lyttää tutkittavan ajan kulttuurin laajaa tutkimus-ta. Hän korostaa myös, että vaikkapa 1600-luvulla itsemurhan tehneiden henkilöllisyyden piilottami-nen vain ”uusintaisi käsitystä, jonka mukaan itse-murhassa olisi jotakin häpeällistä ja salailtavaa” (Miettinen 2017, 148−155).Vanhemman historian tutkimus ja eettiset haasteetKysymys kuolleiden henkilöiden tunnistettavuu-desta nousee esiin erityisesti silloin, kun lainsää-däntö ei sano siitä mitään. Elävien ihmisten tiedot tutkijat osaavat tarvittaessa anonymisoida, mut-ta millä tavalla heillä on oikeus levittää kauan sit-ten kuolleiden ihmisten elämää näkyville. Kysymys on noussut aivan uudella tavalla esiin sen jälkeen, kun tutkijat ovat niin sanottujen uusien historioi-den innoittamina ryhtyneet tukimaan tavallisten ihmisten arkea ja henkilökohtaista elämää. Nämä ihmiset eivät eläessään voineet aavistaa joutuvan-sa nimettyinä yksilöinä historian valonkeilaan toi-sin kuin vallanpitäjien kaltaiset julkisuuden henki-löt. Tästä huolimatta jotkut tutkijat ovat avanneet hyvin raadollisestikin viranomaisasiakirjoista löy-tyviä murhia, huorintekoja, eläimeen sekaantumi-sia ja homoseksuaalisuutta. Lukijoiden kosiskelu ja muut julkisuuden houkutukset eivät kuiten-6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018 ArTIkkElIkaan ole riittävä peruste vulgarisoida tai skandali-soida tutkittavia ihmisiä. Arkeologi Ulla Moilanen on todennut, ettei pelkkä yleisösuosio ole muse-oillekaan riittävä argumentti ihmisjäänteiden esil-le asettamiselle. Jäänteiden esittelylle täytyy olla myös tutkimuksellisia tai opetuksellisia perustei-ta (Moilanen 2014).Kuolleiden ihmisarvoa pohtinut hollantilainen historiantutkija Antoon De Baets on todennut, mi-ten historioitsijan ammatillinen velvollisuus on huolehtia siitä, ”etteivät menehtyneet kuole kah-desti; sillä kuolleiden tärkein ihmisoi keus on tul-la kunnioittavasti kohdelluiksi”. Vaikka kuolleilla ei enää ole elävien kaltaisia tarpeita, oikeuksia tai velvollisuuksia, elävillä on velvollisuuksia kuolleita kohtaan. Ennen kaikkea elävien tulee kunnioittaa kuolleiden mennyttä ihmisyyttä (De Baets 2009, 111–112, 118). Jari Eilola kiteyttää saman ajatuksen suomalaisessa kontekstissa todeten, miten tutki-muksen kohteena olevat kuolleet henkilöt ovat iloineen ja suruineen olemassa olleita ihmisiä. ”To-dellisina henkilöinä heillä on oikeus yksityisyyteen ja ihmisarvoiseen kohteluun siinä missä elävillä-kin” (Eilola 2017, 224).Eettiset kysymykset liitetään julkisessa kes-kustelussa usein plagiointiin ja tiedevilppiin. Eet-tisen harkinnan tulee kuitenkin kattaa koko tut-kimusprosessi aina aiheen ja aineiston valinnasta tutkittavien yksityisyyden pohdintaan ja rapor-toinnin tapaan (Eilola 2017, 223−224). Etenkin van-hempaa historiaa tutkivan eettiset haasteet koske-vat aineiston valintaa ja esillepanoa, tutkittavien nimeämistä ja kirjoitustapaa. Myös aikaisempi-na vuosisatoina eläneet ihmiset ansaitsevat tulla kohdelluiksi kunnioittavasti, jos heidän vaiheitaan käytetään tieteellisen tutkimuksen aineistona.Miten kirjoitan seksityöläisistä 1800-luvun Suomessa?Olen joutunut tämän hetkisessä tutkimushank-keessani pohtimaan erityisen paljon tutkimus-eettisiä kysymyksiä. Teen parhaillaan tutkimusta 1800-luvun alkupuolen seksityöläisistä. Tuon ajan seksityöläisten oli käytävä säännöllisesti lääkärin-tarkastuksissa sukupuolitautien leviämisen estä-miseksi. Tästä he saivat kutsumanimen tarkastus-nainen. En kuitenkaan halua tuijottaa pelkkään seksityöhön, vaan haluan kuvata tarkastusnais-ten elämänkohtaloita mahdollisimman moniääni-sesti siten, että nykylukijakin kykenisi ymmärtä-mään näiden naisten valintoja ja ratkaisuja. Pyrin myös irtautumaan vanhemman lähdeaineiston vi-ranomaiskatseesta. Pääosa lähteistä on vallanpi-täjien tuottamia, ja heillä oli omat tottelevaisuu-teen ja nöyryyteen kehottavat norminsa. Alamaiset eivät välttämättä olleet yhtä mieltä heidän kans-saan. Siksi on tärkeää antaa ääni myös jälkimmäi-sille ja pohtia vaikkapa sitä, miten tarkastusnaiset itse määrittelivät, muokkasivat, väistivät ja jopa kiistivät määräyksiä omassa arjessaan.En halua tutkia naisia pelkästään yhteiskun-nan näkökulmasta ongelmallisena pidetyn käyt-täytymisen eli seksityön kautta. Yritän kohdata heidät haavoittuvissa olosuhteissa elävinä ihmisi-nä ja mahdollisuuksien mukaan pohtia heidän elä-määnsä yleisinhimillisesti heidän omista lähtökoh-distaan käsin. Yhdeksi keinoksi olen valinnut myös niiden elämänalueiden – piikomisen, uskonnolli-sen elämän, perhesiteiden, äitiyden, seurustelun ja avioliiton – tutkimisen, jotka eivät olleet seksi-työtä (vrt. Frigren 2017, 62).Tutkijan on syytä harkita tutkittavien nimeä-mistä, kun käsitellään niin kutsuttuja tavallisia ihmisiä ja heihin liittyviä arkaluontoisia asioita. Koen kuitenkin olevani koko tutkimukseni velkaa 164 tutkimalleni tarkastusnaiselle ja kirjoitan sik-si heistä heidän omilla nimillään. Heidän elämän-vaiheensa ovat rankkoja, mutta ihmisinä he ovat yhtä arvokkaita kuin muutkin tuolloin eläneet. Siksi heillä on oikeus olla tutkimuksessa näkyvis-sä tunnistettavina henkilöinä. Historiantutkija Pi-rita Frigren on korostanut, miten henkilöiden ni-mien häivyttäminen voi pahimmillaan alleviivata näihin liitetyn ”ilmiön häpeällisyyttä ja marginaa-lisuutta”, etenkin jos osa tutkittavista saa esiintyä tutkimuksessa omilla nimillään ja osa ei (Frigren 2017, 60−63).Kirjoitan tarkastusnaisista heidän omilla ni-millään, mutta en syyllistäen vaan pohtien, mil-laiset elinolot johtivat heidän kohdallaan seksi-työhön, millaisissa oloissa he tätä työtä tekivät ja millaiseksi heidän elämänsä lopulta muotoutui. Samalla seksityöläisyys laajenee 1800-luvun alun syrjäytyneisyyden historiaksi, jossa tarkastusnais-ten elämänkohtaloiden taustalta löytyy köyhyyttä ja yhteiskunnallista osattomuutta.TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2018  7ArTIkkElIPyrin tekemään oikeutta tutkimilleni naisille myös käyttämieni termien ja käsitteiden kautta. En nimittele heitä huoriksi tai lutkiksi, vaan kut-sun heitä tekstissäni tarkastusnaisiksi, joka on ai-kalaistermi, tai seksityöläisiksi, joka taas on mo-derni käsite. Prostituutio-sanaa käytän sen sijaan ainoastaan aikalaisterminä kuvaamaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun prostituutiokulttuuria ja sen tekijöitä. Sana kun tuli Suomessa käyttöön sen nykymerkityksessä vasta 1800-luvun jälkipuolel-la. Sosiologi Anna Kontulan mielestä prostituutio-termi on muutenkin ongelmallinen, koska se on voimakkaasti leimaava ja halventava sekä liittyy ajatteluun, jossa ”prostituoidun omalle toimijuu-delle ja kokemukselle ei ole tilaa”. Seksityöntekijä saattaa toki olla monin tavoin heikossa asemassa, mutta hän ei ole lähtökohtaisesti passiivinen ob-jekti (Kontula 2008, 34−35, 202). Jorma Kalela kiteyttää historiantutkijan vas-tuun harkitsevuuden (prudence) ja oikeudenmu-kaisuuden (fairness) vaatimuksiksi: ”Nämä kaksi ovat kaikkea historiantutkimusta ohjaavat eetti-set perusteet.” Pohjimmaltaan tutkijan on kysyt-tävä ”itseltään, onko reilua tarkastella tutkimuk-sen kohteena olevia ihmisiä siinä asiayhteydessä, jossa on ajatellut sen tehdä” (Kalela 2017, 98, 102). Tästä periaatteesta ovat yhtä mieltä kaikki edellä mainitut historiantutkijat.KirjallisuusDanielson, Elena S. (2010). The Ethical Archivist. Society of Ameri-can Archivists: Chigago. De Baets, Antoon (2009). Responsible History. Bergahahn Books: New York, Oxford.Eilola, Jari (2017). Kohti tulevaisuuden etiikkaa. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historiantutki-muksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki.Frigren, Pirita (2017, Tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä? His-toriantutkija arkaluontoisista asioista kirjoittamassa. Teokses-sa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historian-tutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki.Hodson, Sara S. (2004). In Secret Kept, In Silence Sealed: Privacy in the Papers of Authors and Celebrities. American Archivist  67 Fall/Winter 2004.Marjo Kaartinen (2018). Arkaluontoisia asioita tutkimassa. Kir-ja-arvio teoksesta Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim): Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017. Histo-riallinen Aikakauskirja 1/2018.Kaartinen, Marjo (2005). Eettinen käänne – hyvä ja oikea historia? Marjo Kaartinen ja Anu Korhonen, Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora: Turku.Kalela, Jorma (2017). Historian rakentaminen eettisenä hankkeena. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki.Marja Kokko (2017), Henkilötietojen suoja-aika esimerkkinä histo-riantutkimuksen tutkimuseettisistä kysymyksistä. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historiantut-kimuksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki.Kontula, Anna (2008), Punainen eksodus. Tutkimus seksityöstä Suo-messa. Like: Helsinki.Koskivirta, Anu ja Lidman, Satu (2017), Historioitsija eettisten valintojen äärellä. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus.Kuula, Arja (2006). Yksityisyyden suoja tutkimuksessa. Jaana Hal-lamaa, Veikko Launis, Salla Lötjönen ja Irma Sorvali (toim.), Etiikkaa ihmistieteille. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Hel-sinki.Arja Kuula (2011). Tutkimusetiikka. Aineistojen hankinta, käyttö ja säi-lytys. Vastapaino: Tampere.Miettinen, Riikka (2017), Hullut, pahat, olosuhteiden uhrit? Eetti-set kysymykset itsemurhien historian tutkimuksessa. Teokses-sa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historian-tutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki.Moilanen, Ulla (2014). Ihmisjäänteiden näytteilleasettamisen eetti-syydestä museoissa. Kuriositettiikabi.net. 1/2014.Tutkimuseettinen neuvottelukunta. Humanistisen, yhteiskunnallisen ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen eettiset periaatteet ja ehdo-tus eettisen ennakkoarvioinnin järjestämiseksi. Helsinki 2009.Vainio-Korhonen, Kirsi (2017), Vastuullinen historia. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historiantut-kimuksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki.Tomi Voutilainen (2018). Henkilötietojen säilytys henkilörekiste-rissä ja arkistointi – KHO 2017:34. Lakimies 1/2018.Välimäki, Reima (2017). Inkvisiittorit, sorron tutkimus ja empa-tian mahdollisuus. Teoksessa Satu Lidman, Anu Koskivirta ja Jari Eilola (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki.Kirjoittaja on Suomen historian professori Turun yliopistossa. Hän on tutkinut naisten työhön liittyviä ilmiöitä 1700-luvulta ny-kypäivään.

Historiantutkimus, vastuullisuus ja tietosuoja

https://journal.fi/tt/article/download/71088/32771

Historiantutkimus, vastuullisuus ja tietosuoja

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi