Paula Purhonen: Kristinuskon saapumisesta Suomeen.
Uskontoarkeologinen tutkimus. Suomen
Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 106, Helsinki 1998,
261 s. liitteineen, 152 kuvaa

Hiekkanen, Markus

Finnish

Journal.fi

   Vaatimaton väitöskirja suomenkristillistymisestäMarkus Hiekkanen Paula Purhonen: Kristinuskon saapumisesta Suomeen.Uskontoarkeologinen tutkimus. SuomenMuinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 106, Helsinki 1998,261 s. liitteineen, 152 kuvaa.Suomen varhaisin kristillisyys ja kristinuskon tulo maahan ovat olleetammattimaisen historiantutkimuksen polttopisteitä 1700-luvulta lähtien.Arkeologit puolestaan ovat maasta löydetyn lähdeaineiston perusteellatuottaneet tulkintoja ongelmasta 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen,mutta analyyttisemman työn alku sijoittuu toisen maailmansodan tienoille.Ensi sijalla ovat sellaiset pioneerivaiheen hahmot kuin Ella Kivikoski jaNils Cleve. Myöhemmin ovat esimerkiksi Aarni Erä-Esko, PekkaSarvas ja Jussi-Pekka Taavitsainen tuoneet esiin tuoreita näkökulmia.Viime aikoina ovat Unto Salo ja Jukka Luoto käyneet polemiikkiavarhaisimmista kristinuskon arkeologisista ilmenemismuodoista.Jo ennen toista maailmansotaa puolestaan esitti historian ja arkeologianrajamailla liikkunut Juhani Rinne voimakkaan suomalaisenkansallistunnon kyllästämiä, Jalmari Jaakkolan historiapoliittisen linjan[1] kanssa yhteneviä ajatuksia, joissa pyrittiin syntetisoimaanarkeologinen ja historiallinen tietous. Ne ovat omalaatuisella tavallatulkittuina vieläkin käypää tavaraa esimerkiksi Ahvenanmaanmenneisyyttä glorifioivassa kirjoittelussa.Museovirastossa tätä nykyä osastonjohtajana työskentelevä PaulaPurhonen on ryhtynyt väitöskirjatasolla selvittämään kristinuskon tuloaSuomeen toisaalta kehityskulkuna, toisaalta vaikutuksena "ihmisiin sentaustalla ja kohteena". Hänen kunnianhimoisina päätavoitteitaan ovatkartoittaa arkeologisen aineiston perusteella uskonnollisenmuutosprosessin kulku ja rekonstruoida sen etenemisen kronologisethorisontit sekä pyrkimys jäljittää muutosprosessin taustalla oleviamentaalisia rakenteita ja uuden uskonnon aiheuttamaa maailmankuvanmuutosta.Helsingin yliopiston uskontotieteen laitokselle - Purhonen on tehnytlisensiaatintyönsä samasta aiheesta arkeologian laitokselle - esittämä työjakautuu viiteen päälukuun. Kahdessa ensimmäisessä esitellääntutkimuksen taustaa ja päämääriä. Luku kolme, Uskonto jamaailmankuva ennen kristinuskoa on aiheen käsittelyn kannalta laajaltitäytettä, josta ainakin alkuosan olisi voinut rajata pois. Arkeologinenaineisto esitellään ja analysoidaan sekä saadut tulokset tulkitaanloppuluvuissa. Lopussa on puolisensataa sivua liitteitä. Niistä osa on joesitetty tekstissä, joten kyse lienee tarpeesta lisätä sivumäärää muuten.  KäsitesekaannuksiaKuinka hyvin Purhonen onnistuu tavoitteissaan? Ei vaatineuhkarohkeutta väittää: huonosti. Yksi ongelmien ydinkohdista onkäsitteellinen kaoottisuus, joka tekee johtopäätösten perusteidenarvioimisen mahdottomaksi tai tulkinnanvaraiseksi. Esimerkkinä tästäkäyköön Purhosen mielellään käyttämä termi 'varhaiskeskiaika', jonkaajallisia rajoja hän ei määrittele lainkaan. Historiatutkimuksessa sillä onyleensä tarkoitettu ajanjaksoa rautakauden lopusta noin vuoden 1300tienoille, mutta arkeologisesti se tulisi määritellä myös olennaisenaelementtinä tämäntasoisessa väitöskirjatyössä. Purhosenvarhaiskeskiaika ulottuu paikoin jopa 1400-luvulle asti.Erityisen vakavaksi ongelmaksi tämä määrittelemättömyys muodostuuPurhosen käyttäessä sanojen 'varhaiskeskiajan' ja 'varhaiskeskiaikainen'kanssa rinnakkain ja limittäin termejä 'kristillinen' ja 'pakanallinen'.Käsitteiden määrityksen puuttumisen takia tekijä kompastuu aiheenkäsittelyssään monin tavoin. Esimerkiksi Hollolan Kirkailanmäestä hänkäyttää yhtäällä termiä 'varhaiskeskiaikainen hautausmaa', kun taastoisaalla hän liittää sen 'ristiretkiaikaisten ruumiskalmistojen' joukkoon.Seurauksena tästä kronologisen jäsentelyn puuttumisesta jakäsitekaaoksesta on tietysti se, ettei Purhonen kykene tuomaan selvyyttätoiseen päätehtäväänsä nimittäin kristillistymisen etenemisen vaiheidenselvittämiseen. Käsitteellinen sekavuus ei kuitenkaan rajoitu vainkronologiaan. Myös kristinuskon kahden suuren suunnan, Bysantinjohtaman itäisen ja Rooman johtaman läntisen kirkon erityispiirteethäviävät. Tekijä esimerkiksi kuittaa ortodoksisen Venäjän ja katolisenViron yhteen keskiaikaisten kirkollisten hautausmääräysten suhteenilmeisesti vaistomaisena heijastuksena siitä, että näillä mailla on ollut"yhteinen" historia 1940-luvulta vuoteen 1991."yhteinen" historia 1940-luvulta vuoteen 1991.Sekavuus ulottuu arkeologisten esineiden analyysiin, siis tekijänoletettavaan leipälajiin asti. Niinpä otsikosta 'Muut pyhäinkuviakäsittävät riipukset' voisi olettaa tekstissä käsiteltävän muitakin kuinristiriipuksia, jotka ovat tekijän varsinainen kiinnostuksen kohde. Näin eikuitenkaan ole: lyhyessä luvussa esitellään vain kaksi ristiriipusta.Tekijä käyttää myös käsitettä 'kirkollinen esine', jolle näyttäisi olevanvastakohtana jonkinlainen "ei-kirkollinen esine". Edellisiin näyttävättekstistä päätellen kuuluvan esimerkiksi Korppoon Madonnana tunnettupuuveistos sekä Halikon aarteen krusifiksi ja enkolpioristit. Tekstistä voipäätellä monien ristiriipusten taas jäävän ulkopuolelle. Mutta mikä onraja? Ja millä perustein? Miksi Halikon riipusristit ovat kirkollisia, muuteivät? Tähän tutkimuksen kannalta perustavaan ongelmaan ei Purhonenanna määrittelyä hävittäen tällä tavoin itseltään mahdollisuudenkristinuskon organisoitumisen vaiheiden jäsentelyyn.  Lähdepohjan puutteetTutkimuksen lähdeaineisto on laaja. Se käsittää ristiretkiajalla käytössäolleet 68 kalmistoa, joista tänä aikana perustettiin 49. Yksittäisiähautauksia perustutkimusaineistossa on peräti noin 600. Ulkopuolelletekijä jättää ristiretkiaikaiset polttokenttä- ja röykkiökalmistotperustellen tätä suljettujen löytöjen puutteella, sillä käyttökelpoisia ovatvain "luotettavasti dokumentoidut yksittäiset ruumishaudat". Näinvarmasti onkin, mutta on vaikea ymmärtää tekijän ajatuksia hänentodetessaan jättävänsä samasta syystä pois polttokalmistojen erillisetruumishaudat. Toki niitä on asianmukaisesti dokumentoitu useastakinkalmistosta ja ne ovat tiettävästi suljettuja löytöjä. Esimerkiksi RaisionMahittulasta niitä on peräti 25.Lisäksi on mahdoton ymmärtää sitä, että Euran, Köyliön ja Yläneenalueen maineikkaat ja Suomen arkeologisen tutkimuksen klassisetruumiskalmistot on jätetty käsittelyn ja kohdeluettelon ulkopuolelle - parimainintaa kaaviossa ja leipätekstissä eivät asiaa muuta muuksi. Purhonenei myöskään perustele ratkaisuaan. Ratkaisu on vieläkinkummeksuttavampi siksi, että esimerkiksi Euran Luistarin ja KöyliönKöyliönsaaren kalmistojen aineistot on asianmukaisesti julkaistu(Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander, Nils Cleve) ja Purhonen olisi voinuthelposti käyttää niitä.Tekijän keskeisenä kohteenaan pitämän esineanalyysin puutteista onsyytä mainita Kokemäeltä löytynyt ristiriipuksen katkelma, eräs vanhojaja tunnettuja rautakauden löytöjä [2]. Tekijä pyrkii ristiriipusten kohdaltaaineiston täydelliseen esittelyyn, joten puute on vakava. Kristillisiinvaikutteisiin viittaaviin esineisiin kuuluu myös upea, Lempäälän kirkonkaivauksissa 1983 löytynyt ristinmuotoiseen hopeakehykseen upotettuvuorikristalli. Purhonen jättää pois työstään myös tämän esineen, vaikkase on esitelty Suomen kansainvälisesti laajalle leviävässä arkeologisessaaikakauskirjassa Fennoscandia archaeologica (1986).  Aineiston hallintaEdellä esitetyt seikat ovat poimintoja, mutta niiden määrän voisi helpostilisätä moninkertaiseksi. Ne myös heijastavat laajemmin väitöskirjanluonnetta. Lukuisia muitakin ongelmia olisi mahdollista esitellä, muttaseuraavassa tyydytään muutamiin esimerkkeihin Purhosen oman alan,arkeologian piiristä.Yksi ikävimpiä esimerkkejä on kuuluisan Halikon aarteen, varsinkin senkrusifiksin esittely ja tulkinta. Jo Carl Axel Nordman esitteli löydönklassisessa artikkelissaan (1944). Purhonen pyrkii murtamaan analyysintuloksia varsinkin ikonografian ja ajoituksen suhteen onnistumatta.Niinpä hän joutuu eliminoimaan tulkinnassaan krusifiksin yläosan"pallomaisen esineen" (Purhosen määrittely), jonka jo Nordmanasianmukaisesti totesi olevan suitsutusastia. Poistamalla esineenmielestään, Purhonen voikin tulkita esinettä pitävän käden kuuluvanJumalalle, "jota usein kuvataan pelkällä alaspäin osoittavalla kädellä".Kyse ei siis kuitenkaan ole yksittäisestä kädestä, vaan siivekkäästä,pyhää savua astiasta suitsuttavasta hahmosta. Kyse on siis keskiaikaisenkonvention mukaan enkelistä, ei enemmästä eikä vähemmästä - Jumalankädeksi aiheen saa vain tosiasiat unohtamalla.Purhonen esittelee useita viitteitä, joiden perusteella Halikon krusifiksiolisikin vanhempi, kuin on oletettu. Se ei hänen mukaansa olisikaan1100- vaan jo 1000-luvulta. Purhonen ei kuitenkaan tätä sano suoraansen kohdan yhteydessä, jossa analysoi ajoituskysymyksiä. Tässä hänjättää asian auki ja antaa vasta myöhemmin tekstissä krusifiksin hiipiä1000-luvulle. Menettely osoittaa, että tekijä on tietoinen argumenttiensakeveydestä.Halikon aarteesta tekijä kutoo "ajatusleikin", jonka mukaan se olisikuulunut 1100-luvun loppupuolella toimineelle piispa Rudolphukselle.Tämän piispallinen lähetysalue taas olisi ollut "lähimpänä Turkua olevakauppakeskus, Halikon alue", sillä "halikkolaiset saattoivat vielä tällöinolla pakanoita". Aarteen helmet ovat saattaneet kuulua "piispanjuhlapukuun". Edelleen krusifiksin ja kaksi enkolpioristiä käsittäväesinekombinaatio on sama kuin ortodoksisen perinteen mukaisesti"ekumeenisella patriarkalla". Argumentoinnillaan Purhonen päätyylopputulokseen, jonka mukaan "Halikon aarteen omistanut piispa onollut tavallista tärkeämpi kirkollinen henkilö, johtavan piispan asemassa"."Ajatusleikistä" on Purhoselle yhden sivun puitteissa muodostunut kovafakta, joka murenee lähemmässä tarkastelussa perusteidensa mukana.Löytöjen valossa ei nimittäin ole mitään syytä olettaa "Turun" -kaupunkia tai edes sen mahdollista alkeismuotoa ei 1100-luvulla ollutolemassa [3] vaan se perustettiin vasta 1200-luvun lopussa - olleenlähetyskeskus suhteessa Halikon alueeseen varsinkin kun lähetystyönkeskus oli tuolloin Nousiaisten alueella. "Halikkolaiset" olivat tuohonaikaan yhtä paljon tai vähän "pakanoita" kuin muutkin Varsinais-Suomenasukkaat. Helminauha taas ei kuulu "piispan juhlapukuun". Kolmen ristinyhdistelmä on todellakin ortodoksisella korkealla kirkonmiehellä ja josPurhonen todella haluaa liittää esineet Rudolphukseen, kannattaamuistaa, että tämä oli läntisen lähetystyön pappi. Mutta tästä ei kannatajatkaa pitemmälle, sillä asian kumoaa jo se, että kolmen ristin kantamisenperiaate kuului 1800-1900-luvun korkealle ortodoksisellekirkonmiehelle. On lähestulkoon absurdia tehdä siitä johtopäätöksiäaivan toisenlaisessa kirkollisessa hierarkiassa 800-900 vuottaaikaisemmin toimineen katolisen kirkonmiehen asusta.Tekijän argumentoinnin kaoottisuus ja spekulatiivisuus sekä niidentaustalla oleva tietämättömyys käyvät esille myös seuraavassaesimerkissä luvusta 'Kalmistojen yhteydessä olevatrakennuksenjäännökset'. Purhonen tulkitsee tässä Mikkelin Visulahdenja Tuukkalan kalmistojen keskellä olevat haudoista tyhjät alueetkirkonpaikoiksi. Väitettä tukee hänen mukaansa Visulahdenkalmistoalueelta löytyneiden nokijälkien sijainti. Tekijä piirtäärekonstruktiokarttoihinsa suorakaiteenmuotoiset alueetpohjakaavaääriviivoina paikalla hänen mukaansa olleistakirkkorakennuksista. Nämä ajoittuisivat kalmistojen ajoituksen mukaan1100- ja viimeistään 1200-luvulle.Tulkintoja vastaan voi esittää useita huomautuksia. Ensinnäkin haudoistatyhjät alueet ovat rajoiltaan paljon epämääräisempiä kuinrekonstruktiokuvista voisi päätellä. Myös nokijäljet ovat hajanaisempiaja laajemmalle levinneitä kuin käy ilmi puhumattakaan siitä, ettäTuukkalan kalmiston suhteen Purhonen on käyttänyt perusmateriaalinaanvain vuoden 1886 löytökarttaa. Tilanne muuttuisi hautojen levinnänsuhteen olennaisesti toisenlaiseksi, jos myös seuraavien vuosienhautakartta otettaisiin mukaan: tyhjällä. siis Purhosen olettamankirkonpaikan alueella onkin hautoja.Toiseksi on oletettujen "kirkkorakennusten" pohjakaava väärä.Suorakaiteenmuotoinen rakenne tuli käyttöön 1200-luvunjälkipuoliskolla, Mikkelin kaltaisella syrjäseudulla aikaisintaan 1300-luvulla. Kolmanneksi kalmiston "tyhjän alueen" käyttäminenkirkkorakennuksen paikan määrittelyyn perustuu käsitykseen, jonkamukaan kirkkorakennuksen sisään ei haudattu vainajia ennen kuin vastakeskiajan jälkeen. Käsitys on perustunut historiallisista lähteistä kutenkanonisesta laista tehtyihin tulkintoihin, mutta sitä eivät tue arkeologisettutkimukset. Kirkkorakennuksiin on kaikkialla kristillisessä Euroopassahaudattu aina siitä lähtien kuin kristinusko on tullut kullekin alueelle. Tokikirkkoon haudattujen suhteellinen määrä on kasvanut ajan mukana.Olennaista tässä on kuitenkin se, ettei metodisesti ole mahdollistakäyttää jossakin kalmistossa olevaa haudoista tyhjää aluettaargumenttina, jonka mukaan paikalla olisi ollut kirkkorakennus.Muitakin perusteita voisi esittää, mutta Purhosen tulkinta Visulahden jaTuukkalan kalmistoissa olleista kirkkorakennuksista kaatuu jo ylläesitettyihin. Tämän seurauksena osoittautuvat Purhosen tulkintansaperusteella esittämät jatkotulkinnat vainajien asemasta ja sijaintisuhteistakuviteltuihin kirkkorakennuksiin ja niiden "kattotippoihin" - tämänkintermin on Purhonen ymmärtänyt väärin - sekä Mikkelin alueestajonkinlaisena "uuden uskonnon sillanpääasemana" jne. perusteettomiksi.  Primsignaation jälkiä?Yhtenä tärkeänä osana kristillistymisen prosessissa Purhonen käyttääkäsitettä primsignaatio, jonka suomalaiseen arkeologiseen tutkimukseenja tulkintamalleihin toi Nils Cleve (1948). Alkukirkon ajoista lähtienotettiin primsignaatiotoimituksella kristinuskoon kääntymiseen halukashenkilö kristillistä perusopetusta saavien piiriin. Merkiksi tästä hänelleannettiin (riipus)risti. Käsitteen sisällön laajempaan määrittelyyn ei tässäole tilaa puuttua. Arkeologien käsitys on joka tapauksessa viimevuosikymmeninä ollut se, että 1000-1200-luvun haudoista löytyneet ristitkertovat vainajan eläessään ottaneen ristin eli saaneen primsignaation,vaikka häntä ei vielä kastettukaan. Purhonen yhtyy tähän käsitykseen. Voi kuitenkin epäillä vakiintuneen käsityksen uskottavuutta. Ensinnäkinon ristin ottaminen eri asia kuin sen paneminen vainajan mukana hautaan.Toiseksi on otettava huomioon ristillisten hautojen lukumäärä suhteessaristittömiin. Purhonen luettelee tutkimuksensa liitteessä Suomen noin 600eri tavoin arkeologisesti dokumentoitua ristiretkiajan hautaa. Näistä vain15:ssä on löytynyt ristiriipus. Jos primsignaation merkki olisi tänä uudenuskon omaksumisaikana ollut olennainen osa, uskoisi niitä löytyneen jalöytyvän paljon enemmän kuin on tapahtunut. Sitä paitsi riipusristejä on myöhemmän katolisen Suomen ydinalueen(muut ovat Laatokan Karjalasta) varmoista haudoista vain neljä. Mikävielä erikoisempaa, kaikki ovat yhdestä ainoasta kalmistosta MaarianTaskulasta. Tämä paikallisuus viittaa ennemminkin kalmistonperustaneen ja sitä käyttäneen talonpoikaissuvun tai sukujen piirissäolleeseen sukuperinteeseen kuin laajemmalle levinneeseen ilmiöön. Sitenhautaristejä ei tarvitse tulkita merkiksi primsignaatiosta tai, ilmaistunavarovaisemmin: toistaiseksi ei ole edellytyksiä tunnistaa mahdollisetprimsignaatioristiriipukset muista muinaisjäännöksissä löytyneistäristiriipuksista.Esimerkki kertoo siitä, millä tavoin Purhonen olisi voinut käsitelläkeräämäänsä hautaluetteloa, väitöskirjansa todellista antia (ottaenhuomioon sen puutteet, ks. edellä). Onkin hämmästyttävää, kuinkaniukasti tekijä on kyennyt hyödyntämään sitä, vaikka onkin otettavahuomioon useaan aineisto-osioon liittyvät vanhentuneestakaivaustekniikasta johtuvat lähdekriittiset ongelmat.Paula Purhosen väitöksen laskee käsistään pettyneenä. Kirja on ikävääluettavaa niille tutkijoille ja maallikoille, jotka ovat pitkään odottaneetperusteltua esitystä kristinuskon tulosta Suomeen arkeologiseltakannalta. Työ lienee heijastusta siitä paineesta, joka yliopistojenlaitoksiin kohdistuu väitöskirjojen lukumäärän lisäämiseksi, vaikka tosinolisi esitarkastajilla Purhosen käsikirjoituksen kohdalla ollut mahdollisuuskorjata sen pahimmat kömpelyydet ja virheet. Mahdotonta on arvioidatyön mahdollista menestystä mikäli se olisi esitetty julkaistavaksiarkeologian laitoksella, missä Purhonen on suorittanut pääasiallisetopintonsa ennen siirtymistään tekemään väitöskirjaansa toisellelaitokselle.   VIITTEET:[1] Ks. tästä erinomaista tutkimusta Pekka Ahtiainen & JukkaTervonen, Menneisyyden tutkijat ja metodien vartijat, Matkasuomalaiseen historiankirjoitukseen, Suomen Historiallinen Seura,Käsikirjoja 17:1, Helsinki 1996[2] Mainittakoon, että vuonna 1999 löytyi Sysmän Suurikylästämahdollisesti 1000-luvulle(?) ajoittuva ristiriipus. Valkeakosken,entisen Sääksmäen Jutikkalan kaivauksien aikana vuonna 1999luovutettiin arkeologeille alueelta aikaisemmin löydettymahdollisesti 1200-luvulla valmistettu ristiriipus. Viimemainitusta ks.Suomen keskiajan arkeologian seuran julkaisussa oleva artikkeliGeorg Haggren & Terhi Mikkola, Asutusjatkuvuutta ja monipuolistaesineellistä kulttuuria - Sääksmäen Jutikkalan kartanon arkeologisettutkimukset vuosina 1999 ja 2000, SKAS 3/2000, s. 16. Nämä löydötovat siis tulleet arkeologien käyttöön vasta väitöskirjan ilmestymisenjälkeen eikä niiden puuttuminen tietenkään rasita sitä. -Todettakoon, että äskettäin on ilmestynyt myöhäisrautakaudenristiriipuksia koskeva väitöskirjatutkimus, jonka alueellinen jateologinen laajuus on korkeatasoisuudessaan aivan omaaluokkaansa. Jörn Staecker, Rex regum et dominus dominorum, Diewikingerzeitlichen Kreuz- und Kruzifixanhänger als Ausdruck derMission in Altdänemark und Schweden, Lund Studies in MedievalArchaeology 23, Stockholm.[3] Purhonen näyttää jopa uskovan tutkimuksen hylkäämäänkäsitykseen, jonka mukaan Turku poltettiin vuonna 1198.  Kirjoittaja on keskiajan taidehistorian dosentti Helsingin jakeskiajan arkeologian dosentti Turun yliopistossa sekä SuomenAkatemian akatemiatutkija.   

Vaatimaton väitöskirja suomen kristillistymisestä

https://journal.fi/tt/article/download/58084/19768

Vaatimaton väitöskirja suomen kristillistymisestä

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi