Ulla Järvi (toim.): Tautinen media. Duodecim 2014

Hotakainen, Markus

Finnish

Journal.fi

T I E T E E S S Ä  TA PA H T U U  4 / 2 0 1 6       77Terveysjournalismissa on yh­tenä vaikeutena se, että siihen si­sältyy sekä sairauksia, joiden puh­keamiselle ei itse voi mitään, että sairauksia, jotka ovat pitkälti itse­aiheutettuja. Vienna Setälä käyttää artikkelissaan ”Terveyden esiku­vat, pudokkaat ja inhimillinen epä­varmuus – monitieteinen näkökul­ma mediapuheeseen” käsitettä ter­veysnäytelmä.Siinä asetetaan vastakkain ”esi­kuvat” eli terveitä elämäntapoja noudattavat ja ”pudokkaat”, jotka eivät edes välitä olla terveitä. Kär­jistyksellä on helppo tehdä selväk­si, kumpaan joukkoon kannattaa kuulua, mutta se ei välttämättä te­hoa sen paremmin kuin faktatie­toon vetoava valistus. Media omaksuu mielellään neutraalin toimijan roolin, joka vain kertoo puolueettomasti maail­man asioista ja ilmiöistä, mutta ku­ten kirjassa todetaan: ”Media ei koskaan vain heijasta tai kuvaa to­dellisuutta, media osallistuu mo­nin tavoin todellisuuden rakenta­miseen muokkaamalla käsityksi­ämme ihmisyydestä ja ihmisyhtei­söistä.”Oma ongelmansa on myös me­dian kaupallisuus. Sairauksista ker­tomalla voidaan herättää yleisössä huolta, johon sitten mainoksilla tarjotaan ratkaisuksi erilaisia hyö­dykkeitä – usein vielä niin, että nii­den avulla voi jatkaa epäterveelli­siä elämäntapoja ja pysyä silti ter­veenä. Se ei välttämättä lisää uuti­soinnin uskottavuutta, vaikka siinä ei välttämättä varsinaisia puutteita olisikaan. Tiedon jatkuva lisääntyminen ja yhä uusien kanavien avautuminen on muuttanut myös yleisön roolia. Se ei ole enää passiivinen valistuk­sen ja terveysviestinnän vastaanot­Terveyden journalismia – ja aika paljon myös sairauden  Markus HotakainenUlla Järvi (toim.): Tautinen media. Duodecim 2014.Sekä printti­ että sähköisessä me­diassa on yhä enemmän asiaa ter­veydestä tai, kuten kirjan toimit­taneen Ulla Järven artikkelissa to­detaan, pikemmin sairauksista. Ne ovat journalistisesti kiinnostavam­pia kuin terveys, sillä sairaus on poikkeama ”normaalista” eli ter­veestä olotilasta.Terveysjournalismi on kuiten­kin paljon muutakin kuin kau­histuttavia tai koskettavia kerto­muksia erilaisista sairauksista, nii­den uhreista tai niistä selvinneistä. Kirjassa lähdetäänkin liikkeelle kä­sitteestä terveysviestintä, joka voi­daan määritellä monella tavalla. Maailman terveysjärjestön WHO:n määritelmä on, että ”ter­veysviestintä on keskeisin keino vä­littää yleisölle terveystietoa ja pitää yllä julkista keskustelua merkittä­vistä terveyskysymyksistä”. Eri aikoina terveysviestintä on ollut hyvinkin erilaista ja sen ta­voitteet ovat vaihdelleet erilaisten epidemioiden välttämisestä ylei­seen hyvinvointiin ja yksilön sijas­ta enemmän yhteiskunnan kannal­ta tärkeiden asioiden – kuten ter­veen työ­ tai sotavoiman – koros­tamiseen.Siinä missä vuonna 1889 perus­tettu Suomen terveydenhoitoleh-ti joutui painimaan ”kansan piin­tyneiden tapojen” kanssa, 2000­lu­vulla alan asiantuntijoiden riesana on sosiaalinen media. Se toimii monella tapaa sairauk­sista kärsivien korvaamattoman ar­vokkaana vertaistukena, mutta tar­kistamattoman tiedon, mutu­käsi­tysten ja jopa valheiden levittäjänä se myös nakertaa lääketieteen auk­toriteettia.Jokainen voi halutessaan kokea olevansa asioista perillä, sillä ne­tistä on mahdollista löytää käytän­nössä mitä tahansa näkemystä tu­kevia mielipiteitä ja kommentteja. Tiedon, varsinkaan terveystiedon, kanssa niillä ei kuitenkaan ole vält­tämättä mitään tekemistä. Aivan viime aikoina jopa valtamediassa on päässyt läpi silkkaa humpuukia, kuten väitteitä parantumattomista sairauksista selviämisestä pelkän ajattelun voimalla. Toisaalta tuoreiden tutkimus­ten mukaan asiallinen terveysva­lituskaan ei tehoa niin hyvin kuin aiemmin on kuviteltu tai ainakin toivottu. Ihmisten elintavat ja ruo­kailutottumukset ovat usein ter­veyden kannalta haitallisia, vaikka ”kaikki” tietävät, miten pitäisi olla, elää ja syödä.Ongelma ei olekaan enää tie­don puute, kuten vielä vuosikym­meniä sitten, aikaisemmista vuosi­sadoista puhumattakaan, vaan sen suuri määrä. Tutkimustietoa tulee kaiken aikaa lisää, mutta ongelma­na on sen välittyminen niin, että sii­tä olisi tavallisen ihmisen kannal­ta hyötyä. Etenkin ravitsemussuositukset tuntuvat vaihtuvan niin tiuhaan, että niitä noudattaakseen pitäi­si muuttaa ruokavaliota lähes vii­kottain. Syynä on kuitenkin pitkäl­ti median luoma harha: tutkimuk­sia kohu­uutisoidaan yleispätevinä tuloksina vaikka kyse olisi jonkin yksittäisen ruoka­aineen eduista tai haitoista.  78      T I E T E E S S Ä  TA PA H T U U  4 / 2 0 1 6taja, vaan aktiivinen tiedonhakija.Merja Drake pureutuu tähän as­pektiin artikkelissaan ”Kansa ky­syy ja netti vastaa – mutta kuinka kauan?” Vuonna 2013 suomalaisis­ta 18–65­vuotiaista internetin käyt­täjistä yli 70 prosenttia on hakenut terveystietoa vähintään kerran. Vii­dessä vuodessa luku oli kasvanut kahdeksalla prosenttiyksiköllä.Ristiriitaista on, että tietoa hake­vat eniten ne, jotka sitä todennäköi­simmin tarvitsevat vähiten. Kuvaa­vaa on myös se, että tärkeimpinä syi­nä internetin käytölle mainitaan sen nopeus ja jatkuva saatavilla olo. Luo­tettavuus ei ole keskeinen kriteeri. Eikä oikein voikaan olla, sillä netin luotettavuus on pahimmil­laan hyvin hataraa. Paitsi että verk­ko on pullollaan virheellistä tietoa, hakukoneiden puolueettomuus on vähintäänkin kyseenalainen. Haun antamista tuloksista voi puolet olla niin sanotusti sponsoroituja eli ha­kusanat ovat maksettuja.Tilannetta pahentaa se, että hy­vin monet klikkaavat kärsimättö­myyttään vain muutamia ensim­mäisiä linkkejä eivätkä välttämättä niiden kautta pääse ollenkaan oi­kean tiedon lähteille. Kirjassa käydään netin ohel­la kattavasti läpi kanavat, joista ih­miset voivat terveystietoa saada. Tarkastelussa ovat niin lääkärisar­jat, jotka ovat aina olleet television tarjonnassa suosituimpien joukos­sa, mediassa nousseet tai nostate­tut kohut sekä niiden tarkoituksel­linen ylläpitäminen kuin julkisuu­dessa esiintyvät asiantuntijat.Viimeksi mainittujen asema tuntuu kaiken aikaa heikentyvän, kun asiantuntijoiden esittämän fakta­ ja tutkimustiedon rinnalle ovat nousseet lähes tasavertaiseksi kansalaisten mielipiteet. Tässäkin voi ainakin osittain luoda pahek­suvan katseen kohti mediaa, jon­ka pyrkimys tasapuolisuuteen on usein liioiteltua ja tuottaa sinänsä perustellun tavoitteen sijasta tasa­puolisuusharhan (false balance).Vaikka kaikki mielipiteet ovat­kin arvokkaita, kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Ja erityises­ti terveystiedossa ja ­journalismissa pelkkiin mielipiteisiin nojaaminen voi olla jopa hengenvaarallista.Tautinen media on ensimmäi­nen suomalainen kokonaisesitys terveysjournalismista ja siksi ter­vetullut teos. Kirja olisi toimitus­vaiheessa kaivannut vielä yhden oikolukukierroksen. Ongelma ei ole se, että kirjoittajia on kaikki­aan 12. Artikkeleiden tyylit vaih­televat, mutta se ei häiritse, oike­astaan päinvastoin. Koska kyse on monessa suhteessa kontroversseis­ta asioista, kirjoittajan oma ääni saa kuulua.  Sen sijaan kirjoitus­ ja kie­lioppivirheet ovat paikoin häiritse­viä. Täysin virheetöntä kirjaa ei tie­tenkään pysty tekemään, mutta sii­hen pitää aina tähdätä. Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tieto-kirjailija.Hengeltään sairas teos Jari SedergrenTapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana. niin & näin, Tampere 2015. Tapani Kilpeläisen tuorein tieto­kirja keskittyy kauhuun. Se pyr­kii irrottautumaan tavanomaises­ta tietoteoksesta takakansitekstil­lään: ”Hengeltään sairas Silmät il-man kasvoja. Kauhu filosofiana ei ole taiteellisesti tai muuten kor­keatasoinen vaan kauhua herättä­vä ja muulla tavoin mielenterveyt­tä vahingoittava kirja. Harvoin jos koskaan on ajatus kulkenut hyljek­syttävämpiä linjoja ja karmea aine esitetään tavalla, jota ei saisi esi­merkiksi suositella.” Takakannen mukaan teos on ”erikoisen raaka” ja ”teknisesti huono” ja onpa vie­lä ”ala­arvoinen ja vaikutuksiltaan kielteinen kotimainen tekele”. Kyseessä on tietenkin ironi­nen tai ainakin satiirinen esitte­ly.  Takakansitekstinsä varmaan it­se kirjoittanut Kilpeläinen käyttää esimerkkeinä paitsi kirjallisuutta myös kauhuelokuvia. Mieleen tu­lee elokuvatuottaja Markus Selinin tarina, jossa nimimerkki K.T. luon­nehti videon kansitekstissä eloku­vaa ”maailman parhaaksi ikinä”. Tekstin rustannut Selin kertoi, et­tä nimimerkki K.T. tarkoitti kan­nen tekijää. Filosofia tietysti on mahdolli­nen kauhun kumppani jo siksi, et­tä se on yksi mahdollinen lähes­tymistapa. Kilpeläinen sanoo, et­tei hän tee teoriaa. Silti teoriat ovat teoksessa avainasemassa. Kauhu määrittyy Friedrich Nietzschen kuiluksi, joka tuijottaa tuijottajaan­sa ja on siis ”silmät ilman kasvoja” – siitä kirjalle nimi. Toinen avain­teos on Geor ges Franjun kauhuelo­kuva Silmät ilman kasvoja (Rans­ka 1960). Lainaus Nietzscheltä on teoksesta Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), vaikkei Kilpeläinen sitä mainitse: ”Joka taistelee hirmu­ja vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirmuksi. Ja kun katsot kauan kuiluun, katselee myös kuilu sinuun.” Hyvä ohje ihmiskunnalle.Kilpeläisen kolmeen osaan jae­tun teoksen ensimmäinen osa esit­telee lyhyesti sekä kauhun histo riaa 

Terveyden journalismia – ja aika paljon myös sairauden

https://journal.fi/tt/article/download/58583/20167

Terveyden journalismia – ja aika paljon myös sairauden

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi