Publius Ovidius Naso: Metamorphoses selectae.
Valikoima metamorfooseja. Suom. Päivö ja Teivas
Oksala. Toim. Teivas Oksala. Espoo: Artipictura Oy. 2000

Kivistö, Sari

Finnish

Journal.fi

   Kääntäminen muodonmuutoksenaSari Kivistö Publius Ovidius Naso: Metamorphoses selectae.Valikoima metamorfooseja. Suom. Päivö ja TeivasOksala. Toim. Teivas Oksala. Espoo: Artipictura Oy. 2000. Ovidiuksen (43 eKr.-17 jKr.) kuuluisa teos Metamorfooseja onkokenut kahdentuhannen vuoden aikana melkoisiamuodonmuutoksia, sillä sen vaikutus länsimaiseen taiteeseenja kirjallisuuteen on ollut mittaamaton. Myös erilaisiakäännöksiä on ilmestynyt vihdoin Suomessakin. Ne eivät tosinole niin radikaaleja kuin vaikkapa David Slavittin postmodernienglanninnos The Metamorphoses of Ovid (1994), jokauudistaa antiikin tekstiä käyttämällä mm. sellaisia modernejailmaisuja kuin cocktail-kirsikka tai untuvatäkki. Slavitt tuo tekstinmahdollisimman lähelle nykylukijan kokemusmaailmaa jakorostaa samalla sen jatkuvaa ajankohtaisuutta. Hän ujuttaaOvidiuksen säkeiden sekaan kommenttejaan ja nostaa näinoman äänensä ja kääntäjän työnsä selvästi esiin. Sen lisäksihän painottaa Ovidiuksen myöhempien tulkitsijoiden vaikutustaomaan lukemiseensa lainaamalla sanatarkasti aiempia,esimerkiksi Shakespearen käännöksiä. Slavitt ei kaihdamyöskään Ovidiuksen tekstin parantelemista, sillä hän saattaakorostaa dramaattista kohtaa muuttamalla alkuperäistäsäejakoa ja tuomalla siten tekstiin lisää intensiteettiä.Päivö ja Teivas Oksalan suomennokset OvidiuksenMetamorfooseista jatkavat siis perinteisemmillä linjoilla, sekävalikoimaan sisällytettyjen tarinoiden että käännösstrategioidenosalta. Valikoima tuo kirjamuodossa julkisuuteen PäivöOksalan suomennoksia vuodelta 1957 sekä hänen poikansauudempia tulkintoja aiheesta. Päivö Oksala tunnetaansuomentajana ehkä parhaiten Catulluksen Laulujen kirjasta (jasiitä kritiikistä, mitä Pentti Saarikoski esitti hänen työstään), jaTeivas Oksala taas on kääntänyt mm. Horatiuksen Oodeja jaVergiliusta. Suomennokseen on otettu mukaan katkelmia Ovidiuksentunnetuimmista tarinoista, vedenpaisumuksesta Pygmalioniin.Ovidiuksen kuvauksen kohteena oli koko maailmankaikkeus,sen runsaus ja jatkuva muuttuminen, ja näin valikoima-muotoisesta suomennoksesta tulee hieman "the top 10 ofeverything" -tyylinen esitys. Kirjan tarkoite onkin kuitenkin aivantoinen kuin Ovidiuksella. Se toimii Teivas Oksalankunnianosoituksena isänsä työlle, mutta sillä on myöspedagogiset tavoitteensa: se antaa mallinheksametrikääntämiseen ja tarjoutuu samalla latinanopetuksen apuvälineeksi, sillä alkuteksti kulkee rinnankäännöksen kanssa.     Mittaan kääntämisestä   Ovidiuksen tekstissä on kääntäjälle monenlaisia haasteita. Yksiniistä liittyy tietysti heksametrimittaan, johon suomennoskin ontehty. Mitallinen teksti saattaa tuntua (nykylukijasta) työläältä jahitaalta seurata. Tämä seikka puhututti jorenessanssihumanisteja, jotka arvostelivat keskiajankielioppeja siitä, että mittaan kirjoittaminen teki tekstinvaikeaselkoiseksi. Se pakotti kirjoittajan muuttamaansanajärjestystä ja ottamaan mukaan epätavanomaisia taiylimääräisiä sanoja, jotka tekivät esityksestä hämärän. Samaakritiikkiä ja polemiikkia on esitetty aina: tekeekö mitallinenmuoto käännöksen keinotekoiseksi, rikkooko se kohdekielenomaa sanajärjestystä ja ymmärrettävyyttä, vai onnistuuko sepäinvastoin välittämään runon tunteen ja musiikin paremminlukijalle?Käännöskritiikissä tyypillisenä positiivisena laatusanana onkäytetty usein sujuvuutta, ja tämä tuntuisi olevan Ovidiuksenkohdalla kaksin verroin tärkeää, sillä häntä on aina ylistetty juurikielen soljuvuudesta. Mikäli tämä tuntu halutaan välittää myössuomeksi, on tärkeää, ettei rattaissa rahise jatkuvasti kielellisiäkapuloita. Ja onhan esimerkiksi Pentti Saarikoskea myötenollut puhetta siitä, että käännetyn runon pitäisi toimia runoutenaitsekin.Oksaloiden suomennoksesta on sanottava, että siinä on hyvinvähän mittaan kirjoittamisesta aiheutuvaa käsittämättömyyttä.Molempien käsissä heksametri taipuu luontevasti, huolimattasiitä, että heidän käsityksensä mittaan kirjoittamisesta onankara ja vaikeuttaa tehtävää. Daktyylin paikalle ei hyväksytäkolmitavuista sanaa, jonka keskimmäinen tavu on puolipitkä(esim. tai-vut-ti), vaan vaaditaan daktyylin puhtautta, jossa myöstoinen tavu on lyhyt (esim. poik-ke-si). Alpo Röntyn Ovidius-suomennos (1997) ottaa tässä suhteessa suurempiavapauksia. Rönty myös käsittelee tekstiä suurempina yksiköinäja ilmaisee asian alkuperäisiä säerajojen ylittäen, kun taasOksalat seuraavat melko tarkasti alkutekstin säejärjestystä.Sanajärjestys ei aina ole suorin mahdollinen, vaan subjekti taipredikaatti painuvat toisinaan säkeen loppuun ja attribuutti jääpääsanansa taakse. Näin käy varsinkin Päivö Oksalansuomentamissa kohdissa, kun taas Teivas Oksala on pyrkinytnormaalimpaan järjestykseen. Jos mitallisen tekstin lukeminen kysyykin enemmänvoimavaroja kuin vaikkapa proosakäännös, ei tämän pitäisivielä olla liikaa vaadittu. Voisi jopa väittää, että hitaampilukeminen tekee runoille oikeutta. Kenties tavanomaistalauserakennetta rikkova sanajärjestys saakin lukemaantarkemmin, pysähtymään ja miettimään yksittäisiä tekstikohtia,kun eteneminen ei ole täysin mutkatonta. Hämäryyttähän onkautta aikojen pidetty juuri runouden hyveenä, ja pieni vierauson sille sallittua ja toivottua. Toisaalta, käännös ei tietystikäänsaa olla alkutekstiä vääristelevää tai kankeuttavaa.Oksalat turvautuvat mitan pakottamina vain harvoin "upo-outoihin" sanoihin, ja muutamat esiintymät kuten vanhahtava"taatto" ovat aivan anteeksiannettavia muuten hyvin virtaavassakokonaisuudessa. Lyhennetyt sanat kuten loppuvokaalin poispudottavat elidoidut muodot (kihos, olis, lientäis) ovatrunsaampia. Näitä sanaratkaisuja on erityisesti Päivö Oksalansuomentamissa osuuksissa (varsinkin valikoiman alunvedenpaisumuksesta sekä Deukalionista ja Pyrrhastakertovassa tarinassa), joita Teivas Oksala on omien sanojensamukaan muokannut vain kevyesti. Hyväntahtoista lukijaa nämäeivät häiritse, mutta poleemisuutta ne tietysti saattavat lietsoa.     Ovidiuksen retorisuus  Ovidiuksen suomentamista vaikeuttaa se, että muodonmuutosei liity vain teoksen tematiikkaan, vaan myös kieleen.Ovidiuksen tyyli on hyvin retorista. Hän hyödyntää jatkuvastierilaisia toistokuvioita kuten anaforaa tai kiastisialauserakenteita, joissa sanat peilautuvat toisiinsa. Esimerkiksikertomuksessa Faëthonin maailmanpaloon johtaneestahevosajosta aurinkoa tarkoittava sana sol toistuu osana toisiasanoja (esimerkiksi sanassa solitus eli tuttu). Erityisesti tarinaNarkissoksesta ja Ekhosta on kaikuefektien kyllästämä, ei vainEkhon puheenvuoroissa, vaan läpi koko runon, niin että milteijoka rivillä samaa juurta oleva sana, verbi tai substantiivikahdentuu ja taipuu eri aikamuodoissa ja sijoissa. Tämä tietystimyötäilee peilikuvaan ja kaikuun liittyvää tematiikkaa. Myösmuissa tarinoissa esiintyy paljon sanatoistoa, usein liittyenvoimakkaan tunteen ilmaisemiseen (Apollonin rakkauden palontäyttämä puhe Dafneelle, Daidaloksen suru poikansa Ikaroksenkuoleman johdosta, Orfeuksen kuolema). Retoriseen toistoonon selvästi kiinnitetty suomennoksessa huomiota (esimerkiksiApollonin ja Dafneen tarinassa), mutta usein piinallisenkinsankka toistaminen on silti harventunut, laimentaen näinalkutekstin retorisuutta. Alkusoinnuttelua käännöksestä tapaapaljonkin, joskaan ei aina yhtä aikaa alkutekstin kanssa.Muodonmuutoksia kokee siis jatkuvasti myös pinta ja kieli. Mytologian nimet, joita Ovidiuskin paljon käyttää, ovat omaongelmansa: pitäisikö ne jättää suomennokseen sellaisinaan,kenties kommentaarissa selittäen, vai tulisiko niitä avata jotekstissä jotenkin lukijalle? Oksaloiden käytäntö on tältä osinvaihteleva. Usein vieras sana on säilytetty, mutta toisinaan onvalittu informatiivisempi linja: Juppiterin puu on käännettypyhäksi tammeksi, Aquilo pohjoistuuleksi, Notus Eteläksi,Hymenaeus häidenhaltijaksi jne. Selitysosassa nimiäkommentoidaan lisää. Myös nimet liittyvät muodonmuutokseen:Orfeuksen ja Eurydiken tarinassa Ovidius puhuu Manalastajatkuvasti eri nimillä, muunnellen siten sanastoaansilmiinpistävästi, mutta suomennoksessa puhutaan vainManalasta tai Manasta, ja variaatio jää näin puuttumaan. Ovidius kiinnittää myös huomiota kielen akustiikkaan, niin ettäkun puhutaan kulta-ajan rauhaisasta elämästä, sitä kuvataansanoin, joissa on paljon pehmeitä konsonantteja m ja l. PäivöOksalan suomennos välittää tämän elämän leutouden hyvinmyös äänteellisesti: "ei sodan tuskia, vaan elo lauha jahuoleton aina". Myös Alpo Röntyn suomennoksessa sanojenäänneasu tukee toisinaan semantiikkaa. Hän luonnehtiikaaoksen pimeyttä ja massaa sellaisilla mukavan kurittomillasanoilla kuin "röpelö" ja "mömmö", jotka todella ovat yhtämuodottomia kuin niiden referenttikin. Tyylillisesti ne eroavatkuitenkin kontekstistaan ja Ovidiuksen käyttämistäneutraalimmista sanavalinnoista (moles, acervus) selvästi. Suomi on latinaa huomattavasti laveampi kieli, joten kaikkialkukielen materiaali ei mahdu mukaan, ja tällöin suomentajajoutuu valikoimisen kysymysten eteen. Mikä on oleellistaolemuksen kannalta, mikä pitää säilyttää ja minkä voi muuttaa,ilman että olemus korvautuu täysin toisella? Sääliksi käymitallisten englanninnosten tekijöitä, joiden täytyy taistellaytimekkään latinan ja prepositiota ja artikkeleja vilisevänenglannin kanssa. Kun käännöksessä pyritään moitteettomaan heksametriin jaymmärrettävään suomen kieleen, tällaiset retoriset kuviot jakielen akustiikka eivät ole tärkeysjärjestyksessä ensimmäisiäseikkoja, joihin kiinnitetään huomiota. On väistämätöntä, ettäsuomennos tältä osin virtaviivaistuu alkukieleen verrattuna - jamuuttuu klassisemmaksi kuin onkaan. Teivas Oksalanuhteleekin kommentaarissaan Ovidiusta toisinaankeinotekoisesta ilmaisusta ja muistaa kehua, mikäli tämämalttaa joskus ilmaista asiansa koruttomasti. Sanaleikkienvähenemistä voisi kenties selitysosassa lyhyesti kommentoida,sillä muuten niiden suuri määrä jää huomaamatta alkukieltätaitamattomalta lukijalta - ja näin käsitys Ovidiuksen tyylistä jäävaillinaiseksi. Täytyy muistaa, että Ovidiuksen tekstissä pintaon hyvin tärkeä. Mikäli taas tehtäisiin suomennos, jossaalkukielinen versio dominoi, niin että käännöksessätoistettaisiin kaikki retoriset kuviot, olisi lopputulos lukijankannalta varmasti sietämätön, eikä senkaltaiseenvieraannuttamiseen liene tarvetta.    Eroottisia muotoja   Ovidiusta on myös pidetty eroottisena kirjailijana, varsinkin kunon haluttu tehdä hänen kirjailijakuvastaan hieman raflaavampi,eikä tämäkään puoli ilmene vain tematiikassa, vaan myössanavalinnassa. Hänellä on usein kaksimielisiä sanaleikkejä,jotka voidaan tulkita hyvinkin ruumiillisesti. Tarina kuvanveistäjäPygmalionin käsissä pehmenevästä naisveistoksesta onläpikotaisin eroottinen. Myös kuvattaessa rakastavaistenPyramoksen ja Thisbeen supattelua muurin halkeaman läpiviitataan tuohon nimenomaiseen seinänrakoon sanoilla tenuisrima, ja juuri tätä ilmaisua satiirikko Juvenalis käyttimyöhemmin naisen sukuelimistä. Suomennoksessa puhutaantietysti vain muurin halkeamasta, eikä ole kääntäjän syy,etteivät kaikki alkukielen merkitysvivahteet siirry kohdekielelle,vaan teksti muuttuu alkuperäistä versiota siveämmäksi.Pyramoksen ja Thisbeen täyttymättömän rakkaudenkuvauksessa on muitakin, paljon selvempiä eroottisia kuvia,kuten vertaus vesiputken päästä sykäyksittäin roiskuvaanveteen, ja tämä välittyy suomennoksessakin hyvin. On tyypillistä Ovidiukselle, että rakastavaisten traagiseenkuoleman kuvaukseen sekoittuu tämänkaltaisia vivahteita.Ovidiuksen epiikan suomentaminen pelkästään pateettisiasivuääniä kuunnellen olisi hänen kirjailijan laatunsa jakirjoittamiseensa sisältyvän ironian köyhdyttämistä. Koominenja traaginen ovat jatkuvasti, samanaikaisesti läsnä. Tästävoidaan ottaa pieni esimerkki Dafneen tarinasta, jossa nymfimuuttuu laakeripuuksi Apollonin ajaessa häntä takaa. Takaa-ajoa kuvataan mm. koiran ja jäniksen kamppailuna. Nainenpakenee koiran ja sen lipovan kielen ulottuvilta. Ovidius puhuutässä puremisesta, mutta Teivas Oksalan sanavalinta (lipovakieli) tekee takaa-ajon luonteesta (raiskaus) osuvan tulkinnan.Apollon näyttäytyy myös petona, ei vain koomisenapitkäkuonoisena mäyräkoirana.Päivö ja Teivas Oksalan suomennos toimii. Mittaankääntämistä ei ole aina pakko moittia, vaan sitä voi myösarvostaa, sillä se on vaikea taito. Vaikka asiaa ei ilmaistasuorimmalla mahdollisella tavalla, on Oksaloidensuomennoksessa sopivasti vierautta, joka tekee siitäkiinnostavan ja tulkittavan. Jos tarkoitus olisi lukea kokoOvidiuksen teos, tarttuisin varmasti mieluumminmodernimpaan suomennokseen, mutta jos taas tahdonpysähtyä Ovidiuksen runouden äärelle, teen sen mielelläniOksaloiden suomennoksen parissa.  Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija Helsingin yliopistossa.   

Kääntäminen muodonmuutoksena

https://journal.fi/tt/article/download/58080/19765

Kääntäminen muodonmuutoksena

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi