Kirja-arvostelut:
Ilkka Hanski: Kutistuva maailma. Elinympäristöjen häviämisen populaatioekologiset seuraukset. Gaudeamus 2007.
Ilkka Hanski: Viestejä saarilta. Miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? Gaudeamus 2007

Leikola, Anto

Finnish

Journal.fi

46      t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  2 / 2 0 0 8tä vaatimattomampiakin. Tämä koskee nimenomaan 1900-lukua. Elämäkerran kirjoittaminen ilman tutkimustietoa on hankalaa. Nimi-kirjanote, aikaisemmat matrikkeli-tiedot ja nekrologi eivät pitkälle rii-tä. Tyhjästä on paha nyhjäistä, eikä mahdollisuuksia perustutkimuk-seen ole ollut. Aina ei myöskään ole osattu tai haluttu turvautua parhaa-seen asiantuntemukseen.Kokonaisuudessaan Suomen kansallisbiografia on tutkijalle erin-omainen apuväline, jota vielä täy-dennetään. Internetissä oleva kan-sallisbiografian verkkojulkaisu1 si-sältää lisää tietoja kohdehenkilöistä ja tietokantaa päivitetään jatkuvas-ti. Puutteita ja virheitä korjataan si-tä mukaa kuin niitä havaitaan.Kirjoittaja on filosofian tohtori.1 Kansallisbiografia Internetissä: http://www.kansallisbiografia.fi/Maailma käy luonnolle yhä ahtaammaksi Anto LeikolaIlkka Hanski: Kutistuva maailma. Elinympäristöjen häviämisen populaatio ekologiset seuraukset. Gaudeamus 2007.Ilkka Hanski: Viestejä saarilta. Miksi luonnon monimuotoisuus hupenee? Gaudeamus 2007.Akatemiaprofessori Ilkka Hans-ki on Euroopan johtavia populaa-tioekologeja ja Suomen nykyisistä kenttäbiologeista ehkä maailmal-la kaikkein tunnetuin. Hän on ko-tonaan niin Oxfordissa kuin Hel-singissä, niin Ahvenanmaalla kuin Borneossa, niin Kanariansaarten La Gomeralla kuin Madagaskaril-la ja useissa muissakin paikoissa, joista monet ovat isompia tai pie-nempiä saaria. Kaikesta kansainvä-lisyydestä, tekisi mieli sanoa globa-lisoitumisesta huolimatta Hanski ei ole jättänyt kotimaisen tietokirjal-lisuudenkaan sarkaa viljelemättä, vaan on tuottanut yhtenä vuote-na peräti kaksi kirjaa. Ne molem-mat ovat itse asiassa muunnelmia samasta teemasta, jota voisi tiivis-täen sanoa populaatioiden kohta-loksi ja elollisen luonnon köyhty-miseksi. Tätä kuvastavat molem-pien kirjojen alaotsikotkin, joissa leimallisesti näkyvät sanat ”häviä-minen” ja ”hupeneminen”. Kutistuva maailma on alkuaan kirjoitettu ja julkaistu 2005 englan-niksi sarjassa Excellence in Ecology, kun taas Viestejä saarilta on laadit-tu varta vasten suomalaiselle ylei-sölle, ja sellaisena se sai Lauri Jän-tin säätiön kunniamaininnan 2008. Edellinen on vastaavasti ”tieteelli-sempi”, sitä suositellaankin yliopis-tojen, ammattikorkeakoulujen ja lukioidenkin oppikirjaksi tai aina-kin oppikirjojen oheislukemistoksi. Jälkimmäinen teos on hieman sup-peampi ja asiantuntemattomalle – jonkin toisen alan edustajalle – epäi-lemättä helppolukuisempi, myös sikäli henkilökohtaisempi, että varsinaisen asian lomassa Hans-ki avaa omaa tutkijanhistoriaan-sa, alkaen aina omista esi-isistään ja ensimmäisistä luontokokemuk-sistaan 1950-luvulla Kotkan Ha-minanluodossa. Henkilökohtais-ta otetta on toki myös Kutistuvas-sa maailmassa. Tarkastellessaan omaleimai-sia mikrohabitaatteja, so. pienialai-sia elinympäristöjä, Hanski syven-tyy antaumuksella lantaan, raatoi-hin ja lahopuuhun: ”Aloitin tieteel-lisen urani tutkimalla raatokärpäsiä ja lantakuoriaisia, mikä selittää luk-karinrakkauteni lantaan ja raatoi-hin mikrohabitaatteina.” Aihe saat-taa kuulostaa luotaantyöntävältä, joten lienee paikallaan todeta eräs-tä kuuluisaa kemistiä mukaillen, et-tä ”tiede ei tunne saastaa”. Lukijan valtaakin kunnioittava ihmettely hänen saadessaan tietää, että lauh-kealla ilmastovyöhykkeellä lannal-la ja raadoilla elävissä hyönteisyh-teisöissä esiintyy kummassakin yh-dellä paikalla noin 200 yleistä lajia, ja lisäksi satoja satunnaisia tai har-vinaisia lajeja. Ehkäpä vain se, joka on itse tonkinut lantakasoja ja mä-täneviä sieniä niiden kovakuoriaisia pyydystellen, voi täysin rinnoin yh-tyä Hanskin innostukseen. Hanskin toinen innoituksen ai-he, jos sana sallitaan, on täpläverk-koperhonen, sinänsä taloudellisesti ja oikeastaan ekologisestikin mer-kityksetön päiväperhonen, jonka populaatioita Hanski ja hänen tut-kijaryhmänsä ovat seuranneet Ah-venanmaan kedoilla. Tärkeintä asi-assa eivät olekaan tutkimuksen koh-teet lajeina, vaan niiden muuttuvat ja vaihtelevasti menestyvät popu-laatiot, joiden avulla voidaan sel-vittää ekologian ja evolutiikan ylei-sempiä lakeja. Hanski antaa ajattele-misen aihetta niille tutkimustehok-kuuden ja tulosvastuun julistajille, joiden mielestä tutkimuskohteiden tulisi olla selvästi ja suoraviivaises-ti hyödyllisiä ja lisäarvoa tuottavia. Hän osoittaa samalla, että oikea tut-kija ei valitse aiheitaan niiden näen-näisen merkittävyyden perusteella, vaan päinvastoin tekee merkittäviä sellaisistakin aiheista, jotka ulko-puolisista näyttävät joutavilta ja yh-dentekeviltä.Ilkka Hanski ei kummassakaan kirjassaan tyydy vain hahmotta-maan ekologian ja evolutiikan ylei-t i e t e e s s ä  ta pa h t u u  2 / 2 0 0 8       47siä lakeja ja kuvaamaan niitä luon-non muutoksia, joita ekologit voi-vat havaita sekä pienissä että isom-missa elinympäristöissä. Hänen kirjansa ovat myös varoituksia, joissa voi kuulla kaikuja noidan oppipojan tarinasta: ”Tapahtui mi-tä tahansa, elämä maapallolla jat-kuu, mutta käykö jälleen niin kuin kävi 65 miljoonaa vuotta sitten, et-tä vain pienikokoisimmat jäävät jäljelle? Vai käykö niin, että tule-vaisuuden geeniteknologian inno-vaatiot ovat niin huimia, että tästä syntyy aivan uudenlaisten olioiden nopea evoluutio, minkä jälkeen tu-levaisuus ei totisesti ole entisensä. Tälle evoluutiolle ilmaston lämpe-neminen ei ole ongelma, ja uudet elinympäristötkin sopivat mainios-ti. Tähtien sotaa ei tule, mutta tu-leeko hirmuinen mittelö 3,5 miljar-dia vuotta vanhan elämän ja ihmi-sen luoman uuden elämän välillä?” Viisaasti kyllä Hanski jättää arvioi-matta, onko tuossa tulevaisuudessa enää ihmisiä jäljellä  – lukijan mie-leen hiipiikin kysymys, mihin niitä sitten enää tarvittaisiin. Mutta kaikki tulevaisuus ei ole miljoonien eikä edes tuhansi-en vuosien päässä. Erityisen tu-hoisa elinympäristöille on meneil-lään oleva ilmastonmuutos, jon-ka takia arviolta 15 –37 prosenttia maapallon lajeista tulee uhanalai-siksi vuoteen 2050 mennessä. Il-mastonmuutoksen torjuminen ei kuitenkaan ole Hanskin ydinsa-noma; yhtä tärkeä vaikka toisen-lainen tehtävä on säilyttää Suo-men metsien monimuotoisuus, ei-kä sekään ole kovin yksinkertaista: ”Suomi on hyvinvointivaltio, vä-estö on hyvin koulutettua ja niin-pä pidetään itsestään selvänä, että poliittinen koneisto on sitoutunut suojelemaan ympäristöä. Suomes-sa olisi ennenkuulumatonta, että jokin merkittävä eturyhmä hyväk-syisi luonnon monimuotoisuuden häviämisen. Suomessa on kuiten-kin vaikea saavuttaa yksimielisyyt-tä toimista, joilla todella parannet-taisiin metsien monimuotoisuu-den suojelua.” Tässä Hanski on eh-kä turhankin optimistinen, ellei hänen sanoihinsa sitten sisälly viil-tävää ironiaa, sillä todennäköisem-mältä tuntuu, että eri eturyhmät ja niitä edustavat poliittiset puolueet itse asiassa veisaavat viis metsien ja muunkin luonnon monimuo-toisuudesta, kunhan talouselämän pyörät pyörivät yhtä vinhasti kuin ennenkin.”Mikä siis on ekologin osa?” ky-syy Hanski. ”Kerätä lisää tuloksia, laatia uusia malleja, tuottaa yhteis-kunnan päättäjille enemmän tie-toa? Kyllä, mutta se ei riitä. Pelkkä tiedon tuottaminen ei riitä, koska siitä kenties ei välitetä tai se tulki-taan tai esitetään väärässä valossa – mikä puolestaan johtaa päätöksiin, jotka pohjautuvat vajavaiseen tie-toon... Meitä ekologeja pitäisi en-nen muuta kiinnostaa se, että eko-logista tietoa ei tulkita virheellises-ti tai käytetä väärin.” Siihen liittyy Hanskin mukaan vaikea tehtävä, jonka hän itse on toteuttanut kii-tettävästi: tutkimustuloksia on esi-teltävä ymmärrettävästi sekä suu-relle yleisölle että päättäjille. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessori. Hän toimi kehitysbiologian dosenttina 1972–88.Maailmanlopun käsikirjat Markus HotakainenPasi Toiviainen: Ilmastonmuutos. Nyt. Muistiinpanoja maailman­lopusta. Otava 2007.Esa Vilenius: Kaiken maailman loput. Auringon sammumisesta ötököiden hyökkäykseen. Tammi 2007.Maailmanloppu tulee. Se on sa-taprosenttisen varma asia. Paljon epävarmempaa on, milloin se tu-lee ja miten. Aiheutammeko sen it-se, koittavatko lopun ajat maapal-lon itsensä ansiosta vai syöksyykö avaruudesta asteroidi, joka pistää kaikelle pisteen? Viimeistään ko-tiplaneettamme katoaa 7,6 miljar-din vuoden kuluttua, jolloin elä-mänsä ehtoopuolella paisuva Au-rinko tuoreimman laskelman mu-kaan nielaisee Maan. Sekä Pasi Toiviaisen että Esa Vileniuksen kirjoissa käsitellään maailmanloppua, toisessa suoraan ja lukemattomina variaatioina, toi-sessa hieman välillisemmin ja ra-jatummin, mutta vähintään yhtä synkkäsävyisesti. Vilenius lähes-tyy aihetta mahdollisimman laa-jasta näkövinkkelistä: mikä tahan-sa maailmanlopun aiheuttaja kel-paa, kunhan maailmanloppu vain on jokseenkin totaalinen, vähin-tään ihmiskunnan, mutta ”mielel-lään” koko luomakunnan osalta. Yllättävää ja samalla jossain mää-rin surkuhupaista oman itseriittoi-suutemme valossa on se, että yh-tä lailla kuin ihmiskunnan on hy-vin hankala estää maailmanloppua, jos se tulee meistä riippumattomis-ta syistä, meidän on – ainakin Vile-niuksen mukaan – lähes yhtä han-kala aiheuttaa sitä itse vaikka halu-aisimmekin. Ihmiskunnan elinkaa-

Maailma käy luonnolle yhä ahtaammaksi

https://journal.fi/tt/article/download/467/394

Maailma käy luonnolle yhä ahtaammaksi

Abstract

Similar works

Full text

Available Versions

Journal.fi